Hoidetaan masennusta.

Suomessa masennus on yleisin mielialahäiriö, josta joka viides Suomalainen kärsii elämänsä aikana ja yli puolella se uusiutuu, sekä osalla se kroonistuu pysyväksi. Ei siis mikään harvinainen sairaus ja välillä ihmisten kanssa keskustellessa on saanut huomata, että flunssa taitaa olla nykyään harvinaisempi, kuin masennus. Kuinka minun masennustani sitten on tähän mennessä hoidettu ja minkälaisen avun olen siihen kaikkeen saanut? Kerron nyt hieman omakohtaisia kokemuksia ja huomioita tästä kaikesta.

Loppuvuodesta 2012 tunsin oloni hieman raskaaksi ja kävin lopulta yksityisellä lääkärillä, jossa Minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus. Puoli tuntia jälkeenpäin kävelin lääkäristä ulos puolen vuoden masennuslääkityksen resepti kourassa. Kolmen kuukauden päähän sovittiin uusi aika, jossa katsottaisiin, miten lääkitys on purrut ja siihen se hoito loppuikin. Söin kuurin lääkkeitä loppuun ja jatkoin elämää..

Viime vuosien koettelemukset ajoivat minut sitten uudelleen lääkäriin 2015 kesällä, kun tunsin, että olin henkisesti palanut loppuun, enkä enää kestänyt oloani. Onneksi mielialahäiriöt kuitenkin otetaan Suomessa vakavasti ja sain ajan lääkäriin heti seuraavaksi aamuksi, sekä minulle etsittiin lääkäri, joka pystyisi minut vastaanottamaan , koska oma lääkäri olisi ehtinyt ottaa minut vastaan "heti" reilu kuukauden päästä. Seuraavana aamuna kolme varttia lääkäriä ja jälleen keskivaikean masennuksen diagnoosi, sekä masennuslääkereseptillä ulos. Lisäksi lääkäri määräsi vielä ahdistukseen jotain vahvoja pameja, joita en ole vielä tähän päivään mennessä syönyt. Kuukauden päähän sovittiin uusi aika, jossa katsottiin lääkkeen teho ja samalla lisättiin annostusta kaksinkertaiseksi. Samalla lääkäri laittoi lähetteen psyk. sairaanhoitajalle, jossa pääsisin puhumaan ongelmista. Luulin, että nyt alan saamaan apua kaikkeen, mutta se olikin jotain ihan muuta..

Ensimmäinen käyntini psyk. sairaanhoitajalla meni suunnilleen hyvin, koska sain itse puhua suurimman osan ajasta kertoessani kaikista niistä syistä, miksi mieli oli maassa. Sitten se muuttuikin katastrofaaliseksi minulle, kun sairaanhoitajasta ei tullut enää ulos, kuin kaksi asiaa. "Miksi" oli se pahin, koska aina, kun kerroin jotain, niin kuulin tuon kysymyksen. Toinen, mikä pyrähti ilmoille sairaanhoitajan suusta oli jo lausetta muistuttava "sun täytyy". Rikoinkohan minä jotenkin tuon ihmisen "pienellä" kertomuksellani? Noh.. kävin vielä muutamia kertoja, kunnes onneksi sairaanhoitaja joutui peruuttamaan yhden ajan, enkä enää pyytänyt uutta aikaa..

Sitten mentiinkin taas hetki lääkkeiden voimalla, kunnes oli aika tilata uusi aika lääkärille. Kuten varmasti arvata saattaa, oli lääkäri vaihtunut edellisen vaihdettua työpaikkaa ja pääsin jälleen kertomaan kaiken taas alusta uudelle lääkärille. Kerroin myös kyseisistä sairaanhoitajakäynneistä ja lääkäri oli kanssani samaa mieltä, että annetaan sen olla. Tällä käynnillä kuitenkin lääke vaihdettiin toiseen, koska ensimmäistä lääkkeestä ei ollut näkyvää hyötyä ja samalla yritettiin työntää vähän lisää pameja, mutta sanoin, että en ole syönyt entisiäkään, joten ei tarvetta. Samalla sain lähetteen nettiterapiaan. Nettiterapiaan? En ollut ikinä moisesta kuullutkaan ja pakko myöntää, että uskoni tuon tyyliseen terapiointiin oli hyvin olematon.

Nettiterapia on lyhyt aikainen(muistaakseni 10 viikkoa) terapia, jossa vastataan kerran viikossa kysymyksiin, sekä saadaan ohjeistusta siitä, miten asioita voi itse käsitellä, tai kääntää paremmaksi. Lisäksi psykologi soittaa kerran viikossa tiettyyn aikaan, jossa käydään läpi edellisiä kysymyksiä, sekä voi kysyä itseään mietityttäviä asioita. Käsitykseni tuosta terapiasta kyllä muuttui positiivisempaan suuntaan, mutta...
Kaiken kaikkiaan terapia oli todella lyhyt ja loppui juuri siinä vaiheessa, kun kaikki mielen syvimmät aukot ja murheet oli ensin revitty auki. Lisäksi, ainakin kohdallani, nuo psykologin soitot kestivät yleensä max. 10 minuuttia(yleensä vähemmän) ja tulikin enemmän semmoinen olo, että soittoaika oli vain tarkistus siitä, että olen vielä hengissä. Lisäksi muistan yhden toistuvan ohjeistuksen, jossa minua neuvottiin ottamaan itselleni jokin tietty aika viikossa kestoltaan 2-4 tuntia, jossa miettisin niitä murheitani ja muina aikoina keskittyisin normaaliin elämään. Niin, sehän on helppoa ajoittaa ne murheet muutamalle tunnille viikossa ja sitten olla muu aika normaalina ja miettimättä. Jepjep.. Muuten kyllä ihan toimiva terapia, jos vain olisi kestänyt pidempään.

Sitten tilattiinkin taas aikaa lääkärille. Yllättävää, että lääkäri oli jälleen vaihtunut, koska edellinen oli jäänyt eläkkeelle. Sitten vain tarinoita kertomaan taas alusta. Tällä käynnillä lisättiin taas lääkityksen annosta ja määrättiin lisää uusia lääkkeitä katkonaiseen uneen, sekä kysyttiin, että jos vaikka menisin takaisin psyk. sairaanhoitajalle, mutta sanoin suoraan, että ei kiitos. Tässä kohtaa pitää sanoa, että ne kaikki lääkkeet, mitä minulle on määrätty ja olen jättänyt hakematta, tai syömättä, niin riittäisi yhden tutun Espoolaisen lähiön ei niin sairauden tuottamiin lääkinnällisiin tarpeisiin varmaan vuodeksi.

Viime perjantaina kävinkin nyt viimeksi ja toistaiseksi viimeisen kerran lääkärissä. Lääkäri kysyi minulta, että miten lääkkeet ovat vaikuttaneet ja minun oli pakko kertoa, että en ole nyt hetkeen niitä syönyt ja sen myötä olo on tuntunut paremmalta, sekä olen nukkunut paremmin. Lääkäri vihdoin uskoi, ettei ainakaan minun kohdallani lääkkeistä ole apua, eikä kolmatta eri lääkekuuria enää kokeilla ja nyt, kun kaikki muut keinot on kokeiltu, niin kirjoitetaan viimein lähete psyk. poliklinikalle terapiaa varten, jonne alunperin koko ajan olin halunnut, koska mielestäni tarvitsen vain ammattilaista, joka auttaa solmujen aukaisussa, enkä mitään lääkekuureja.
Mutta siinä lähetteessäkin on vielä iso mutta.. Lääkäri vähän varoitteli, että voi olla, että saan ajan vasta syksylle, koska sinne on muitakin menijöitä, sekä voi olla, että haluavat siellä vielä kokeilla jotain lääkkeitä ja lopuksi siellä vasta tehdään arviointi siitä, tarvitsenko oikeasti terapiaa. Ja vielä yksi mutta.. Jos minut arvioidaan siten, että tarvitsen terapiaa, niin loppuenlopuksi tulee vielä vastaan Kela, joka kuulemma päättää siitä, maksetaanko, tai onko rahaa maksaa kallis terapiani. Että näin...

En osaa sanoa, miten nuo kaikki vaiheet on minua parantanut. Henkilökohtaisesti on vain pakko sanoa, että tilanteiden rauhoittuminen ja selviäminen, rauhallinen itsensä tutkiskelu ajan kanssa ja sitä kautta itsensä ymmärtäminen, positiivisempi asenne, erittäin hyvä ja läheinen sosiaalinen verkosto ympärillä, sekä kevät on varmasti tehnyt tähän asti paljon enemmän, kuin yksikään yhteiskunnan tähän mennessä antama apu.
Odotellaan nyt kuitenkin syksyyn ja katsotaan miten käy, mutta tähän tahtiin, jos olo kohentuu, niin en ole täysin varma, että tarvitsenko edes enää tulevaisuudessa yhteiskunnan apua. Vaikka mielelläni minä silti kävisin vähän sohvalla makoilemassa kertomassa elämäni tarinoita, jotta voisin varmistua siitä, ettei kaikki tämä koettu enää koskaan elämässäni toistuisi.