Mistä löytää kunnon miehiä?

Siinä kysymys, johon törmäsin lukiessani erästä artikkelia miehistä. Tähän täytyy heti sanoa, että vaikka luinkin artikkelia liittyen miehiin, niin katselen silti tätä maailmaa edelleen heteron silmin. Vaikka tuossa taannoin hyvä ystäväni teki minusta ykkösvarauksen siltä varalta, jos joskus seksuaalisessa suuntaumisessani tulee muutoksia. Lupasin, että sinä päivänä, jos näin käy, niin merkiksi puristan häntä vahvasti takapuolesta.

Palatakseni kuitenkin aiheeseen, niin kyseisen mies artikkelin kommenttiosiosta siis löytyi tuo otsikon mukainen kysymys, johon joku elämänsä suhteissa onnistunut nainen olikin sitten tyylikkäästi vastannut "Miehet on sikoja. helpompi on voittaa lotossa, kun löytää kunnon miestä." Hienosti sanottu!
En tiedä mikä minua vaivaa, kun tartuin heti ajatukseen ja halusin selvittää, että mikä sitten on naisten mielestä kunnon mies? Mitä nainen haluaa? Helpompaa olisi kai selvittää elämän tarkoitus, johon kylläkin vastaus jo tiedetään, eli 42, muttamutta...

Rehellinen ja luotettava oli ehdottomasti tärkeimmät ominaisuudet ja enpä ihmettele, sillä kyllähän jokainen haluaa rehellisen ja luotettavan kumppanin elämäänsä sukupuoleen katsomatta.
Kiltti oli myös vahvasti naisten mieleen, mutta sitten kuitenkaan liian kiltti ei saa olla, eli sellainen vässykkä, joka myötäilee kaiken sanomalla melkein kuiskaten "kyllä kulta" "tehdään niin kulta", eli omakin mielipide pitää osata tuoda esiin. Äänellä.
Huumorintajuinen oli vahvasti myös esillä ja se on kyllä omasta mielestäkin yksi peruspilareita tässä elämässä. Mikään ei ole tylsempää, kuin ihminen joka kuulee hyvän vitsin ja tuijottaa vain naama ilmeettömänä, tai pahimmassa tapauksessa kertoo takaisin"vitsin" joka on hänen mielestään hyvä, mutta aiheuttaa toiselle tunteen, että sielu olisi revitty irti ruumiista.
Rakastava ja huomioonottava on tärkeä piirre miehessä ja itseasiassa huomasin lukiessani artikkelia edelliseen postaukseeni rakkauden oppitunnit liittyen miesten rakkauskoulusta, niin kolmekymmentä prosenttia avioeroista tulee miehelle täysin yllätyksenä, koska nainen haluaa erota, kun tuntee itsensä jätetyksi suhteessa, jossa ei saa rakkautta ja huomiota.
Uskollinen, joka mielestäni liittyy vahvasti myös tuohon luotettavuuteen ja on tietysti kaikille tärkeää, niin naisten mielestä mies, jolla on hyvä itsetunto ja varmuus itsestään ei petä. Nyt ei siis tarkoiteta narsistipaskamiestä, vaan henkisesti tervettä yksilöä.

Sitten olikin pari kriteeriä, jotka eivät liity niinkään henkiseen puoleen, vaan on vain huonoja tapoja ja niitä ei saa kunnon miehellä olla. Tupakoimattomuus oli yksi vahva aika monella. Ihan kiva, eli yksin tässä saa sitten elämänsä kulkea tubangi huulessa.
Toinen huono oli alkoholi. Yllättävän moni nainen haluaisi tietää, että koska ei itse halua käydä baareissa, niin mistä löytää miehen, joka ei juokse baareissa joka viikonloppu, tai edes joka toinen viikonloppu, vaan osaisi olla joskus kotona ja viettää aikaansa naisen kanssa? Itselläni oli joskus nuoruudessa tuo sama ajatus, mutta parikymmentä vuotta ravintolassa töissä, niin saatoin "ehkä" lipsahtaa tuosta ajatuksesta. Nythän siis käyn vain seurakunnan järjestämissä iltamissa, sekä joskus tiistaisin bingossa... niin ja joskus baarissa. Mutta tosiasiassa itsekin sitä joskus miettii, että missä muualla voi tavata sen toisen, kuin Tinderissä, tai baarissa? Mahtavaahan se olisi, jos yllättäen kaupan makkara hyllyllä tarttuisi se enkeli siihen samaan pekonipakettiin kiinni ja tatatatattaraa! Loppu olisi historiaa..

Noh.. se siitä fantasiasta...

Vähän on kuitenkin pakko "kehua" itseään ja muistella yhtä hetkeä, kun minulta on joskus kysytty, että mistä tuollaisen kunnon miehen löytää? Katselin hetken ympärilleni miettien, että puhuukohan hän nyt minulle vai onkohan kysyjän maailmankuva jotenkin vääristynyt, mutta lopulta vastasin tyylikkäästi ja uskottavasti, että "olemme kuolemassa sukupuuttoon, eikä meitä oikein enää ole jäljellä ja kaikki me loput olemme varattuja." Todellisuudessahan tämän tutkimuksen myötä en olekaan kunnon mies, koska käyn joskus baarissa, juon joskus alkoholia ja poltan :)

Täydellinen mies on kuin täydellinen auto. Ensimmäiset kaksi viikkoa se on parasta mitä maailmassa voi olla, mutta sen jälkeen se on vain auto. Ajan myötä siinä varmasti alkaa esiintyä pieniä vikoja, mutta osaavissa käsissä kaikki on kunnostettavissa. Pienet kosmeettiset viat ei haittaa kulkua ja, kun sen muuten pitää kunnossa niin onnellisia ja tasaisia kilometrejä on vielä paljon edessä.

Naiset, onnea kunnon miehen metsästykseen! Kyllä niitä kai vielä on...

Rakkauden oppitunnit.

Luin tänään uutisen, jossa kerrottiin rakkauskoulusta miehille. Väestöliitto tarjoaa verkossa miehille siihen ilmaisen ja helpon mahdollisuuden. Artikkeli oli hyvin kiinnostava ja varsinkin, kun pääsin artikkeliin liittyviin kommentteihin, niin on kyllä pakko sanoa, että vaikka mies itsekin olen, niin kyseinen koulu varmasti tarjoaisi apua monelle miehelle. Eikä siinä, nimittäin kommenttien perusteella ei pieni rakkauskoulu olisi pahitteeksi myöskään joillekin naisille.
Kommentit pääsääntöisesti liittyivät siihen, että miehet, sekä myös naiset tunsivat, että aina pitää suorittaa, ennen kuin saa läheisyyttä ja seksiä, eikä väsyneenä jaksa. Seksillä tehdään siis jollain tavalla kauppaa? Kuullostaa oudolta, sillä itse ymmärrän tuon kaupanteon täysin erilaisena ja se ymmärtääkseni tapahtuu hyvin usein jollain tietyllä kadulla ja käteisellä.
Mielestäni niitä päivittäisiä suorittamisia, eli "pakollisia kotitöitä" voisi joskus siirtää myöhempään ja keskittyä vain toisiinsa, eikä odottaa, että toinen on väsynyt ja sitten ihmetellä, että miksi ei "palkka" enää kiinnosta. Miesten kommenteista huokuu myös vahvasti se, että joka tapauksessa nainen kuitenkin lähtee, tai lopulta pettää, eli aivan turhaa tuollaiset koulut. Olisiko kuitenkaan?

Miehille on jotenkin vaikea ymmärtää, että miksi pitää puhua tunteista, tai rakkaudesta. Niin.. sehän on joskus kerran sanottu, eli jos tilanteessa tapahtuu muutoksia, niin siitä sitten ilmoitetaan erikseen. Se voi olla joskus tuntua miehestä pelottavalta ja joku jopa kyseli, että mikä on tämä buumi, jossa miehen pitäisi näyttää tunteensa tai hempeillä? Miehet on miehiä, eikä miehen kuulu näyttää tunteitaan, vaan tehdä miesten hommia.
Niinhän se valitettavasti taitaa olla, tai niin se on aina ollut, ettei Suomalainen mies saa, tai osaa olla hellä ja ymmärtävä, eikä varsinkaan olla naisen lähellä ja kosketella, paitsi silloin, kun haluaa seksiä.

Vaikka tuolla rakkauskoululla on päämääränä miehille enemmänkin oppia tunnistamaan omat tarpeensa ja niihin liittyvät tunteet, sekä löytämään sen oman herkän puolensa, eikä vain seksin takia, niin miksi en nyt hetken kuitenkin samalla kirjoittaisi lempi aiheestani seksistä ja siitä, miten seksiä voi saada parisuhteessa enemmän ilman, että siitä tulee suorittamista. Olen nimittäin vastannut tähän kysymykseen joskus tuntemattoman naisen kysymänä "miten saada enemmän seksiä mieheltä" ja, vaikka vastasin miehenä naiselle, niin toimii varmasti toisinpäinkin.

Ensinnäkin "tänään harrastetaan seksiä" ei ainakaan kannata käyttää, eli ilmoittaa aikataulua, milloin "pitää" harrastaa seksiä. En tiedä naisten mielipidettä tähän ja olisikin kiva joskus kuulla asiasta naisen kommentti, mutta se tuo helposti ainakin miehelle turhia paineita ja tunteen, että on pakko suorittaa.
Hyviä ja helppoja keinoja ovat niin sanotut huomaamattomat eleet, jotka varmasti toimivat sukupuoleen katsomatta, eli esimerkiksi hipaista ohimennen tai koskettaa jollekin erogeeniselle, tai muuten kosketusherkkään paikkaan. Pienikin hipaisu voi laukaista uskomattoman halun. Enkä ala tässä nyt opettamaan, mutta niille, jotka luulevat, että erogeeniset alueet on vain ne, missä Aatamilla ja Eevalla oli lehdykät, niin pieni oppitunti ihmisen biologiaan on varmasti paikallaan.
Toista ei pidä myöskään unohtaa itse seksin aikana ja odottaa, että vain toinen tyydyttää sinut. Toinen osapuoli varmasti innostuu enemmän, jos näytät, että haluatkin tyydyttää hänet. Se saa toisen varmasti haluamaan sinua enemmän, ja seksin määrä varmasti lisääntyy ja parhaimmassa tapauksessa teette sen useamman kerran peräkkäin. Ja pitää muistaa, että makuuhuone ei myöskään ole ainoa paikka maailmassa, eikä lähetyssaarnaaja ainoa asento.

Noin suunnilleen vastasin, vaikka nyt hieman lisäsin muuta ja jätin jotain pois, mutta pakko myöntää, että seksi aiheena on sen verran kiinnostava, että palaan aiheeseen myöhemmin isommin ja kovemmin, koska rakkauskoulun tarkoituksena ei tosiaan ole vain seksi, vaikka kommentit kyseisessä artikkelissa siihen enimmäkseen viittasivatkin.

En osaa vielä enempää sanoa tuosta rakkauskoulusta, mutta varmasti käyn itse aiheeseen tutustumassa, koska aina voi oppia lisää itsestään. Toivottavasti myös muut miehet lopettavat jurottamisen ja löytävät tuonne ja sitä kautta itsensä. Linkki sinne on suoraan tässä.

Ihmiselle on tärkeää tuntea itsensä kokonaiseksi.

Taidat olla vähän läheisriippuvainen? Sen lausahduksen olen elämässäni saanut usein kuulla ja johtunee siitä, että olen elämässäni parisuhteillut yli kahden vuosikymmenen ajan ja niiden välissä olleet pienet tauot, joita kutsutaan sinkkuudeksi, ovat jääneet lyhyiksi. Olenko minä siis läheisriippuvainen? Onko se läheisriippuvuutta, kun ei halua viettää elämäänsä yksin, vaan tietoisesti jakaa sen jonkun kanssa? Tietääkö ihmiset todella, mitä läheisriippuvuus oikeasti tarkoittaa?

Läheisriippuvuus on pahimmillaan vakava sairaus, joka vaatii terapiaa. Hylätyksi tulemisen pelko, Ihmisten ja tilanteiden kontrollointi, arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden tunne.. siinä vain muutamia merkkejä. Jokainen ihminen on elämässään ollut, tai on jollain tavalla läheisriippuvainen. Yleensä itse sitä tiedostamatta, mutta usein terveellä tavalla ja pieninä annoksina.
Helposti kuitenkin sanomme toisillemme, että sinulla on läheisriippuvuus, kun et osaa olla yksin, vaan ajaudut huonoihin suhteisiin nopeasti, joista loppujen lopuksi eroat. Niinhän läheisriippuvainen tekee. Elää ja pysyy huonossa suhteessa, jotta ei tarvitse olla yksin ja yhden suhteen jälkeen siirtyy uuteen suhteeseen.
Olenko miettinyt tavatessani toisen ihmisen, että tuostakin minä eroan, mutta antaa mennä? Niin.. en ole ja tarkemmin ajateltuna, enhän minä olisi koskaan varmastikaan eronnut, jos suhde olisi ollut kaikin puolin hyvä ja kumpikin olisi ollut tyytyväisiä. Ei hyvät suhteet pääty koskaan. Olenko siis läheisriippuvainen, kun ihastuin ja rakastuin ja sitä kautta ajauduin huonoon suhteeseen, joka aluksi tuntui hyvältä ja siltä, että tässä se maailmani nyt on? En osaa ennustaa tulevaa, vaikka kuinka haluaisin. Jokainen kerta, kun olen aloittanut suhteen, niin olen ajatellut sen olevan normaali ja loppuelämän mittainen.

Kaikki eroni on satuttanut, ahdistanut ja tuonut minulle surua riippumatta siitä, mihin, tai miten suhde on päättynyt. Parisuhteen päättyminen on ollut pieni kuolema, josta toipuminen vie aina oman aikansa. Sillekin ajalle on keksitty kaava, miten sen pitäisi mennä. Vuoteen yhdessä tarvitaan kuukausi eron jälkeen toipumista. Näin sen kuulemma pitäisi mennä. Kuka sen voi määrittää, miten ja kuinka pitkään pitää surra? Kauanko pitää surra, jos olen eronnut pitkästä suhteesta, koska emme osanneet hoitaa ja vaalia sitä? Kauanko pitää surra, jos olen tiedostaen eronnut ihmisestä, jonka kanssa parisuhde ei toimi? Kauanko pitää surra, jos toinen ihminen lähtee, eikä halua olla kanssani?
Kaikissa tapauksissa mietityttää, surettaa ja ikävä repii rikki, mutta ei sitä kalenteri kerro, koska saan olla valmis. Ei niille kipeille, tai vähemmän kipeille tunteille voi aikaa määritellä. Eikä lopulta sillekään, kun iskee ajatus, että pitäisikö minun muka jäädä suremaan, miettimään ja odottamaan loppuelämäkseni, jos vaikka ehkä kuitenkin jonain päivänä? Olenko tunteeton ja huonompi ihminen, jos selviän ajallisesti nopeammin ja ihastun ja rakastun? Olenko läheisriippuvainen?

"Opettele olemaan yksin". Läheisriippuvainen ei osaa olla yksin. Olenko minä kuitenkin hieman läheisriippuvainen, vaikka osaan olla yksin, mutta en halua olla? Haluan minä parisuhteessakin olla joskus yksin ja tehdä omia juttujani, miesten juttuja. Mutta se tunne, kun vieressä on ihminen, jota voin koskea, jonka viereen voin käpertyä, riidellä lapsellisesti, puhua iloista ja suruista ja joka on vierelläni aina silloin, kun en halua olla yksin. Se on paras tunne maailmassa ja tervettä riippuvuutta.

Sinkku jo pelkästään sanana tekee minut onnettomaksi. En pidä sinkkuudesta, en ole koskaan pitänyt, vaikka se kuinka vapauttaisi minut tekemään kaiken, mitä en parisuhteessa saa tehdä.
Sami Minkkinen kirjoittaa Havaintoja parisuhteesta blogissaan osuvasti näin: "Muistan sen kun olin viimeksi sinkku. Aluksi se tuntui vapauttavalta. Koko maailma edessä avoinna kuin hyvä kirja, jota voi alkaa ahmia sivu kerrallaan. Kymmenen minuutin päästä se alkoi ahdistaa. Aika tuntui tahmealta ja se valui hiljalleen kuin siirappi purkin reunaa pitkin." Koko kirjoitus kannattaa lukea ja sen voi lukea täältä. Ja niin se todellakin on. Kymmenen minuuttia riittää..

Mitä sillä kuitenkaan loppujen lopuksi on väliä, jos minussa on pilkahdus läheisriippuvuutta? Miksi väkisin yrittäisin olla yksin ja ilman sitä maailman ihaninta tunnetta nimeltään rakkaus? Miksi minun ja elämäni pitäisi olla puolikas ilman sitä toista puolikasta, joka tekisi siitä kanssani kokonaisen, kauniin ja toivottavasti loppuelämän kestävän tarinan, jota kutsutaan parisuhteeksi?
Minulla ei ole kiire mihinkään, mutta minulla on vain yhden elämän mittainen matka kuljettavana. Eikä siinä ole mitään väärää, että en halua kulkea sitä matkaa yksin, vaan kulkea sen tasa-arvoisesti jonkun kanssa tiellä, jonka nimi on rakkaus ja yhteisenä päämääränä loppuelämän kestävä parisuhde.

Se kulkee suvussa.

Meillä kaikilla on geeneissämme periytyneitä asioita. Esimerkiksi ulkonäkömme on periytyvää ja siksi usein saammekin kuulla meistä sanottavan "olet ihan äitisi, tai isäsi näköinen". Omassa suvussanikin on ulkonäöllistä identtisyyttä, noh.. ainakin äitini mielestä, koska hän AINA sekoitaa minut ja oman veljensä, siis minun enoni keskenään. Ja miksipä ei sekoittaisi, sillä onhan meillä yhteneväisyyksiä. Kumpikin on melkein kaksimetrisiä ja miehiä.
Tarkemmin katseltuna meitä ei ulkoisesti erotakaan toisistaan muuten kuin, että toinen on kaksikymmentä vuotta toista vanhempi, toisella on hiukset päässä ja toinen painaa kaksi kertaa enemmän, kuin toinen. Sekaannus on siis ymmärrettävää. No mutta.. jätän nyt tämän rakkaudella täytetyn sarkastisen äitini piikittelyn ja menen aiheeseeni, koska mietiskelyni aiheena ei ehkä ollut tällä kertaa perinnöllinen ulkonäkö.

Muistimme ja käyttäytymismallimme ei ole periytyviä asioita. Jokaisella muisti kehittyy itsenäisesti omassa hippokampuksessa(luin joskus netistä) ja käyttäytymismallimme opimme ulkoisista tekijöistä, yleensä vanhemmiltamme, jonka seurauksena saammekin joskus kuulla "olet ihan kuin äitisi, tai isäsi".
Tuleva mietintäni kuitenkin liittyy eniten valokuvamuistiin, jota tutkimusten mukaan ei ihmisellä edes ole(luin senkin netistä), mutta autismissa sitä kuitenkin voi esiintyä. Eli siis onko sitä, vai ei? Todennäköisesti tulevan kirjoitukseni myötä saan vielä koko suvulleni autismi-diagnoosin hommattua. Mutta asiaan...

Olen vuosien aikana usein kuullut tarinan, jossa joskus kauan sitten tuttavamme oli talvella ajanut pihaamme ja kysynyt isältäni tietynlaiseen autoon sopivaa laturia. Isäni oli miettinyt hetken, sytyttänyt vihreän nortin huulilleen ja lähtenyt kahlaamaan umpihankeen.
Pienen matkan päässä isäni oli pysähtynyt, pyyhkäissyt jalalla muutaman kerran lunta ja nostanut maasta juuri sen oikean laturin. Valokuvamuisti?

Tämä kaikki sai jokin aika sitten sukupolvellista jatkoa, joka sai minut ajattelemaan tuota vanhaa tarinaa. Olin alkuvuodesta tekemässä pihalla hommia, kun yhtäkkiä huomasin tarvitsevani sorkkarautaa. Hetken siinä mietittyäni ja katseltuani lähdin kävelemään parikymmentä metriä umpihankeen. Pysähdyin, pyyhkäisin hieman jaloillani lunta ja tartuin siihen sorkkarautaan. Valokuvamuisti?

Sitten, vain muutamia viikkoja sitten olin lasteni kanssa ulkona leikkimässä. Lapset oli rakentamassa suurta lumiukkoa ja vanhempi tyttäreni kysyi, missä olisi sellainen lasten hiekkalapio. Nuorin, nelivuotias tyttäreni hihkaisi, että odotappas ja käveli pienen matkan umpihankeen, pysähtyi ja alkoi jalallaan siirtelemään lunta, kunnes nosti lumen alta sen pienen hiekkalapion. Valokuvamuisti?

Loppupäätelmänä en voi yhdistää tätä kaikkea ainakaan millään tavalla ulkonäköön. Muistilla on jotain tekemistä, mutta koska se ei ole geneettistä, niin sekään ei tätä kaikkea selitä. Opittuun käyttäytymismalliinkin tämä kaikki sopii vain lauseilla "olin kuin isäni" ja "tytär oli kuin isänsä". Loppujen lopuksi jäljelle jää siis vain se valokuvamuisti, joten tarkoittaako se, että tämän kirjoituksen myötä olen nyt jollain tavalla saanut räpellettyä sukuni kauan hukassa olleen pandoran lippaan auki ja tietämättäni paljastanut mietinnöilläni suvussa piilevän perinnöllisen autismin? hmmm...

Siitä kasvaa ystävä.

Olen usein kuullut sanottavan "lapset on lapsia". Niinhän se on, kunnes edessä on se hetki, ettei lapset olekaan enää lapsia, vaan heistä kasvaa nuoria aikuisia. Tietysti siinä välissä on vielä se murrosvaihe. Se vaihe, missä tuntuu, ettei maailmassa ole mitään hyvää ja omaa tilaa haetaan huutamalla ja karkailemalla. Se vaihe, missä finnit kasvoissa ihmetellään, että mitä on nämä suuret muutokset, mitä omassa kehossa tapahtuu. Onneksi se vaihe näin vanhemman näkökulmasta kestää vain hetken. No, onhan se aika pidempi, kuin hetki, mutta lapsien myötä jotenkin aika katoaa ja yhtäkkiä huomaa, että lapset on kasvaneet jo isoiksi ja samalla tajuaa itsestään, että vanhuus iskee vauhdilla. Aika juoksee.

Tänä aamuna seisoin kotini terassilla ja katsoin, kun poikani, tuo vanhin lapsistani ja kohta oman murrosvaiheensa saavuttamassa lähti kouluun. Pihatien puolessa välissä hän kääntyi ja huusi "rakastan sua iskä, muista syödä". Vastasin ja katselin, kun tuo lökäpöksyinen ja karvatupsupipoinen nuorukainen reppu selässään pinkaisi tien yli. Yli päästyään poika vielä pysähtyi ja kättään heilutellen moikkasi minulle. Katselin hänen reipasta kävelyään bussipysäkille ja suojatien kohdalla hän vielä ylitti tien ripeästi samalla moikaten ja kiitellen pysähtyneitä autoja. Hyvä poika.

Jäin miettimään isä-poika suhdettamme ja sitä, kuinka paljon näen tuossa pojassa itseäni saman ikäisenä ja vielä aikuisenakin. Hieman ujo ja arka, koulukiusattu, mutta iloinen, huumorintajuinen ja kiltti, mutta osaa myös kiukutella ja olla ärsyttävä. Olemme myös samankaltaisia ajatuksinemme. Pysyttelemme hiljaa ja mietimme ja analysoimme asioita pitkään ja sitten kun tunnemme, että ajatukseen on löytynyt mielestämme järki, niin puhumme siitä ja analysoimme hieman lisää. Suhteemme on hyvin läheinen ja pystymme puhumaan aivan kaikesta. Joskus huumorin ja sarkastisuuden kautta, joskus riitelyn kautta ja joskus, joka on mielestäni paras, istumme olohuoneessa ja puhumme rauhallisesti ja pitkään.

Poikani on myös erittäin huolehtivainen minusta. Esimerkiksi viimeksi, kun hän oli menossa koulusta suoraan viikonlopuksi äidilleen. Hän soitti minulle, koska tiesi, että jäisin viikonlopuksi yksin kotiin ja kysyi "pärjäätkö iskä?". Sanoin pärjääväni ja ei huolta. Lopuksi sain vielä tarkat ohjeet "ota rauhallisesti, muista syödä, rakastan sua ja muista, ei mitään äitipuoliehdokkaita". Naurahtaen lupasin noudattaa ohjeita ja sanoin rakastavani häntä.

Tänään iltapäivällä, kun poikani palasi koulusta, hän meni suoraan omaan huoneeseensa lukemaan kokeeseen. Minä istuin hiljaa olohuoneessa ja mietiskelin. Jonkin ajan päästä poikani kävellessä keittiöön hän kysyi "mikä on iskä?" vastasin, että "kunhan mietiskelen", jolloin poikani sanoi "isi, älä murehdi. Muista, että sulla on mut, joka pysyy tässä sun vieressä ja sitäpaitsi, ei sun pidä murehtia mitään, koska sä oot elämässäsi tehnyt niin paljon hyviä juttuja ja nytkin teet, kun kirjoitat ja teet musiikkia". Vastasin, että "en murehdi, vaan mietin meitä kahta ja suhdettamme", johon poika vastasi ajatuksellani, jota päässäni olin miettinyt "muista iskä, mä oon aina sun paras ystävä".

Ja tuo poika, joka on elänyt vierelläni ja kokenut kanssani ne hyvät hetket, sekä elänyt vierelläni ja kärsinyt kanssani ne huonot hetket, jaksaa silti aina uskoa ja luottaa minuun. Tuo poika, jota olen kieltänyt ja jolle olen huutanut, mutta silti antanut helposti anteeksi. Tuo poika, jonka kanssa olen itkenyt ja nauranut. Tuo poika, jota päivittäin halaan ja muistamme sanoa toisillemme "rakastan sinua".

Tuo poika ei kohta enää ole pelkästään vain poikani, vaan siitä on kasvamassa paras ystäväni.

 Omistettu pojalleni, rakastan sinua!

-isi-

Tinder! ...Kun naama ratkaisee.

Muutama vuosi sitten "peli"sovellus nimeltään Tinder rantautui suomeen. Silloin kyseistä sovellusta pidettiin jotenkin hävettävänä, paheksuttavana ja salassa pidettävänä. Vähän niin kuin Harry Potterissa se naamaton mies, josta ei saanut puhua. Minäkin silloin, ihan vaan vähän piilossa sitä katselin, mutta en sitten loppuenlopuksi nähnyt sitä itselleni tarpeelliseksi, joten aika nopeasti poistin kyseisen sovelluksen. Olen siis eräänlainen Tinder veteraani? Haah!
Nykyäänhän tuo parisuhde sovellus on jo ihan normaalia arkea. Vähän, kuin ostaisit maitoa kaupasta. Paitsi, jos olet parisuhteessa, tai sinulla on maitoallergia, mutta silloinkin voi jonkun mielessä pyöriä, että oliskos tuo kermajäätelö nyt sitten kuitenkaan niin paha, jos ihan vähän vaan maistaisin.

Tämän muutaman vuoden olen saanut kuulla ja olen lukenut paljon siitä, miten huono sovellus Tinder on, koska siinä keskitytään vain ulkonäköön ja muutenkin pinnallisuuteen, sekä kaikki siellä haluaa vain seksiä. Hetkinen? Eikö toista tuntematonta ihmistä lähestytä poikkeuksetta lähes aina ensiksi ulkonäön perusteella? Sehän meidät saa ensimmäisenä kiinnostumaan toisesta. Eikö? Tinder on deittisovellus, joten uskaltaisin myös jopa väittää, että karkeasti noin 100% käyttäjistä ajattelee sieltä löytyvän myös sitä seksiä, joko yhdeksi illaksi, tai sitten pidemmäksi aikaa, jota joskus myös parisuhteeksi kutsutaan. En jaksa uskoa, että kovinkaan moni on siellä sitä varten, että löytää tanssipartnerin, tai kalakaverin. Niitä varten on kai jotain muita sovelluksia, tai kerhoja?

Olen siis nyt miettinyt sitä, kuinka se Tinder nyt sitten eroaa tosielämän kontaktoinnista.

Olet sitten mies, tai nainen, niin kuvittele tilanne, jossa näet baarissa ihmisen juomassa mojitoa, mutta hän on mielestäsi sen näköinen, joka puusta alas pudotessaan on lyönyt naamansa joka ainoaan matkalla olleeseen oksaan ja sitten maahan tupsahtaessaan joku metsästäjä on ampunut vielä haulikolla naamaan siltä varalta, ettei jää kitumaan. Menetkö silti juttelemaan, koska hän juo mojitoa ja siitä päätellen on varmasti huumorintajuinen, kiltti, hyväsydäminen ja luotettava ihminen? Vai odotatko vielä hetken, että hän lähtee liikkeelle pyörien, jolloin varmistut hänen olevan paras puoliso ikinä?
Tiedän, että kirjoitin tuon äskeisen ehkä siten, että nyt joku ajattelee minun olevan pinnallinen ja itseään täynnä oleva komistus, mutta täytynee paljastaa.. En tunne olevani kuitenkaan sitä alfaurosten kärkeä, vaan pysyttelen siinä kärjen tuntumassa :) Todellisuudessa, jos minusta haluaisi saada sen ja aah, niin naisia luotaantyöntävän paidattoman sixpakki kuvan, niin kuva on otetttava sen verran kaukaa, että näyn siinä kuvassa kokonaan ja minun on oltava täysin alasti. Eikä silloinkaan ole vielä varmuutta, että pääsee laskuissa kuuteen ulokkeeseen..
Toisaalta, tein joskus naamakirjassa testin, jossa testattiin sitä, miltä toimintaelokuvien sankarilta näytän. Vastaukseksi tuli tietenkin Jason Statham. No TOTTAKAI minä olen juuri hänen näköisensä kaljuineni ja parransänkineni. Yhtäläisyyteni tuohon alfaurokseen on: Kuvitelkaa, että Jason Statham ei saanut enää yhtään elokuvaroolia transporter elokuvien jälkeen ja istuu nyt kolmatta vuotta putkeen kotona olohuoneen tuolissa liikkumatta, ilman paitaa kalja koko ajan kädessä ja pitsalaatikko sylissä katsoen niitä transporter elokuvia yhä uudelleen ja uudelleen. Miltä näyttää? Ja ei.. minulla ei ole myöskään "isoa" itsetunnollista ongelmaa ja pidän itseäni kuitenkin ihan ookoo näköisenä, mutta tykkään leikkiä itseni kanssa. ...Siis verbaalisesti.
Sitäpaitsi nettitutkimusteni mukaan ilokseni huomasin, että olen tällähetkellä ilmeisesti kuumaa kamaa, sillä jostain syystä iso, pitkä, kalju, tatuoitu, ja sarkastinen/huumorintajuinen mies on naisten mieleen. ..Hulluja naisia! Kai sitä nyt jotain normaalimpaakin löytyisi?
Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että olimme sovelluksessa, tai naamatusten, niin valitsemme kumppanimme aina ensin ulkonäöllisistä syistä. Ja onneksi näemme ihmiset eri tavoin ja sille omasta mielestämme puusta pudonneelle ja naamaan ammutulle on olemassa se oma ja oikea. Toisen roska on toiselle aarre..

Sitten on vielä toinen asia, joka on jäänyt askarruttamaan mieltäni. Kuinka aloittaa keskustelu sen toisen kanssa? Itse en ole koskaan maistanut sitä "pelimiehen iskurepliikit" kirjaa ja, vaikka tuttuni eivät tätä uskoisikaan, niin olen itseasiassa aina ollut aika ujo ja arka tuntemattomien naisten suhteen. Vaikka viihdynkin parhaiten naisten seurassa, niin en osaa lähestyä naisia, vaan yleensä se on tapahtunut niin, että kesken testosteronilla täytetyn poikien illan, kun joku on saanut hyvän ja järkevän idean esim. sytyttämällä raketin ja olemme lähdössä sen päällä kuuhun, niin nainen ottaa minua kädestä ja sanoo "no niin.. rauhoitutaanpas vähän ja mennään kotiin". Jotain naisiin vetoavaa minussa siis kuitenkin kai on? Onneksi!

Tosielämässä kuitenkin naisella valitettavan usein on valta. Nainen ei tarvitse välttämättä edes sanoja, vaan riittää, kun ilmaisee kiinnostuksensa pelkällä katseella tai eleellä, niin mies on valmis. Miehet on helppoja :/ Mutta mitä sitten, kun se mies tulee siihen viereen ja avaa suunsa?

Tinder vs todellisuus tutkimuksissani huomasin, että jos mies aloittaa sanoilla "moi", tai "hei", niin se ei ole hyvä, vaan olisi parempi lähestyä esimerkiksi jollain naisen kuviin liittyvällä, kuten esimerkiksi "kiva paita sulla". Siis täh?? Vaikka tiedämme, että naiset rakastaa sitä, että heidän vaatteitaan kehutaan, niin tuoko on nyt sitten parempi aloitus? Oikeassa kohtaamisessa yleensä aloitetaan niillä "moi", tai "hei", eikä siinä mitään ihmeellistä ole. Mitä nainen ajattelee, jos mies lähestyy baarissa ja sanoo ensimmäiseksi, että "kiva paita sulla"? Ajatusten kirjo naisella voi olla hämmästyttävä, kuten "Mikä hullu tuo on?" "Onko tuo homo?" "Niin.. se katsoi vaan tissejä ja huomasi muka paidan?". Kuten varmasti olette huomanneet, niin en ole ammattilainen, mutta väittäisin, että ensimmäisellä sanalla ei loppuenlopuksi ole mitään merkitystä, ellei se ala "anna", "tule", "haluisitko", "pannaako", vaikka hyviähän nuokin voi olla ja joskus voi onnistaa, mutta kannattanee jättää sinne Tinderiin, ellei halua naamaansa avokämmenestä kipeäksi.
Voihan sitä lähestyä toista esim. laittamalla naaman duckfaceksi ja päästämällä "prrrrr" äänen. Avaa mielestäni keskustelun ihan samalla tavalla, kuin mikä muu tahansa, koska toinen kysyy se äänen jälkeen, että "mikä tuo oli" ja sinä vastaat, joten keskustelu on aukaistu.

Tosielämässä, kasvotusten kumpikin sukupuoli osaa lähestyä toista, jos näkee siinä toisessa jotain kiinnostavaa ja siten aloittaa keskustelun, mutta Tinderissä kuulemma miesten on yleensä aloitettava keskustelu. Miksi? Jos sinä, nainen näet Tinderissä unelmiesi prinssin, niin hylkäätkö hänet, koska hän ei uskalla, tai osaa sanoa ensiksi mitään?, tai lähestyy yhdellä sanalla, tai jopa jollain sekavalla sössötyksellä? Vaikkakin, sama pätee kyllä myös miehille.
Mielestäni niin tosielämässä, kuin Tinderissäkin ensimmäiset viisi minuuttia on kriittisimmät ja tilanne stabiloituu pikkuhiljaa. Ei ensimmäinen sana, eikä ensimmäinen lause kerro toisesta vielä mitään.

Noh.. lopetan nyt avautumiseni ja ehkä vielä joskus palaan tähän sekavaan keittiöpsykologiseen pariutumisen aabeeceehen. Ja jos vaikka jonain päivänä minäkin sen Tinderin sitten itselleni vielä hommaan, tai sitten menen vain kiltisti ja turvallisesti sen raketin päälle odottamaan, että joku ottaa kädestä kiinni ja jos ei ota, niin sitten mennään kuuhun.

Vaikea päätös.

Jokainen meistä, tai ainakin useimmat meistä on joskus elämässään joutunut tekemään vaikean päätöksen. Vaikean päätöksen taustalla on usein tilanne, jossa joutuu miettimään, että jos tekee juuri sen päätöksen, niin jostain joutuu luopumaan. Se on siis tavallaan vaihtokauppaa. Itse olen tehnyt elämässäni monta kertaa vaikeita päätöksiä, mutta yksi niistä on varmasti yli muiden. Kirjoitan nyt aiheesta pienen tarinan..

Hieman yli kaksitoista vuotta sitten syntyi pieni ja terve tyttölapsi. Hän syntyi perheeseen, jossa elivät hänen äitinsä, sekä kaksi vuotta vanhempi veli. Isä oli lähtenyt perheestä noin vuotta aikaisemmin. Isä kävi usein tapaamassa poikaansa ja samalla näki myös pientä tytärtään, mutta jostain syystä isä ei osannut rakentaa oikeaa, aitoa tunnesidettä tähän pieneen tyttöön.
Vuodet eteni, kunnes eräänä päivänä, kun tyttö oli noin neljä vuotias, isä sai kirjeen lastensuojelulta. Tyttö oli päätetty sijoittaa väliaikaisesti toiseen perheeseen, koska äiti oli väsynyt, eikä jaksanut toimia tytön kanssa. Onneksi tyttö kuitenkin sijoitettiin sukulaisilleen, jossa häntä sai käydä katsomassa aina kun vain halusi, mutta isä päätti lopulta ottaa sen poissaolleen roolinsa ja ehdotti, jos tyttö muuttaisi isän luokse asumaan. Ainoana ehtona isällä oli, että myös poika muuttaisi samalla, koska ei halunnut siskoksia erotettavan. Asia sovittiin ja näin ollen lapset muuttivat isän ja hänen avovaimonsa luokse asumaan. Isä ja avovaimo ei kuitenkaan ollut ihan täysin tietoisia siitä, mitä oli tulossa..

Alku oli sekavaa, koska asunto, johon lapset muuttivat oli aivan liian pieni neljälle ihmiselle ja muutto isompaan asuntoon oli pakollista. Oli myös selvitettävä yhteiset pelisäännöt ja tutustuttava lapsiin syvemmin. Eipä aikaakaan, kun tuossa pienessä tytössä alkoi näkyä outoa käytöstä. Tyttö oli elämässään ottanut vastaan muutaman vahingollisen tapaturman kautta vahvaa fyysistä kipua, sekä sekavien elämäntilanteiden kautta kohdannut myös henkisellä tasolla vaikeita asioita, jotka olivat sekoittaneet tytön pään. Tyttö ei osannut ottaa enää vastaan rakkautta, eikä rajoja.
Ongelmatilanteissa tyttö vain katsoi silmiin ja hymyili niin kauan, kunnes sai aikuisen tuntemaan itsensä täysin voimattomaksi. Tyttö myös selvästi nautti, jos sai aikuisen itkemään. Lisäksi tyttö usein fyysisesti hyökkäsi aikuisten kimppuun lyömällä, potkimalla, raapimalla ja joskus jopa sylkemällä. Apua oli saatava ja äkkiä..

Isä otti yhteyttä perheneuvolaan ja kymmenien tapaamisten ja hoitoneuvottelujen myötä tyttö sai apua ja pääsi vihdoin aloittamaan erittäin tiiviin terapian. Ensimmäinen vuosi oli raskas ja isä eli työnsä ohella lähes täysin tytön terapian kanssa, mutta se myös samalla lähensi heitä ja isä oppi pikkuhiljaa tuntemaan tyttärensä ja sitä kautta tunneside vahvistui pikkuhiljaa rakkaudeksi. Terapia jatkui vielä usean vuoden ja pikkuhiljaa siitä pienestä, mieleltään sekavasta tytöstä kasvoi tavallinen ihastuttava tyttö. Elämä jatkui normaalisti, kunnes kaikki oli taas muuttumassa...

Hieman yli kolme vuotta sitten, isä ja hänen vaimonsa päättivät erota. Perheeseen oli syntynyt reilu vuotta aiemmin pikkusisko, joka kuitenkin muutti vaimon kanssa pois ja isä jäi asumaan kahden vanhemman lapsensa kanssa. Isällä oli paljon aikaa vievä yritys, jonka työt painottuivat iltaan, joten lapset viettivät suuren osan illoista mummonsa luona. Se oli raskasta aikaa kaikille, sillä heti lasten tultua koulusta, isä vei lapset mummolaan ja lähti töihin ja joskus illalla/yöllä haki lapset kotiin nukkumaan. Tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes isä oli aloittanut jo alkuunsa vaikean suhteen ja jo puolen vuoden päästä erosta alkoi uusi elämä, uusioperhe elämä, kun taloon muutti uusi aikuinen ja kaksi lasta. Tilanne oli heti sekava, kun lapset yrittivät löytää omaa paikkaansa riitelemällä ja aikuistenkin väliset riidat olivat hyvin suuria, joten jo puolen vuoden jälkeen uusioperheen yhteisasuminen oli ohi ja isä ja lapset jatkoi elämäänsä sillä vanhalla kaavalla vielä hetken, kunnes isä vihdoin sai myytyä yrityksensä ja jäi kotiin. Mutta ero ja lyhyt uusioperhe elämä oli jättänyt jälkensä lapsiin ja isä varasi ajan perheneuvolaan, jossa asioita käsiteltiin ja loppuenlopuksi lapset saatiinkin taas raiteilleen.
Vihdoin elämä taas kulki hyvin ja, koska isä oli koko ajan kotona, niin isän ja lapsien suhde vain vahvistui, mutta jokin oli jälleen menossa pieleen..

Noin puolitoista vuotta sitten tyttö alkoi taas oireilla. Koulussa oli välillä ongelmia ja kotonakin saatiin riita helposti aikaiseksi. Rahaa ja makeisia katosi. Lopullinen isku tuli, kun tyttö oli joutunut jossain viestisovelluksessa aikuisen miehen toimesta erittäin vaikean ja sairaan terrorin kohteeksi. Isä lueskeli viestiketjua ja se sai isänkin vahvasti hämilleen, joten mitä se olikaan tehnyt tuolle pienelle tytölle. Apua haettiin taas perheneuvolasta, mutta tyttö oli jo niin sulkeutunut, ettei halunnut, eikä kyennyt ottaa apua vastaan. Kaikki se vuosien terapiatyö oli valumassa hukkaan ja isä oli menettänyt täysin otteensa tyttäreensä. Monen riitaisan päivän ja illan, sekä melkein jatkuvan huutokilpailun päätökseksi isän oli lopulta tehtävä raskas ja vaikea päätös..

Seuraavaan perheneuvola käyntiin isä pyysi myös tyttären äidin mukaan. Isä ilmoitti, että haluaa tehdä lastensuojeluilmoituksen, jotta tyttärelle etsittäisiin paikka jossa asua. Isä ja muu perhe oli palanut niin loppuun, ettei isällä ollut enää keinoja, eikä voimat riittäneet aloittaa sitä kaikkea, jo parannettua alusta. Ainoana vaihtoehtona isällä enää oli siis luovuttaa ja pelastaa itsensä, sekä muut läheiset. Asiaa käsiteltiin mahdollisimman nopeasti ja loppuenlopuksi päätettiin, että tytär muuttaisi takaisin äidin luokse.

Koitti viimeinen ilta ja tytön tavarat oli jo muutettu, eikä huoneessa ollut enää muuta, kuin patja, jossa isä ja tytär makasivat lähekkäin. Se ilta oli kummallekin erikoinen, mutta läheinen. Isä ja tytär puhuivat kaikesta, menneestä ja tulevasta. Välillä itkettiin ja välillä naurettiin ja kumpikin ääneen toivoi, ettei se ilta koskaan loppuisi. Aamulla tuo kaikki kuitenkin oli totta ja oli aika lähteä. Tuo ihana tyttö oli hyvästeltävä..

Isä oli tehnyt elämänsä vaikeimman päätöksen ja pelkäsi, että hän jälleen menettäisi kaiken sen rakkauden tunteen tyttäreensä, koska olo tuntui tyhjältä. Menikin aikaa, ennen kuin isä pystyi jälleen tapaamaan tytärtään ja silloinkin vain pieninä hetkinä. Viimein, vasta vähän aikaa sitten isä ryhdistäytyi ja alkoi taas tavata tytärtään enemmän ja huomasi, että vaikka oli tehnyt sen vaikean päätöksen, niin se rakkaus ja luottamus, mikä oli isän ja tyttären välille kasvanut kaikkina yhteisinä vuosina, oli edelleen tallessa ja vain muutama päivä sitten he vihdoin keskustelivat kaikista niistä vaikeimmistakin asioista kyyneet valuen. Eivätkä ne olleet surun kyyneleitä, vaan kahden rikotun ja erilleen revityn sielun patoutuneita, iloisen jälleentapaamisen kyyneleitä..

Omistettu tyttärelleni. Rakastan sinua aina!

-Isi-

Kotiäiti(nä).

Muutaman vuoden olen nyt viettänyt aikaa koti-isänä, sekä virallisesti yksinhuoltajana, vaikka välillä läheisessä seurustelusuhteessa olinkin. Kotona oleminen ja arjen pyörittäminen on tuonut välillä mieleeni myös naisellisia ajatuksia, joista olen jo aikaisemminkin muutaman kirjoituksen verran tässä blogissani kertonutkin. Silti, vaikka pidänkin itseäni edelleen heteromiehenä, niin välillä tulee outo tunne ja on pakko juosta peilin eteen ja kysyä itseltään, että heeetkinen?!  Sunnuntaina kun taas kävi tilanne, joka sai minut ajattelemaan tätä kaikkea ja tämä kaikki alkoi yhdestä ainoasta kahvitahrasta...(varoitus: voi sisältää nalkutusta!)

En ollut nuorempana miehenä kovinkaan kiinnostunut siisteydestä. Minua ei haitannut, jos lattialla lojui vaatteita tai tiskipöytä oli joskus niin täynnä astioita, etten päässyt vettä ottamaan hanasta. Se oli ihan normaalia nuorelle miehelle. Sitäpaitsi olihan muillakin samanlaista! Olihan?
Vaikka en ole edelleenkään ihminen, joka kävelee päivät pitkät rätti kädessä ympäri taloa, niin en enää kestä ajatusta lojuvista vaatteista, enkä sekavasta keittiöstä. Haluan, että perussiisteys pysyy. Melkein välillä tekee mieli räjähtää, kun lapset jättävät tiskinsä lojumaan minne sattuu ja joka kerta, kun jotain juovat, niin uutta lasia kaapista, koska vanha lasi "unohtui" johonkin. Mutta niinhän lapset tekee.. lapset on lapsia ja blaablaablaa.. On kuultu.

Joskus olen myös kirjoituksissani ohimennen ilmaissut suuren kiintymykseni sisustamiseen ja kynttilöihin. Tälle talvelle kynttilöitä on ehtinyt palaa jo pari tuhatta, koska joka päivä siivottuani ja hämärän laskeuduttua sytytän vähintään tusinan verran kynttilöitä ja sammuttelen isoimmat sähkövalot. Miehekästä? Olen siitä kyllä saanut kuulla, mutta oli tai ei, niin nyt, kun olen saanut olohuoneeni täysin uudelleen sisustettua ja muuttanut ne kirkkaimmat sähkövalot tunnelmallisiksi, niin mikä on rentouttavampaa, kun käydä hetkeksi istumaan kynttilöiden ja himmeän valaistuksen keskelle viinilasilliselle?

Koti-äit...isänä on myös tehtävä päivittäin ruokaa. Ruoanlaitto on ollut minulle aina jotenkin elämässäni lähellä ja olen ollut halukas oppimaan kaikkea uutta, sekä nyt myöhemmällä iällä olen oppinut jopa leipomaankin. En kuitenkaan tiedä, kuinka paljon ruokaa tekisin, ellei olisi perhettä koko ajan syömässä. Sitäpaitsi näin kotona olevana tuo raha on koko ajan sen verran tiukassa, ettei sitä naudan paistia tarvitse siinä viinissä lillutella ihan joka päivä, vaan saan keksiä uusia mielenkiintoisia tarjoiluehdotuksia ihan siitä perus jauhelihasta ja lisukkeeksi saa herkullista makaronia tai jopa kotimaista perunaa. Joskus on kyllä herkullista kalaakin tarjolla, pakastealtaasta valmiiksi siivutettua ja päällä rapea leivitys, namnam..
Syödään meillä tällä hetkellä myös paljon salaattia sekä itselläni tonnikala/raejuusto on päivittäin läsnä, koska on päästävä kesäkuntoon ja painoa onkin nyt lähtenyt toistakymmentä kiloa.

Olen myös löytänyt pitkään kadoksissa olleen pölynimurini, sekä mopin, joten lattiatkin ovat saaneet uuden ilmeen. Minulla on myös jonkinlainen viha-rakkaussuhde pyykkeihin, sillä vaikka se ei ole minulle sitä mielekkäintä puuhaa, niin silti niitä on jotenkin mukava viikkailla ja lajitella, vaikka en vieläkään ymmärrä, miten lapset muka sotkevat vaatteitaan niin paljon ja niin nopeaan tahtiin..

Mutta niin.. se kahvitahra. Sunnuntaina kävi niin köpelösti, että olohuoneen sohvalle mennessäni läikäytin kahvia valkoiseen verhooni. Normaalitilanteessa uskoisin ja uskoin jopa itsestäni, että mies sanoisi tähän jotain niinkin nasevaa ja vahvaa kuin OHO, mutta minulle tuli jostain syystä hirveä paniikki ja ahdistus, sekä mietin heti, että otanko heti verhon alas ja laitan pesukoneeseen, mutta tajusin, että eihän siellä ole muutakaan valkoista pyykkiä jajaja.. Oli siis pakko käydä vessassa vilkaisemassa taas peiliin, etä kukas se siellä, mutta hyvä, että menin, koska samalla huomasin, että naamakarvoitus piti ajaa.. ja kainalot.. ja vähän muualtakin.

En loppuenlopuksi ehkä itsekään tiedä, miksi kirjoitin kaiken tuon alun, mutta jotenkin olen miettinyt ja tekstistä voi ehkä jotenkin päätellä ja voin itsekin päätellä, että olen kai jollain tavalla koti-ihmisen hybridi? Voisin hyvinkin olla siis myös jonkun miehen parempi puolisko, vaikka tarkemmin ajatellen en kyllä pystyisi, koska en voisi sietää, että se sika tulee töistä ja likaisilla käsillään rojahtaa vaalealle sohvalleni, tai en kestäisi, että se haiseva möhömaha tulisi kotiin, ottaisi kaljan kaapista ja menisi katsomaan potkupalloa telkkarista ja nukkuu siinä kuorsaten. Todellisia alfauroksia? Ehei.. Ei käy..
Mieluiten siis kuitenkin ottaisin vierelleni sen ihanan naisen, joka jakaisi kanssani ne kotiaskareet ja ottaisi kanssani sen viinilasillisen siinä kynttilänvalossa, vaikka lapsiperheessä se ei aina mahdollista olekaan, niin saa sitä kai nyt ihminen haaveilla?

Tämä itsetutkiskeluni tämän kirjoituksen muodossa toi ainakin itselleni toivotun lopputuloksen. Vaikka minulla on se "hieman" naisellinenkin puoli olemassa, niin kyllä minä olen edelleen niukasti, mutta varmasti hetero. Hieman erilainen sellainen, mutta mielestäni se on vain positiivista. Helpotti taas hetkeksi.

Pakko on kyllä asiat kokeneena antaa kaikki kunnioitus kaikille kotona oleville äideille ja isille, sekä yksinhuoltajille, jotka siellä jossain hoitaa ne kaikki arjen askareet. Olette todella kovia tyyppejä!

Ja jos tätä joku joskus lukee, niin en halua puheillani mitään piikkiä avioerotilastoihin tai työttömyyyteen. Olen vain jotenkin sitä mieltä, että jokaisen pitäisi kokea edes hetken elämässään se, miltä tuntuu pyörittää arkea kotona tai miltä tuntuu olla yksinhuoltajana.
Ei se varmasti unelma ole kenellekään, eikä sitä varmaankaan kukaan toivo, mutta tarkemmin ajateltuna hyvinkin opettavaista ja tekee meistä varmasti loppuenlopuksi vahvempia ja parempia ihmisiä. Tsemppiä kaikille.

Hyvinä ja pahoina päivinä.

Lueskelin vanhempia kirjoituksiani ja huomasin, kuinka paljon jaksan puhua rakkaudesta, parisuhteesta ja sen ongelmista. Noh.. Miksi en puhuisi? Onhan se hyvin tärkeä asia minulle tässä elämässä ja ollut suuri osa elämääni, koska olen ollut elämästäni yli 20 vuotta parisuhteissa. Siinä ajassa on ehtinyt tulla kokemuksia, hyviä ja huonoja.

Tässä tulee mietteitä siitä, miltä itsestäni on tuntunut, kun parisuhteessa on tullut arkinen riita ja se toinen lähtee.. ja lähtee.. ja lähtee...

Puhun kai siis niin kutsutuista on/off suhteista. Kaikkihan me sen tiedämme, että kun sitä katkaisijaa naksutellaan tarpeeksi edestakaisin, niin sulake palaa, tai katkaisija menee rikki.

Parisuhteessa voi olla erinäisiä asioita, jotka johtavat siihen, että toinen osapuoli lähtee. Rakkaudettomuus, erilaiset väkivallan muodot, sekä pettäminen on vahvoja syitä sille, että parisuhteesta lähdetään, tai pitää lähteä.

Mitäpä sitten, kun lähtemiselle ei ehkä olekaan niin painavaa syytä, eli se pieni arkinen riita saa hetkessä toisen pakkaamaan tavaransa ja lähtemään.

Olen jäänyt yksin tilanteessa, jossa on riidelty esim. kukkapenkin paikasta, tai olen sanonut toista laiskaksi, joskus on taas lähdetty arkisiin menoihin hyvää mieltä esittäen ja sitten kadottu pariksi päiväksi ja syyksi olen saanut "ahdistaa". Noh, se on jo jonkinlainen syy, mutta sitten kuitenkin on palattu, taas rakastettu ja ahdistus on poissa. Outoa.

En ole kuitenkaan koskaan loppuen lopuksi pystynyt ymmärtämään, mitä se toinen haluaa sillä lähtemisellä minun tekevän tai ajattelevan? Haluaako se toinen nähdä kuinka tärkeä on minulle, kun haen hänet takaisin? Näyttää voimansa? Näyttää kykenemättömyytensä olla parisuhteessa? Kykenemätön selvittämään asiat? En tiedä. Syitä voi olla monia, mutta tiedän, mitä ajatuksia se itsessäni herättää ja olenkin ymmärtänyt enemmän siitä, mitä itse tulevaisuudessa haluan.

Se, joka lähtee hetkeksi ei välttämättä edes ajattele sitä, mitä sillä lähtemisellä aiheuttaa toiselle ja toisen ajatuksille. Ensimmäinen ja toinen kerta aiheuttaa vahvan pelästymisen ja sekavat ajatukset. Kolmannella kerralla ahdistaa, mutta se vahvin tunne on jo poissa, kun itse alkaa miettiä, että olisiko parempi lopettaa kaikki. Neljännellä kerralla se on jo aika varmaa tai varmaa, että kaikki on ohi, eikä "enää" aiheuta, kuin ahdistuksen, ikävän ja sydänsurut, niin kuin ero tekee.

Kaikista lähtökerroista on kuitenkin jäänyt yksi yhteinen ajatus..

En ole aikaisemmin oikein ymmärtänyt avioliiton symboliikkaa, koska ajatukseni on ollut, että jos kaksi ihmistä haluaa olla yhdessä, niin mihin siinä tarvitsee pappia? Silti olen ollut kerran papin edessä hänen kysyessä "...olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?" Vastasin "tahdon", koska rakastin, enkä todellakaan ole koskaan katunut sitä, vaikka liitto päättyikin ja siitä lähdettiin ja vain sen yhden kerran.

Se papin kysymys on aukaissut ajatusmaailmaani paljon ja olen vihdoin ymmärtänyt, mitä se kaikki symboliikka avioliitossa tarkoittaa. En voisi esimerkiksi seistä alttarilla papin edessä ja kuulla viereltäni sanaa "tahdon", jos toinen on lähtenyt arkisimmankin riidan takia luotani, useasti. Eihän se lähtijä todellakaan voi luvata rakastaa minua hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti. Vai voiko? Miten voisin luottaa siihen?

On ollut hienoa ja vapauttavaa huomata, kuinka asioista oppii elämässä. Lähtemiset eivät ole luoneet minuun mitään vihaa, tai syvää katkeruutta, vaikka olisi helposti voinut sen tehdä. Olen kai vain tehnyt itse vääriä valintoja, mutta olen oppinut ymmärtämään paljon enemmän siitä, mitä itse tulevaisuudelta haluan ja olen taas saanut yhden kriteerin lisää sen oikean löytämiselle, sillä nyt voin vain odottaa, että eteeni tulee se ihminen, joka ei sen arkisen riidan takia lähde luotani, vaan osaa sanoa tai näyttää sen, että pysyy vierelläni ja tukenani niin hyvinä ja pahoina päivinä.

Silloin on helppoa seistä sen toisen vierellä ja tukea sitä toista ja, jos tai kun tulee se päivä, että seison vielä papin edessä, niin tiedän todella miksi sanon ja mitä tarkoittaa "tahdon".