Olen jo pitkään miettinyt ja ihmetellyt, miten oma elämäni voi niin paljon vaikuttaa joidenkin muiden elämään? Olen jollain tavalla muka myös ilmoitusvelvollinen joillekin ihmisille. Missä olen? Missä liikun? Mitä teen? Kenen kanssa? Milloin? On tietenkin mukavaa, että ihmisiä kiinnostaa, eikä minua tarvitse kaivaa muumioituneena omasta sängystäni, kun kukaan ei muistanut, tai ketään ei kiinnostanut... mutta enköhän minä nyt tässä iässä tee jo omat päätökseni, vaikka ne muiden silmissä näyttäisi huonolta ja ainoat joille olen mielestäni tällä hetkellä ilmoitusvelvollinen on omat lapseni.
Taannoin elin todella vaikeita aikoja ja kaikissa asioissa ei osannut enää omat lähimmäisetkään auttaa, joten hakeuduin ammatti-ihmiselle, eli menin terapiaan puhumaan ja aukomaan omia mietteitäni ja selkeyttämään ajatuksiani. Usealla käyntikerralla pääsimme jostain syystä samaan tiettyyn aiheeseen: miksi olen niin kiltti? Miksi en osaa vihata, vaikka olisi syytäkin? Vastausta en tiedä vieläkään, mutta pikkuhiljaa alan vihdoin ymmärtämään terapeutin ohjeita, että negatiiviset ihmiset pitää potkia helvetin kauas, jotta voi keskittyä omaan ja positiivisempaan elämään.
Vaikkakin osaan olla paskamainen ääliö ja ollutkin usein erittäin vittumainen ihan äärimmilleen, silti olen niellyt monet asiat ja esittänyt etten välitä, vaikka olisi ollut aihetta olla jotain aivan muuta. Kiltistä ihmisestä saa erittäin paskamaisen, kun tarpeeksi kiertää.. Sen on jotkut saaneet minusta kokea.
Olen pitkään tuntenut eläväni marionettina. Tuntenut, että jotkut muut ohjailevat minua , yrittävät päättää tekemisistäni, ja kontrolloida kaikkea mahdollista. Minulla on ystäviä, jotka ovat sanoneet minulle, etteivät halua kuulla joitain asioita elämästäni. Olen yrittänyt kunnioittaa heitä ja heidän toivettaan ja jättänyt kertomatta, mutta mitäs sitten on käynytkään?
He ovat kuulleet tekemiseni tai tapahtuneet asiat jostain, tai joltain muulta ja siinä vaiheessa olen alkanut saamaan vihaisia viestejä, tai puheluja, kuinka olen paska ja valehteleva kusipää, eikä minun kanssa voi olla ystävä, vaikka mitään outoa tai ihmeellistä ei ole tapahtunutkaan.. Huoh ja voih jälleen kerran.. Eli luulin tekeväni hyvin, kun kunnioitin ja jätin kertomatta, mutta sitten olenkin kusipää, kun en kertonut, vaan he joutuvat kuulemaan sen muualta?! Tiedän.. Tätä on erittäin vaikea selittää.. Mutta erään hyvän ystäväni sanoja käyttäen.. Tämä kaikki on "pikkutyttöjen teekutsut" eli lapsellisuutta parhaimmillaan, mutta silti kaikin puolin järjettömän rasittavaa.. Teet niin tai näin, teet väärinpäin.
Pahinta kaikessa on se, että ihmiset mielessään tekevät asioistani suurempia, kuin ne todellisuudessa ovat. Asioiden "värittäminen" on tietysti joskus hauskaa. Pidän siitä :) ja jollain tavalla nautin, kun saan ihmiset ajattelemaan muuta kuin miten ne oikeasti on ja tiedän, että se aiheuttaa sellaista "salkkarit/kauniit ja rohkeat" saippuasarja meininkiä, mutta sitten kun muut värittää asioita, jotka oikeasti ratkaisevasti vaikuttaa elämääni, niin se ei ole enää kovin nautittavaa. Ja kyllä.. Tiedän, että itse myös ruokin joskus sitä ja saan kärsiä, mutta rajansa kaikella.
Onneksi olen vihdoin elämässäni oppinut, ettei minun oikeasti tarvitse olla esikuva, paitsi tietenkin lapsilleni, mutta muuten teen niin kuin itse haluan. En ole tekemisistäni tai sanomisistani ilmoitusvelvollinen kenellekään muulle, paitsi itselleni. Tästä vihdoin oppineena potkin kaikki negatiiviset ihmiset helvetin kauas itsestäni, elän omaa elämääni ja yritän nauttia siitä niin paljon, kuin mahdollista. Olen siis Kummelia lainaten: "born to be wild, paitsi himassa". <3
