Haluan tylsän elämän.

Minulta on usein lähiaikoina kysytty, mitä haluaisin tulevaisuudelta, tai loppuelämältäni. Vastaus kaikessa lyhykäisyydessään on ollut helppo, haluan tylsän elämän. Kuullostaa tietenkin oudolta, sillä kuka haluaisi elämän olevan tylsää? Niin, en minäkään halua, enkä todella tarkoita toiveellani sitä, että istuisin paikallani ikkunasta ulos tuijottaen ja odottaen vuodenajan vaihtumista, ehei, ei sinne päinkään.

Kirjoitin eräänä päivänä Google hakuun "tylsä elämä". Hetkessä sainkin eteeni tuhansia kirjoituksia, jossa valitetaan, opastetaan, tai vain kerrotaan tylsästä elämästä. Näissä kirjoituksissa se olikin sanasta sanaan, tylsää elämää. Ei sosiaalisuutta, ei tekemistä, ei mitään tarkoitusta elämässä.
Luin muutamia kirjoituksia ja on pakko sanoa hieman Tuomas Kyröä lainaten, että "kyllä minä niin mieleni pahoitin". En minä sellaista halua. En myöskään haluaisi, että kukaan tuollaisesta joutuu kärsimään.

Mitä minä sitten olen tarkoittanut sanomisellani? Kaikessa lyhykäisyydessään tarkoitan tylsällä elämällä, että haluan loppuelämäni olevan tavallista, turvallista, iloista, siis kaikin puolin hyvää ja onnellista. Ei kuullosta mielestäni mahdottomalta toteuttaa, vaikka viimeisten vuosien elämä on näyttänyt joltain ihan muulta. Pessimistisyys ei kuitenkaan ole vieläkään saanut minusta otetta ja jaksan edelleen uskoa, että minulla on mahdollista saavuttaa tuo toivomani tylsä elämä. Itseni kuitenkin tuntien ja hyvin tiedostaen tiedän, että en pysty saavuttamaan tuota kaikkea yksin. Kaiken tuon tavallisen, turvallisen, iloisen ja hyvän elämän edellytys ja pohja on rakkaus.

Olen vahvasti sitä mieltä, ettei ihminen voi elää ilman rakkautta. Ei se ole mahdollista, vaikka tunnenkin ihmisiä, jotka ovat eläneet jo pitkään ilman sitä. Tiedän kuitenkin, että hekin sitä joskus kaipaavat ja miksei kaipaisi, sillä ei ihmistä ole tarkoitettu elämään yksin ja jokainen tarvitsee rakkautta. Minulle rakkaus on elinehto. Ilman rakkautta tunnen olevani vain puolikas ihminen, enkä näe omalla elämälläni mitään erikoista tarkoitusta, paitsi tietenkin isän roolissa antamalla mahdollisimman paljon rakkautta omille lapsilleni.

Vähän aikaa sitten kirjoitin sinkkuelän iloista. Tuon kyseisen kirjoituksen lopussa kiteytin kaiken, mitä elämältäni haluan. Se on myös täydellinen pohja sille kaikelle, että saan itselleni tylsän elämän. Saan elää sille toiselle ihmiselle, Saan jakaa elämäni toisen ihmisen kanssa ja tehdä kaikkea mahdollista sen toisen ihmisen kanssa. Saan olla oma itseni ja voin luottaa siihen, ettei se toinen ihminen lähde luotani heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla.

Mieleeni tuli yksi kappale, joka on silloin tällöin jo vuosia soinut päässäni ja kuvastaa hyvin ajatuksiani siitä, millaista elämän pitäisi olla ja parasta olisi, että ihminen vierelläni ajattelisi samoin. Koko kappale itseasiassa on juuri sitä kaikkea, mutta jo pelkästään kertosäe kertoo paljon ja suoraan suomennettuna siinä lauletaan näin:  
"Niin kauan, kun rakastat minua, voimme nähdä nälkää, voimme olla kodittomia, voimme olla rahattomia. Niin kauan, kun rakastat minua, olen sinun platinasi, olen sinun hopeasi, olen sinun kultasi. Niin kauan, kun rakastat minua, niin kauan, kun rakastat minua.".
Tuo koskettaa minua ja on minulle tärkeää, koska minulle on ihan sama, missä olen, tai onko minulla rahaa, tai mitään muuta, kunhan minulla on vieressäni ja elämässäni se oikea ihminen joka rakastaa, tai saan rakastaa. (Kappale on kokonaisuudessaan Justin Bieberin: As long as you love me). Ja kyllä, minä olen Belieber :)

Kahden ihmisen välinen rakkaus on suuri voima. Se tekee kaikesta täydellistä ja sen avulla pystyy tekemään asioita, mihin ei yksin pysty. Juuri se kahden ihmisen välinen rakkaus oikealla tavalla toimiessaan tekee elämästä tavallisen, turvallisen, iloisen ja hyvän.
Minä haluan sen oikean rakkauden, jotta saan toteutettua suurimman toiveeni, eli saan elää sen "tylsän elämän" tekemällä kaikkea mahdollista ja ennen kaikkea sitä kaikkea mahdotonta, mitä yksin en pysty tekemään.

Kukkia ja mehiläisiä.

Muistan, kuinka joskus mietin, mitä minun pitäisi sanoa, tai kuinka opastan omia lapsiani siinä vaiheessa, kun he pääsevät murrosiässään sellaiseen vaiheeseen, että seksuaalisuus ja seksi alkaa kiinnostaa. Nyt vanhemmat lapseni ja varsinkin vanhin alkaa pikkuhiljaa olemaan siinä iässä, että on ollut aika puhua hieman kukista ja mehiläisistä. Miten se sitten tehdään?

Minulla ei ole aikaisempaa omaa kokemusta tuosta kaikesta, sillä olen elänyt lapsuuteni sellaisella aikakaudella, jossa seksi ja seksuaalisuus yleisestikin oli hieman salassa pidettävä puheenaihe, eikä siitä paljon ainakaan kotona puhuttu. Maailma oli hyvinkin erilainen. Ainoa asia, jonka muistan kotona puhutusta on se, kun noin 15+ vanhana olin lähdössä ulos ja vaarini aina meillä vieraillessaan kysyi "lähdetkö kastamaan kärkeä?". Se oli aina yhtä huvittavaa. Olen myös lopulta hyvin tyytyväinen, ettei minulle koskaan kerrottu, mikä olisi "oikein", tai "väärin", vaan sain itse opiskella ja koetella rajojani ja sitä kautta löysin omat seksuaaliset rajani, tai enemmänkin ehkä rajattomuudet, koska kasvoin lopulta hyvinkin avonaiseksi ja suvaitsevaiseksi kaikelle seksuaalisuudelle ja olen jo hyvissä ajoin lapsillenikin sanonut, että minkä seksuaalisen muodon he elämässään valitsevatkin, niin se on heidän oma asiansa ja minä hyväksyn kaiken.

Koulussahan tietenkin kaikkia valistetaan ja kerrotaan, miten ihminen toimii, mutta mitä siitä kaikesta muistaa siinä vaiheessa, kun edessä on ensimmäisen kerran elämässä alaston vartalo? Minä ainakin muistin vain yhden asian, kondomin. Kondomi onkin ainoa asia, jonka tärkeyden olen opettanut omalle pojalleni ja sekin hoitui helposti, kun hän yhtenä päivänä koulusta tullesssaan hihitteli, että ovat saamassa koulusta kondomin. Kävelin kaapille, otin kondomin, heitin sen hänelle ja sanoin "muista aina käyttää ja jos tarvitset lisää, niin pyydä, eikä siitä tarvitse enää hihitellä".

Mitä voisin edes tänä päivänä opettaa omille lapsilleni, sillä miltei kaikessa, mitä lapset näkee, katsoo, tai pelaa on jollain tavalla mukana alastomuus, tai seksi. Sitä on nykyään kaikkialla ja tällä älylaitteiden ja vapaamman seksuaalisuuden aikakaudella lapset näkevät jo hyvissä ajoin kaiken. Televisiosta on vaikeaa löytää sarjaa, tai ohjelmaa, jossa ei puhuta seksistä, näytetä alastomuutta, tai jopa seksiä ja näille kaikille ohjelmille yleinen alaikäraja on nykyään monesti 7-12vuotta. Maailma on todellakin täysin erilainen, sillä minun nuoruudessa oli tasan kaksi prinsessaa, josta oli mahdollisuus saada irti edes jotain seksuaalisuuteen liittyvää ja ne olivat Tähtien sodan prinsessa Leia ja Super Mario Pros pelin prinsessa Peach(Kultakutri), joka vielä ärsyttävästi löytyi vasta sieltä pelin viimeisestä linnasta, eli sen lopullisen kliimaksin eteen piti tehdä töitä.

Aikuisten tehtäväksi ei siis jää enää muuta, kuin huolehtia, että lapset pysyy kondomeissaan ja välillä muistaa hieman palauttaa kullannuppuja todellisuuteen siitä, että niillä ruuduilla näytettävät seksiin liittyvät kohtaukset ei välttämättä ole ihan sitä todellisuutta täydellisine vartaloineen, alusvaatteineen ja asentoineen. Jossain vaiheessa tulee nimittäin se hetki, kun poika tulee hieman humalassa kotiin naisen kanssa, jolta paljastuukin paidan alta täyteen topatut liivit ja housujen alta rintsikoiden kanssa eriparia olevat pikkuhousut. Missä onkaan ne kauniit alusvaatteet sukkanauhoineen, jotka oli siinä yhdessä elokuvassa? Ja mitä sitten, kun päästään sänkyyn asti? Kondomia etsiessä päät kolisee yhteen, järjetön suonenveto jalassa, joka ei lopu, käsi on huonosti ja ai sattuu, tai oho! ei se mennytkään sisään niin sujuvasti, ja niin edelleen.. Missä on ne täydelliset, nautinnolliset ja helpolta näyttävät asennot? Miksi se kaikki ei näytäkään samalta, kuin siinä ohjelmassa? Niistä kannattanee siis hieman puhua jossain vaiheessa..

Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, niin sitä helpommaksi kaikki muuttuu. Minulla kuitenkin on vielä yksi ongelma, nimittäin lapsistani nuorin, viisivuotias, joka on nyt jo jonkin aikaa unelmoinut siitä, että haluaa olla isosisko. Kuullostaa hellyyttävältä, mutta todellisuus onkin sitten jotain muuta. Jokin aika sitten tuo nuorimmainen rakkauden hedelmä soitti minulle videopuhelun ja kertoi, että äiti on raskaana. Äiti kuitenkin heti korjasi, että ei ole ja samalla alkoi kertoa siitä, miten siihen tarvitsee siemenen, että äidin sisällä voi jokin kasvaa ja miehellä on siemenet. Pienen ihmisen järkeen kävi siis heti kysyä minulta, että voisinko minä antaa siemenen äidille? Onko minulla vielä niitä? Veti aikuisen hetken hiljaiseksi, mutta osasin kuitenkin kierrellen sanoa, etten tiedä onko niitä enää. Hän ei ole kuitenkaan suostunut luovuttamaan, sillä viime viikonloppuna kysyi minulta jälleen "Isi, onko sulla vielä niitä siemeniä tallella?" Ja jatkoi vielä "Jos ne on loppu, niin sun täytyy ostaa niitä lisää". Niinpä niin.. Mitenhän tästä vielä tulevaisuudessa selvitään?

Tähän loppuun haluan jakaa yhden erittäin hyvän kukkia ja mehiläisiä ohjeen, sillä olen joskus kuullut elämäni parhaimman vastauksen pieniä ihmisiä mietityttäneeseen kysymykseen, eli "mistä lapset tulee?" Vastaus oli ja on kaikessa yksinkertaisuudessaan helppo, "Jos niillä on reppu, ne tulee koulusta ja jos niillä ei ole reppua, ne tulee tarhasta.".

Isä muuntautuu äidiksi.

Joskus miehelle voi tulla sellainen hetki, jossa tulee mietittyä,että onkohan tämä nyt ihan normaalia. Puhun nyt siis heteromiehistä, jotka löytävät itsensä tekemässä jotain, mikä saa oman itsensä hieman epäileväksi siitä, että onkohan omassa seksuaalisuudessa kuitenkin olemassa jokin poikkeus, jota ei ole vielä ajatuksistaan saanut kaivettua esille, vai onko kaikki lopulta vain kuvitelmaa.

On pakko myöntää, että silloin, jos tällöinkin on omassakin mielessä käynyt jos jonkinlaisia ajatuksia, enkä puhu nyt aiemmin kirjoittamistani tuoksukynttilöistä, tai innokkaasta sisustusvietistäni, enkä niistä siis nyt enempää kirjoitakaan, vaikka kyllä lyhyesti on sanottava, että tänä syksynä olen saanut sisusteltua kivasti uutta kotiani ja samalla siinä on tullut polteltua jo viitisen sataa ihanaa kynttilääkin. Se siitä, ei enempää näistä aiheista.
Nyt voisin kuitenkin sanoa, että tuo kaikki on ollut pikkutyttöjen teekutsut verrattuna siihen, mitä viime aikoina on tapahtunut, enkä varmasti tätäkään ajatusta olisi saanut mieleeni, ellei ihana teini-ikäinen poikani olisi välillä minua muistuttanut "poikkeavaisuuksistani" vihjailevalla sarkastisuudellaan(mistä lie oppinut).

Olen siis usein saanut ohimennen kuulla sarkastisia huomautuksia siitä, kuinka kävelen rätti kädessä ympäri asuntoa, tai leivon jotain sämpylöitä/pullia. Parisen viikkoa sitten kuitenkin alkoi todellinen piikittely, kun poikani yllättäen tupsahti keittiön puolelle ja näki minut istumasssa keskellä keittiön lattiaa, joka oli täynnä pakasterasioita, joita olin juuri lajittelemassa ja siinä samalla ehkä satuin siemailemaan hieman valkoviiniä korkeajalkaisesta lasista. Ei siis mielestäni mitään ihmeellistä.
Hetken siinä tuijotettuaan hänen suustaan pääsi lause "on vissiin ruvettava nukkumaan toinen silmä auki, kun ei tiedä, kuka on tulossa yöllä kylään". Mitä siihen sanoa? Teinkö muka jotain väärin?

Alkuviikosta tämä kaikki sai samanlaista jatkoa, kun olimme saunan jälkeen istumassa olohuoneessa ja minä onneton menin ja kaivoin esille ison purkillisen kosteusvoidetta, jota aloin levitellä jalkoihini. Olinhan minä sitä jo hetken aikaa tehnyt, mutta itsekseni salaa ja tämä oli nyt ensimmäinen kerta, kun raotin tästä aiheesta sitä salaisuuksien kaappini ovea lapsilleni ja paljastin tuon pienen ja rasvaisen salaisuuden. Noh.. Ensin kukaan ei reagoinut mitään, mutta hetken päästä poikani ohimennen vilkaisi minua ja kysyi virnistäen "tuntuuks hyvältäkin?".
Eilen jälleen saunan jälkeen aloin rasvaamaan jalkojani, sillä ajattelin, että tuo ensimmäisen kerran kiusallinen tilanne olisi jo ohitettu, mutta yhtäkkiä poikani kuitenkin nousi sohvalta ja sanoi "nyt riitti, mä otan tavarani ja lähden alakertaan". Mitääh? Pakkohan niitä jalkoja on rasvata, jos karheuskerroin alkaa olemaan sitä luokkaa, että julkisiin tiloihin tarkoitetusta laminaatista alkaa pinta hioutumaan rikki paljain jaloin kävellessä! Kyllähän kaikki miehet rasvaa jalkojaan. Täysin normaalia! Täh? Eikös?

Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että olen joskus jopa hieman salaa kuunnellut ja opetellut tyttöjen juttuja, sillä esimerkiksi reilu pari kuukautta sitten, kun tyttäreni muutti takaisin luokseni ja sanoi ovesta sisään tullessaan minulle, että tarvitsee kuukautissiteitä, niin eipä mennyt sormi suuhun, eikä tarvinnut Googlen voimaa, vaan pää kolmantena jalkana sinkaisin kauppaan ostamaan oikeanlaisia ja tietysti siivellisiä siteitä. Ei tarvitse muuten myöskään heti lääkäriä soitella, kun tytär valittelee alavatsan kipuja, vaan voi rauhassa huudahdella sohvan pohjalta ohjeita siihen, miten kuukautiskipuja voi yrittää helpottaa.
Samalla tavalla on myös hyvä, että olen opetellut muutakin, kuin rikkomaan ennätyksiä rintaliivien yhden käden aukaisussa, sillä siinä vaiheessa, kun sovittelee tyttärelleen harjoitus rintaliivejä ja pitää tietää, miten ne säädetään oikein, niin kiitokset luojalle(naisille), että olen saanut myös koulutusta kiinnittämisen ja säätämisen saloihin. Miksiköhän olen muuten yleensä ollut kiinnostunut tuollaisesta? Hmmm..

Ensi viikonloppuna ja pitkästä aikaa lapset lähtevät viikonlopuksi kyläilemään. En malta odottaa ja itku meinasi päästä, kun sain kuulla, että tällainen mahdollisuus minulle suodaan monen kuukauden jälkeen, eikä minun tarvitse murehtia mistään. Voin vain olla.
En edes vielä tiedä, mitä kaikkea teen. Istunko heti perjantaina alasti telkkarin ääressä PlayStation ohjain kädessä tappaen vihollisia, vai otanko kenties jonkun kuorivan kasvonaamion samalla, kun rentoutan jalkojani hierovassa kylvyssä jazzin soidessa taustalla, jännittävää nähdä... :)

Oli miten oli, niin en minä vieläkään, tai edelleenkään epäile suuntautumistani, eikä se siitä miksikään muutu. Vuodet on vaan vierinyt tarpeeksi ja pääsen vihdoin näyttämään ja opettamaan jälkipolvilleni kaiken sen, mitä olen vuosien varrella, myös ehkä hieman salaa oppinut ja opetellut.
Se, että muuten teen kaikkia "tyttömäisiä" asioita, on ehkä kuitenkin kai, ja vain ihan normaalia, jota myös miehet tekevät ja pakkohan yksinhuoltajaisän on ollut opetella loihtimaan kaikenlaiset ateriat ja herkut, hoitamaan koti, letittämään hiukset, sekä siinä samalla huoltaa itsensä, vaikka siihen sitten hieman rasvaa kuluisikin...

P.s. Kävin viikolla Ikeassa nautiskelemassa ja sain hankittua kaikenlaisia ihania sisustusjuttuja ja tulipa samalla ostettua melkein viitisensataa kynttilääkin, joten sisustettavaa, valoa ja lämpöä riittää.

Sinkkuelämän iloja.

Muistan, kuinka joskus tunsin häpeää sanoessani itseäni sinkuksi. Tunsin häpeää siitä, että olin tuottanut pettymyksen toiselle ihmiselle. Tunsin häpeää myös läheisiäni, perhettä ja sukua kohtaan, jotka uskoivat kanssani rakkauteen ja yhdessä oloon. Olen tuntenut häpeää siitä, että olen luvannut rakastaa ikuisesti, mutta perunut puheeni. Vasta nyt myöhemmin olen tajunnut, ettei siinä ole mitään hävettävää, sillä sinkkuus on vain seuraus ihmissuhteesta, jossa toinen, tai kumpikaan osapuoli ei ollut tyytyväinen.

Hetkittäin sinkkuus voi olla hyväkin asia. Niin, hetkittäin, kunnes tulee se hetki, jossa seisot ravintolan baaritiskillä, yksin, katsellen kellosta lähestyvää valomerkkiä samalla, kun tanssilattia täyttyy ihmisistä, jotka kietoo kätensä toisen ihmisen ympärille tiukasti nauttiakseen sen toisen ihmisen kosketuksesta ja läheisyydestä. Valomerkki tulee ja kävelet taksiin, yksin. Sillä pienellä taksimatkalla ehdit mielessäsi miettiä sitä, kuinka paljon olisit halunnut olla siellä tanssilattialla muiden joukossa ja tuntea sen toisen ihmisen kosketuksen ja läheisyyden. Pääset kotiin, tyhjään kotiin, jossa on hiljaista. Riisut itsesi ja käperryt sänkyyn miettien, miltä tuntuisi, jos siinä vieressä olisi se toinen ihminen, jota voisit halata. Se toinen, jota voisit suudella ja jonka ympärille voisit kietoa kätesi ja nukahtaa. Aamulla heräät ja tajuat edelleen olevasi yksin. Vieressäsi ei ole sitä toista, jota voit heti aamusta tuijottaa, sitä toista, jota voisit heti halata ja pussata, sitä toista, jolle antaa läheisyyttä ja rakkautta. Sitten muutama tunti heräämisen jälkeen menee siihen, että yrität unohtaa kaiken sen, mitä olit edellisenä iltana jäänyt kokematta ja sängyssä yksinäsi miettinyt. Yrität saada itsesi jälleen siihen sinkkuuden tilaan, jossa voit valheellisesti yrittää peitellä itsesi ja tunteesi, sekä kertoa hymyillen ystävillesi olevasi iloinen sinkku ja tykkäät siitä.

Minä olen sinkku. Olen ollut noin yhdeksän kuukauden ajan ja tämä on pisin aika, jonka olen sinkkuna viettänyt sen jälkeen, kun aloitin parisuhteilun yli kaksikymmentä vuotta sitten.
Jos minun pitäisi lyhyesti kertoa, miltä tuo yhdeksän kuukautta on tuntunut, niin sanoisin, että se on kuin epäonnistunut ryyppyreissu. Ensin pyörii peiton alla itsesäälissä ja surullisena, jonka jälkeen päättää piristää itseään lähtemällä ulos viettämään iltaa. Ilta sujuukin mukavasti, humalatila nousee ja ilta vaikuttaa täydelliseltä ja lopulta huipentuu siihen, että tuntee olevansa kuningas. Sitten yhtäkkiä huomaa humaltuneensa liikaa ja tulee se hetki, kun päässä alkaa pyöriä ja oksettaa. On tullut aika lähteä kotiin, jotta voi aamulla herätä kovaan krapulaan.

Tämän yhdeksän kuukauden ryyppyreissun paras osuus on ollut nousuhumala. Nousun aikana olen rauhassa miettinyt itseäni, tunteitani ja sitä, mitä tulevaisuudessa haluan. Onnistuin myös vihdoin tukahduttamaan loputtoman läheisyysriippuvuuteni ja rakkauden kaipuun, jonka ansiosta pystyin välttämään houkutukset, joita tuo täydellinen ilta, sekä kuningas vaihe hetkittäin eteeni asetti. Pari kuukautta sitten alkoi paha olo, jolloin sinkkuus ei enää tuntunut mukavalta, se alkoi tuntua epämiellyttävältä ja ahdistavalta. Nyt minulla on krapula. Sinkkukrapula, joka tarvitsee hoitoa.

En ymmärrä sinkkuutta, enkä sitä, mitä iloa se voisi minulle tuoda. En halua olla enää sinkku. Vihaan sitä. Minä olen parisuhteilija. Rakastan parisuhteilua. Haluan olla tanssilattialla ja tuntea sen toisen ihmisen kosketuksen ja läheisyyden. Haluan tulla sen toisen kanssa kotiin. Haluan riisua ja käpertyä sänkyyn. Haluan silittää, hyväillä, halata ja suudella. Haluan kietoa käteni sen toisen ihmisen ympärille, kuunnella hengitystä ja nukahtaa. Haluan aamulla herätä ja nähdä sen toisen siinä vieressäni. Haluan vain maata sängyssä ja koskettaa. Haluan silittää ja suudella. Haluan tuijottaa niin, että kumpikin tuntee ja tietää. Haluan, ettei se koskaan lopu, vaan kestää ikuisuuden. Haluan tuntea rakkauden. Haluan rakastaa.

Jokainen joka on pidellyt kädessään meren silottamaa kiveä, tietää että jatkuvalla hyväilyllä on ihmeitä tekevä voima. — Tommy Tabermann

 

Oman elämänsä puolivälissä.

Suomalaista elinajanodotetta katsoen olen kovaa vauhtia saavuttamassa puolivälin. En ole kuitenkaan asiasta panikoitunut, enkä ajautumassa kriisiin, vaikka tällä viikolla omaan henkilökohtaiseen matkamittariini kääntyykin taas yksi vuosi lisää. Olen enemmänkin miettinyt sitä, minkälainen elämäni olisi kirjoitettuna kirjaan. Elämänkertaa tässä vaiheessa ei vielä voi kirjoittaa, mutta mitä se sisältäisi tähän asti, mitä se on nyt, kun olen päässyt keskiaukeamalle ja, miten koko tarina päättyy?

Tähän mennessä olen elänyt hyvin vaiherikkaan ja värikkään elämän, josta riittäisi helposti aiheita ainakin yhteen opukseen. Olen erittäin tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden tehdä ja nähdä niin paljon. Joskus mieleen on myös tullut asioita, jotka ehkä olisi voinut jopa jättää tekemättä, mutta en halua katua mitään, sillä katuminen tuo helposti mukanaan katkeruuden, eikä katkeruus todellakaan veisi minua eteenpäin. Eikä sitäpaitsi tarvitse ainakaan miettiä sitten elämäntarinani viimeisillä sivuilla, että olispa..

Yksi keskeisimpiä paikkoja elämäntarinassani on ollut synnyinkotini. Paikka, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni. Ja vaikka olen sieltä välillä pois lähtenyt, niin aina olen sinne kuitenkin palannut. Viimeisen kerran tein paluumuuttoni noin kahdeksan vuotta sitten oman perheeni kanssa. Se oli elämänvaihe, jonka voin vieläkin nostaa monellakin tapaa eletyn elämäni huippukohdaksi, sillä olin silloin elämässäni sellaisessa tilanteessa, jossa minulla oli se omakotitalo, vaimo, kolme lasta, kaksi kissaa, ja pihassa kaksi autoa. Kliseistä? Kyllä, mutta silti hetkellisesti niin sanottu täydellinen elämä. Niin.. hetkellisesti, sillä neljä vuotta sitten, kun päädyimme avioeroon ja jäin kahden vanhimman lapseni kanssa kolmistaan, en osannut vielä siinä vaiheessa edes aavistaa, kuinka korkealta ja kovaa olin tippumassa.

Aloitin tämän kaiken kirjoittamiseni syksyllä 2013, noin vuosi tuon korttitalon sortumisesta. Se kaikki tähän asti kirjoittamani on kuitenkin ollut vain pieni raapaisu siihen suoraan sanoen helvetilliseen elämänvaiheeseen, jota olen viime vuodet elänyt. Se on myös kaikki, mitä olen menneisyydestäni muistanut, sillä kaiken tuon keskellä en ole enää osannut, tai kyennyt muistamaan sitä kaikkea, mitä olin elänyt ja kokenut aikaisemmin. Tarpeeksi, kun huonoja asioita tapahtuu, niin se vain yksinkertaisesti tappaa kaiken hyvän, vaikka en silti voi väittää, etteikö tuona helvetillisenä aikana olisi tapahtunut hyviäkin asioita, mutta se kaikki valitettavasti vain jäi kaiken huonon alle, enkä usko, että aika niitä kultaa. Onneksi kuitenkin sen järjettömän paskasateen päätteeksi tuli poutasää...

Nyt, kun pääsen kirjoituksessani nykyiseen hetkeen, eli siihen varsinaiseen keskiaukeamaan, niin parastahan olisi sanoa, että minulla ei enää tuota taloa olisi ja olisin päässyt kaikesta menneestä. Valitettavasti se kuitenkin on vielä olemassa, mutta erittäin positiivinen asia kuitenkin on, että noin puolitoista kuukautta sitten muutimme pojan kanssa sieltä pois.
Pitkäaikaisen vanhan ystävän valppaudella ja avustuksella löytyi aivan mahtava rivitalohuoneisto tämän kylän yhdestä parhaimmista paikoista ja paikka on tuntunut oikealta kodilta heti päivästä numero yksi. Vanhaan ei ole ikävä ollut, eikä tunnesidettä vanhaan ole olemassa.
Eihän minulla olisi sitä lapsuuteni kehtoa ollut tässä tilanteessa muutenkaan mitenkään varaa, tai edes mahdollisuutta pitää ja sitäpaitsi, mitä kaksi ihmistä tekee seitsemällä huoneella? Parasta tässä kaikessa on ehdottomasti kuitenkin se, että ne huonot muistot, jotka olivat jollain tapaa joka ikinen päivä läsnä siinä talossa ja tässä perheessä, on hiljalleen kadonnut ja sen kaiken tilalle on tullut tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet.

Lisäksi, että tuo aukeama pysyisi kunnolla auki, niin hieman muuttomme jälkeen sain painaa tuon aukeaman keskeltä siten, että se varmasti pysyy auki. Reilu vuosi sitten tein nimittäin julkisesti ennustuksen ja tiesin sisimmissäni tämän päivän vielä koittavan. Ja niin se ennustukseni sitten toteutui, kun tyttäreni, josta olin reilut puolitoista vuotta luopunut vaikealla päätöksellä, päätti muuttaa äidin luota takaisin luokseni ja hänen omia sanojaan lainaten "tuli takaisin kotiin". Tämä kaikki on nyt ollut minulle se elämänkertani todellinen keskikohta, josta on mukava lähteä kirjoittamaan elämää eteenpäin ja hieman eri mielellä.

Menneisyys ja muistot on osa ihmisen elämää, joita ei voi, eikä pidäkään unohtaa. Niistä pitää vain osata ottaa oppia ja yrittää tehdä tulevaisuudessa asiat hieman eri tavalla, tai ilman suorituspaineita, paremmin.
Mitä minä haluaisin tulevaisuudelta? Rehellisesti sanoen haluan, että elämän kirjani toinen puolisko olisi loppuelämän kestävä tarina jollain tapaa menestyneestä ja iloisesta miehestä ja hänen perheestään, sekä vielä enemmän haluan, että se on täynnä siirappista rakkaustarinaa ilman suurempaa draamaa. Eihän ole paljoa vaadittu? Eihän?

Yhden miehen näkökulma: Tinder

Puolisen vuotta taaksepäin, kun kirjoittelin aiheesta Tinder, niin kokemukseni tuohon tämän päivän amorin appiin oli varsin olematon. Tuolloin pohjana kirjoittamiselleni koostui enemmänkin toisten ihmisten ja varsinkin naisten näkemyksistä ja kokemuksista ja, vaikka olin sitä itsekin ajan saatossa kokeillut lyhyen aikaa, niin silloisesta käytöstä ei juurikaan ollut mitään mieleen jäänyt, joten eipä siinä ilmeisestikään kummoinen kokemus ollut kyseessä. Kuitenkin vain hetki tuon kirjoituksen jälkeen kiinnostus otti minusta vallan ja latasin sen.

Sainkin aika nopeasti huomata, etten ollut sitä koskaan itseltäni poistanutkaan, sillä eihän se mihinkään poistu, vaikka sen ohjelman kokonaisuudessaan poistaa laitteesta, vaan tili on ensin suljettava kyseisen ohjelman sisältä ennen koko ohjelman poistamista. Tilin sulkeminen on tuon ensimmäisen huomaamisen jälkeen tullutkin hyvin tutuksi, sillä tuosta keväästä asti olen elänyt Tinderin kanssa pienoista viha-rakkaussuhdetta, eli poistanut ja avannut tilini uudestaan jo muutamia kertoja. Nyt olen kuitenkin muutaman kuukauden ollut vahvasti vihasuhteessa ja tulevassa kirjoituksessa ehkä selviääkin miksi. Tulossa siis yhden miehen havaintoja ja näkökulmaa Tinderistä.

Ensitöikseni haluan puhua kuvista. Siinä missä miehet on saanut palautetta huonoista kuvistaan, niin eipä voi sanoa naisten kuvien olevan sen parempia. Miten huumattu tiikeri toimii naisen vieressä, jos naiset on sitä mieltä, etteivät lämpene miesten vastaaville kuville? Suuria määriä näkee myös lomakuvia jostain vuosien takaa, jossa pahimmillaan on kuvasta leikattu entinen mies pois sillä tuloksella, että kuvan reunassa vilkkuu vielä eksän bermuda shortsit, sulavaa.
Yksi parhaimmista näkemistäni lomakuvista on kuitenkin kuva, joka oli otettu jossain New Yorkin ulkopuolella ja taustalla sojotti kaksi pilvenpiirtäjää. Niiden nimet oli muuten WTC1 ja WTC2. Siitä taisi olla pieni viidentoista vuoden mittainen hetki, kun kyseinen kuva oli otettu. Eikö uudempia ole? Lomakuvat ei ole mitenkään pakollisia, eikä ainakaan tällaisessa tapauksessa. Nainen makoilemassa suuren veneen kannella on myös mielestäni yksi, joka herättää kysymyksiä. Oliko eksäsi rikas? Menikö vene erossa puoliksi? Pintaliitäjä? Onnenonkija?
Ja sitten ne peiliselfiet.. Joskus olen nähnyt jotain hyvääkin kyseisissä kuvissa, mutta miksi se naama on väännetty sellaiseen asentoon, että kuvassa näyttää enemmänkin olevan ikkunaan törmännyt bullboggi? Näitä hauskoja kuvia näkee usein muissakin sovelluksissa, valitettavan usein, valitettavan paljon ja valitettavasti.

Esittelytekstiä itsestään on mahdollista kirjoittaa viidensadan merkin verran. Miksi sitä ei kirjoiteta? Vaikka kyseessä on sovellus, jossa ulkonäkö on tärkeimmässä asemassa, niin pieni esittelyteksti täydentää tuota ulkonäköä aika lailla ja kertoo enemmän ihmisestä ja luonteesta. Itse painan helposti ruksia jo pelkästään esittelytekstin puuttuessa, vaikka voisinhan minä kaiken kysyä viesteinkin siinä tapauksessa, jos match tulee.
Teksti voi myös mennä monella tavalla pieleen ja antaa toiselle myös vääränlaisen kuvan toisesta. Eniten minua on yleensä mietityttänyt tekstissä lausahdus "tykkään matkustella", tai "matkustelen paljon". Siis kaikkinensa hyvä tieto, mutta siinä vaiheessa, kun ammattina on esimerkiksi opiskelija, tai minulle tuttu ammattikunta ravintolatyöntekijät, tai joku muu samalla palkkatasolla oleva ja lisäksi kyseessä on yksinhuoltaja parin lapsen voimin ja löytyy vielä joku kotieläinkin, niin olisiko lause "tykkäisin matkustella", tai "toivottavasti sinulla on rahaa, että voimme matkustella" parempi? Toisaalta kyllä minäkin tykkään matkustella, mutta kun on muovilusikka suussa syntynyt niin...

Viimeisenä, eikä vähiten ärsyttävänä, viestittely. Mitä sitten, kun se match tulee ja maailma aukenee keskustelulle. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että suurimmat pettymykset tulee näillä hetkillä. Naisten mielestähän suurimmaksi osaksi miehen on tehtävä keskustelun aloite. Näin olen usein tehnyt ja sitten se tapahtuu, tattaraa.. ei vastausta, koskaan. Joskus myös käy niin, etttä vastauksen saa seuraavana päivänä, eikä siinä mitään, sillä en odota, että se toinen ja minulle vielä täysin tuntematon ihminen päivystäisi koko ajan toisessa päässä odottaen minulta viestiä ja salamannopeasti vastaisi kompastelevaan lähestymisyritykseeni. Pahinta kuitenkin on, että lopulta, kun se toinen vastaa ja samalla kysyy jotain, niin sitten, kun vastaat siihen ja esität vastakysymyksen, seuraava viesti tulee taas vuorokauden kuluttua. Tällä tahdilla, kun keskustelu etenee, niin perustietojen saamiseen toisesta ihmisestä menee suunnilleen viikko ja on mennytkin, ennen kuin kyllästyin. Esimerkiksi baaritiskillä saman keskustelun voi hoitaa parissa minuutissa. Ei ole nettideittailu äkkipikaisen hommaa ei!

Joskus olen kuitenkin saanut ilolla huomata, että naiset aloittavat keskustelun ja minä, kun olen niin kiirellinen mies, olen usein vastannut aika nopeasti takaisin ja mitäs sitten.. ei vastausta.. koskaan.. Vastaukseni on täten ollut tylsä, koska esim. kyselyyn "mitäs puuhaat" olen vastannut usein ihan päivittäisiä tekemisiäni ja hiljaisuus on alkanut siitä. Mitä minun olisi pitänyt vastata? "On vähän tiukka paikka, sillä olen juuri Kiinassa pelastamassa jättiläispandan poikasia salametsästäjiltä, eli voidaanko palata myöhemmin asiaan?", tai "Eipä tässä ihmeempiä. Kävin juuri ratsastamassa valkohailla Madaqaskarin ympäri, mitäs itse?".
Kaikista kerroista vain yhden kerran juttu on luistanut alkumetreistä hyvin ja koko sen viisiminuuttisen, joka kuitenkin päättyi siihen, kun huomasimme asuvamme hieman kaukana toisistamme. Jälkeenpäin ajatellen taisi olla aika ontuva syy..

Juttuahan tästä aiheesta riittäisi pienen pokkarin verran, mutta tässä nyt pieni pintaraapaisu kokemuksistani ja näkemyksistäni tuohon suuren rakkauden, tai yhden illan rakkaudettomuuden hakukoneeseen. Ehkäpä voisin taas jossain vaiheessa yrittää muuttaa vihasuhteeni takaisin amorin aalloille, rakentaa uuden profiilin ja kokeilla, miltä tuntuu hidas, tuskallinen ja todennäköisesti mahdoton tutustuminen toiseen ihmiseen. Viesti päivässä pitää romantiikan loitolla.

Onko kaikki tulossa "hulluksi"?

Olen aina rakastanut persoonallisen näköisiä autoja. Olen pyrkinyt siihen, että kulkineeni erottuisi jollain tavalla tuhansien muiden joukosta, joten olen yrittänyt joko rakentaa siitä persoonallisen näköisen, tai hankkia erikoisemman ja persoonallisemman mallin, jotta löydän sen varmasti ja helposti isoimmankin marketin parkkipaikalta. Jotenkin olen tässä kuitenkin aina epäonnistunut, sillä joka kerta, kun olen tehnyt kaupat jostain omasta mielestä harvinaisemmasta versiosta, niin jo kotimatkalla vastaan tulee samanlainen, vaikka aikaisemmin en ollut nähnyt yhtään samanlaista. Enkö vain osannut nähdä aikaisemmin näitä muita, kun se asia ei ollut osa omaa elämääni?

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole kirjoittaa autoista, tai autoilusta, vaikka kyseiseen otsikkoon olisi helppo sisällyttää kanssa-autoilijoita omalta kylältä, sillä mielestäni turvallisempaa on ajaa ruuhka-aikana ja silmät sidottuina Helsingin keskustassa, kuin yrittää selviytyä kolaroimatta, tai hengissä Kirkkonummelaisesta kiertoliittymästä. Tämän kaiken alun tarkoituksena oli siis olla ilmeisesti aika hutera ja romahtamaisillaan oleva aasinsilta tulevaan kirjoitukseeni.

Joskus taannoin mietin, että mitä tapahtuu, jos paljastan kaikille omat mielenterveysongelmani? Mitä ihmiset ajattelee minusta? Teenkö itsestäni jotenkin oudon? Pitäisikö minun vain pysyä hiljaa ja piilottaa se kaikilta? Lopulta kuitenkin päätin sen tehdä ja kaivauduin tuosta pienestä mielenterveysongelma kaapistani saranat paukkuen ulos. Eipä aikaakaan, kun sain huomata, että ovet alkoivat lennellä saranoiltaan vähän siellä täällä. Yhtäkkiä koko ajan ympärilläni olleet ystäväni, tuttuni ja tutuntuttuni alkoivat lähestyä minua kertomalla omista kokemuksistaan. En olisi osannut edes aavistaa, kuinka moni niin lähellä olleista ihmisistä kärsi jonkinlaisesta mielenterveydellisestä ongelmasta. En siis ollut, enkä ole ongelmieni ja sairauteni kanssa yksin. En todellakaan.

En tiedä, onko mielenterveydellisistä asioista aina puhuttu näin paljon, vai näenkö nämä asiat vasta nyt, koska se koskettaa omaa elämääni. Nyt melkeinpä joka aamu uutisia lukiessani törmään artikkeliin, jossa käsitellään näitä asioita. Lisäksi aiheesta on alettu tuottamaan ohjelmia, kuten esimerkiksi yksi ehdottomista suosikeistani psykoterapeutti Maaret Kallion keskusteluohjelma Yhden illan juttu, jossa julkisuudessa elävät miehet kertovat omaa tarinaansa. Ja vaikka katsoisin mielelläni tuota ohjelmaa jo pelkästään Maaret kallion takia, niin on mielenkiintoista nähdä aina niin positiivisten ihmisten julkisivun taakse ja huomata, että heilläkin on samanlaiset ongelmat ja menneisyyden haamut, kuin meillä "normaali" kuolevaisillakin.

Viimeisimpänä mielenterveysongelmiin liittyen luin artikkelin Jare "Cheek" Tiihosen elämänkerta kirjassaan tekemästä paljastuksesta kaksisuuntaisesta mielenhäiriöstä. On pakko myöntää, etten osannut edes kunnolla yllättyä tuosta uutisesta ja mielestäni oli erittäin hienoa, että jälleen yksi julkisuuden henkilö ja Suomen mittapuulla todellinen supertähti repii oman kaappinsa oven saranoiltaan auki ja paljastaa itsestään häpeilemättä tuollaisen vaikean sairauden.
Siinä missä masennuskin, niin kaksisuuntainen mielialahäiriö on vakava asia ja väärin hoidettuna tai hoitamattomana voi olla tuhoisa. Olen nähnyt sen hoitamattomuuden erittäin läheltä ja siinä vaiheessa, kun revit hyppäävää ihmistä pois sillankaiteesta ja odottelet ambulanssin tuloa pitäen toista maassa paikoillaan, tai lähdet täydessä vaatetuksessa naaraamaan ihmistä ylös järvestä hänen yrittäessä hukuttaa itsensä, niin ei varmasti ole ihme, jos omalla vintillä käy sellainen tuulahdus, että pölyn laskeuduttua huomaat, että kaikki tavarat ei ehkä olekaan enää omilla paikoillaan.

Luen paljon blogeja, kolumneja ja muita artikkeleita liittyen mielenterveysongelmiin. Aika usein olen törmännyt siihen, että ihmiset, joilla on, tai on ollut mielenterveyden kanssa ongelmia, ovat saaneet kuulla olevansa hulluja, heikkoja, tai laiskoja. Joissain tapauksissa kommentti osioon on oksennettu, että kirjoittaja ei voi olla masentunut, koska jaksaa ja pystyy kirjoittamaan, tai tekemään asioita.
Siksi on mielestäni erittäin hyvä, että mielenterveysongelmista kirjoitetaan ja puhutaan nykyään enemmän. On myös erittäin hyvä, että Suomalaiset julkisuuden henkilöt avaavat elämäänsä ja kertovat omista ongelmistaan ja antavat täten kasvot mielenterveydellisille haitoille, sillä ehkä tällä tavoin myös se mistään mitään tietämätön nettihuutelija saa huomata, ettei mielen ongelmissa ole todellakaan kyse hulluudesta, heikkoudesta, tai laiskuudesta, vaan päinvastoin.

Tietämättömille siis tiedoksi, että mielenterveysongelmat ei useinkaan siis tarkoita, että potilas makaa lepositeissä kattoon tuijottaen ja vaahto suusta valuen. Se ei tarkoita sitä, että joku tulee kirveen kanssa vessan ovesta läpi huutaen "here´s Johnny", eikä se myöskään tarkoita, että joku kulkee tuolla koukku kädessä ja sadetakki hulmuten jahtaamassa puolialastomia nuoria samalla kertoen näille, että tietää mitä kukin teki viime kesänä. Ei ei ja ei.

Olen huomannut, että joitain näitä julkisuuden henkilöitä, suurinta osaa ystäviäni ja myös omahyväisesti sanoen, itseäni yhdistää monet asiat, sillä tarpeeksi kauan, kun yrittää tehdä paljon, tekee paljon, sekä antaa itsestään liikaa, eli kaiken mahdollisen ja odottamattomalla hetkellä vastaan nouseekin yhtäkkiä seinä, niin silloin on vaarana, että mieli ei sen kaiken paineen ja stressin alla pysykään välttämättä enää täysin kasassa ja mielenterveys saattaa hetkellisesti saada pienen osuman, joka vaatii hieman aikaa korjautuakseen.

Niin kuin vanhassa sanonnassa, "eihän se mittään se kova vauhti, vaan se äkkipyssäys".

Sosiaalisen median vapaapäivät.

Se on kanssamme aamuisin, kun heräämme. Se on kanssamme koko päivän, mitä ikinä teemmekin, tai minne ikinä menemmekin. Se täyttää kaikki tyhjät hetkemme ja lopulta se käpertyy illalla kanssamme sänkyyn ja tuudittaa meidät uneen. Se on meille tärkeä seuralainen. Niin.. se on sosiaalinen media.
Mikä siitä tekee niin tärkeän? Voinko elää ilman sitä? Olenko edes olemassa ilman sitä?

Ajatusvirta tähän kaikkeen sai alkunsa heinäkuun lopulla, kun olin päättänyt lähteä museokäynnille aurinkoiseen Helsinkiin. Tennarit jalkaan, kuullokkeet korville ja tietysti peililasit päähän, jotta voin hieman huomaamatta salaa katsella ihmisiä ja heidän tekemisiään. Tykkään katsella ihmisiä. Ensimmäisen kosketuksen sosiaalisen median haittoihin sain aika nopeasti. Heti junasta noustuani ja koko matkan Aleksanterinkadun toiseen päähän minun oli ainoastaan keskityttävä väistelemään ihmisiä, jotka kävelivät vastaan päälaki edellä ja katse tiukasti kiinni puhelimen näytössä. Oli väistettävä, sillä eivät he olisi tajunneet, tai nähneet minua, joten törmäyksiä olisi varmasti tullut. Tähänkö on tultu? Ihmiset kävelevät ympäriinsä katsellen sitä pientä näyttöä ja sulkevat oikean maailman ja toiset ihmiset täysin itsensä ulkopuolelle. Ja minä hullu kun luulin joskus olevani hieman syrjäytynyt.

Päästyäni museoon huomasin, kuinka rauhallista ja hiljaista siellä oli. Niin.. oli, kunnes joku isoääninen mies päätti keskellä museota sopia tapaamisiaan puhelimessa niin äänekkäästi, että teki itse itsestään näyttelyesineen. Ei hän itse siitä välittänyt. ei tietenkään. Juntti.
Kierrellessäni ja lukiessani pienestä kirjasesta tarinoita näiden näyttelyesineiden alkuperästä ja historiasta viereeni tuli kaksi minua hieman nuorempaa naista. Toinen näistä luki tarkkaan samanlaista pientä kirjasta, kuin minäkin, mutta toista ei ilmeisesti paljon tuo museo kiinnostanut, sillä huomasin hänen olevan silmät kiinni puhelimessa ja Facebookin uutisvirrassa. Raukka oli joutunut puoli pakotettuna suostumaan mukaan museoon, joka ei häntä vähempää voisi kiinnostaa ja halusi täyttää tämän tyhjän hetken elämästään sosiaalisella medialla.
Eikä siinä mitään, sillä olisihan hän puolestani voinut kaikessa rauhassa sitä itsekseen katsella ja täyttää tyhjiötään, mutta yhtäkkiä kuitenkin hihkaisi ystävälleen kovaan ääneen, kun joku oli päivittänyt "uskomattoman" uutisen ja halusi täten keskeyttää tämän toisen lukemisen samalla keskeyttäen myös muiden museokävijöiden lukuhetket. Niin.. Mitäs muista, koska sosiaalinen media...

"On varkaita, joita laki ei rankaise ja jotka varastavat ihmiseltä kalleinta, mitä hänellä on: aikaa." -Napoleon

Museosta päästyäni ja taas ihmisiä väistellen päätin käydä istahtamassa yhden lempiravintolani terassilla, joka sijaitsee pienen kävelykadun varrella Kalevankadulla. Mikä voisikaan olla parempi paikka tarkastella ihmisiä peililasien takaa, kuin ravintolan terassi kuumana kesäpäivänä.
Viereisessä pöydässä istui mies ja nainen. Mies istui hieman kyyryssä ja selaili puhelintaan, kun nainen yritti samalla innostuneesti kertoa tuolle miehelle jotain. Kuitenkin kesken tuon naisen puheen mies yhtäkkiä alkoi nauramaan, ja näytti puhelintaan naiselle pyytäen katsomaan jotain varmasti niin hauskaa päivitystä puhelimestaan. Mies ei selvästikään kuunnellut naisen puhetta. Ei miestä kiinnostanut, koska sosiaalinen media...
Katselin lasieni takaa tuota naista ja näin, kuinka nainen vaivaantuneena ensin tuijotti pitkään tuota miestä, otti viinilasistaan pienen huikan ja alkoi katsella vaivaantuneena ympärilleen, eikä enää jatkanut asiaansa. Osasin hyvin samaistua tuohon naiseen. Tiedän tuon tunteen, sillä olen ollut tuossa samaisessa tilanteessa monta kertaa. Se on tyhjentävä tunne, kun toinen on siinä lähellä, mutta silti jossain aivan muualla. Onko sosiaalinen media meille oikeaa elämää ja oikeita ihmissuhteita tärkeämpiä? Emmekö osaa enää huomioida muita, vaan mieluummin tuijotamme sitä pientä ruutua kädessämme ja elämme sille?

Tämä yksi ainoa päivä ja siihen lisättynä jatkuva puhelimeni piippailu ja värinä sai minut ottamaan hieman vapaata sosiaalisesta mediasta. Kohta on kuukausi mennyt siitä, kun otin kaikista mahdollisista laitteistani kaikkien sosiaalisen medioiden ilmoitukset pois, joten minun ei tarvitse enää häiriintyä siitä, jos joku tykkää kuvistani, kommentoi juttujani, päättää lähettää minulle tapahtumakutsuja, kaveripyyntöjä, tai messenger viestejä. Saan itse päättää, koska haluan olla läsnä sosiaalisessa mediassa ja olen huomannut, että eipä tuonne ole ollut kiireitä mennä. En ole menettänyt mitään.
Ajattelin ensin sulkea kaikki, mutta en tällä kertaa uskaltanut, koska viimeksi, kun niin tein aloin saamaan kyselyitä puheluin ja viestein, että miksi minua ei näy enää kavereissa. Emmekö ole enää kavereita? Tarkoittaako se, että jos poistan itseni sosiaalisesta mediasta, niin emme ole enää kavereita? Onko se kaveruuden, tai ystävyyden merkki, kun ollaan bittikavereita?

Nyt, kun tämä melkein kuukausi on mennyt ilman sosiaalista mediaa, niin olen huomannut aikani riittävän paljon enemmän tähän oikeaan ja suodattamattomaan ja värilliseen maailmaan. Olen enemmän läsnä, keskityn ja nautin oikeasti lähelläni olevista ihmistä ilman häiriötekijöitä. Huomaan selkeämmin kaiken ympärilläni tapahtuvan ja osaan nauttia hetkistä enemmän. Osaan tehdä paljon enemmän kaikkea. Olen siis olemassa. Oikeasti ja enemmän olemassa.

"Tuijotan kylmää ruutuu ja venaan et saan likejä, seuraajii ja frendipyyntöjä ilman oikeita siteitä" -Pyhimys (rap-artisti)

Sosiaalinen media oikein käytettynä on mielestäni hyvä apuväline, mutta kuinka moni osaa käyttää sitä oikein? Se ei ole oikeaa käyttöä jakaa tunnissa kymmeniä "kissavideoita". Se ei ole oikeaa käyttöä jakaa kaikille tietoa siitä, että jossain saaga pelissä on selvittänyt tason yksi. Silti tuo sonta täyttää uutisvirtamme.
Sosiaalisen median tarkoitus on tuoda meidät lähemmäksi toisiamme ja niitä ihmisiä, joita emme ehdi, tai pysty usein näkemään. Sosiaalisen median tarkoitus on kertoa itsestämme ja omasta elämästämme muille. Mielipiteitä, tuntemuksia, hyviä ja huonoja asioita, kuvia.. meistä itsestämme, meidän omista kokemuksistamme. Sosiaalisen median tarkoitus on löytää samanhenkisiä ihmisiä ja ryhmiä, jossa keskustella ja jakaa mielipiteitä.

Palaanko vielä sosiaalisen median maailmaan? Enhän minä sieltä varsinaisesti ole poistunutkaan. Jaan Instagramissa kuvan, jos jotain kuvattavaa on, voin käväistä Facebookissa kommentoimassa jotain, katsella Snapchatissa lyhyitä videoita ja tämänkin kirjoituksen kuitenkin jaan blogini Facebook sivuilla, eli en tästä kaikesta eroon pääse, enkä haluakaan. Mutta en halua, enkä aio nyt tuhlata omaa aikaani sosiaaliseen mediaan, enkä myöskään halua, tai aio tuhlata sitä ihmisiin, jotka tuhlaavat oman aikansa sosiaaliseen mediaan. Meillä on vain tämä yksi ja ainut matka kuljettavana ja mikään ei ole parempaa, kuin elää sitä oikeasti, tässä ja nyt.

"Aikasi on rajoitettu, joten älä tuhlaa sitä elämällä jonkun toisen elämää" -Steve Jobs

Hoidetaan masennusta.

Suomessa masennus on yleisin mielialahäiriö, josta joka viides Suomalainen kärsii elämänsä aikana ja yli puolella se uusiutuu, sekä osalla se kroonistuu pysyväksi. Ei siis mikään harvinainen sairaus ja välillä ihmisten kanssa keskustellessa on saanut huomata, että flunssa taitaa olla nykyään harvinaisempi, kuin masennus. Kuinka minun masennustani sitten on tähän mennessä hoidettu ja minkälaisen avun olen siihen kaikkeen saanut? Kerron nyt hieman omakohtaisia kokemuksia ja huomioita tästä kaikesta.

Loppuvuodesta 2012 tunsin oloni hieman raskaaksi ja kävin lopulta yksityisellä lääkärillä, jossa Minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus. Puoli tuntia jälkeenpäin kävelin lääkäristä ulos puolen vuoden masennuslääkityksen resepti kourassa. Kolmen kuukauden päähän sovittiin uusi aika, jossa katsottaisiin, miten lääkitys on purrut ja siihen se hoito loppuikin. Söin kuurin lääkkeitä loppuun ja jatkoin elämää..

Viime vuosien koettelemukset ajoivat minut sitten uudelleen lääkäriin 2015 kesällä, kun tunsin, että olin henkisesti palanut loppuun, enkä enää kestänyt oloani. Onneksi mielialahäiriöt kuitenkin otetaan Suomessa vakavasti ja sain ajan lääkäriin heti seuraavaksi aamuksi, sekä minulle etsittiin lääkäri, joka pystyisi minut vastaanottamaan , koska oma lääkäri olisi ehtinyt ottaa minut vastaan "heti" reilu kuukauden päästä. Seuraavana aamuna kolme varttia lääkäriä ja jälleen keskivaikean masennuksen diagnoosi, sekä masennuslääkereseptillä ulos. Lisäksi lääkäri määräsi vielä ahdistukseen jotain vahvoja pameja, joita en ole vielä tähän päivään mennessä syönyt. Kuukauden päähän sovittiin uusi aika, jossa katsottiin lääkkeen teho ja samalla lisättiin annostusta kaksinkertaiseksi. Samalla lääkäri laittoi lähetteen psyk. sairaanhoitajalle, jossa pääsisin puhumaan ongelmista. Luulin, että nyt alan saamaan apua kaikkeen, mutta se olikin jotain ihan muuta..

Ensimmäinen käyntini psyk. sairaanhoitajalla meni suunnilleen hyvin, koska sain itse puhua suurimman osan ajasta kertoessani kaikista niistä syistä, miksi mieli oli maassa. Sitten se muuttuikin katastrofaaliseksi minulle, kun sairaanhoitajasta ei tullut enää ulos, kuin kaksi asiaa. "Miksi" oli se pahin, koska aina, kun kerroin jotain, niin kuulin tuon kysymyksen. Toinen, mikä pyrähti ilmoille sairaanhoitajan suusta oli jo lausetta muistuttava "sun täytyy". Rikoinkohan minä jotenkin tuon ihmisen "pienellä" kertomuksellani? Noh.. kävin vielä muutamia kertoja, kunnes onneksi sairaanhoitaja joutui peruuttamaan yhden ajan, enkä enää pyytänyt uutta aikaa..

Sitten mentiinkin taas hetki lääkkeiden voimalla, kunnes oli aika tilata uusi aika lääkärille. Kuten varmasti arvata saattaa, oli lääkäri vaihtunut edellisen vaihdettua työpaikkaa ja pääsin jälleen kertomaan kaiken taas alusta uudelle lääkärille. Kerroin myös kyseisistä sairaanhoitajakäynneistä ja lääkäri oli kanssani samaa mieltä, että annetaan sen olla. Tällä käynnillä kuitenkin lääke vaihdettiin toiseen, koska ensimmäistä lääkkeestä ei ollut näkyvää hyötyä ja samalla yritettiin työntää vähän lisää pameja, mutta sanoin, että en ole syönyt entisiäkään, joten ei tarvetta. Samalla sain lähetteen nettiterapiaan. Nettiterapiaan? En ollut ikinä moisesta kuullutkaan ja pakko myöntää, että uskoni tuon tyyliseen terapiointiin oli hyvin olematon.

Nettiterapia on lyhyt aikainen(muistaakseni 10 viikkoa) terapia, jossa vastataan kerran viikossa kysymyksiin, sekä saadaan ohjeistusta siitä, miten asioita voi itse käsitellä, tai kääntää paremmaksi. Lisäksi psykologi soittaa kerran viikossa tiettyyn aikaan, jossa käydään läpi edellisiä kysymyksiä, sekä voi kysyä itseään mietityttäviä asioita. Käsitykseni tuosta terapiasta kyllä muuttui positiivisempaan suuntaan, mutta...
Kaiken kaikkiaan terapia oli todella lyhyt ja loppui juuri siinä vaiheessa, kun kaikki mielen syvimmät aukot ja murheet oli ensin revitty auki. Lisäksi, ainakin kohdallani, nuo psykologin soitot kestivät yleensä max. 10 minuuttia(yleensä vähemmän) ja tulikin enemmän semmoinen olo, että soittoaika oli vain tarkistus siitä, että olen vielä hengissä. Lisäksi muistan yhden toistuvan ohjeistuksen, jossa minua neuvottiin ottamaan itselleni jokin tietty aika viikossa kestoltaan 2-4 tuntia, jossa miettisin niitä murheitani ja muina aikoina keskittyisin normaaliin elämään. Niin, sehän on helppoa ajoittaa ne murheet muutamalle tunnille viikossa ja sitten olla muu aika normaalina ja miettimättä. Jepjep.. Muuten kyllä ihan toimiva terapia, jos vain olisi kestänyt pidempään.

Sitten tilattiinkin taas aikaa lääkärille. Yllättävää, että lääkäri oli jälleen vaihtunut, koska edellinen oli jäänyt eläkkeelle. Sitten vain tarinoita kertomaan taas alusta. Tällä käynnillä lisättiin taas lääkityksen annosta ja määrättiin lisää uusia lääkkeitä katkonaiseen uneen, sekä kysyttiin, että jos vaikka menisin takaisin psyk. sairaanhoitajalle, mutta sanoin suoraan, että ei kiitos. Tässä kohtaa pitää sanoa, että ne kaikki lääkkeet, mitä minulle on määrätty ja olen jättänyt hakematta, tai syömättä, niin riittäisi yhden tutun Espoolaisen lähiön ei niin sairauden tuottamiin lääkinnällisiin tarpeisiin varmaan vuodeksi.

Viime perjantaina kävinkin nyt viimeksi ja toistaiseksi viimeisen kerran lääkärissä. Lääkäri kysyi minulta, että miten lääkkeet ovat vaikuttaneet ja minun oli pakko kertoa, että en ole nyt hetkeen niitä syönyt ja sen myötä olo on tuntunut paremmalta, sekä olen nukkunut paremmin. Lääkäri vihdoin uskoi, ettei ainakaan minun kohdallani lääkkeistä ole apua, eikä kolmatta eri lääkekuuria enää kokeilla ja nyt, kun kaikki muut keinot on kokeiltu, niin kirjoitetaan viimein lähete psyk. poliklinikalle terapiaa varten, jonne alunperin koko ajan olin halunnut, koska mielestäni tarvitsen vain ammattilaista, joka auttaa solmujen aukaisussa, enkä mitään lääkekuureja.
Mutta siinä lähetteessäkin on vielä iso mutta.. Lääkäri vähän varoitteli, että voi olla, että saan ajan vasta syksylle, koska sinne on muitakin menijöitä, sekä voi olla, että haluavat siellä vielä kokeilla jotain lääkkeitä ja lopuksi siellä vasta tehdään arviointi siitä, tarvitsenko oikeasti terapiaa. Ja vielä yksi mutta.. Jos minut arvioidaan siten, että tarvitsen terapiaa, niin loppuenlopuksi tulee vielä vastaan Kela, joka kuulemma päättää siitä, maksetaanko, tai onko rahaa maksaa kallis terapiani. Että näin...

En osaa sanoa, miten nuo kaikki vaiheet on minua parantanut. Henkilökohtaisesti on vain pakko sanoa, että tilanteiden rauhoittuminen ja selviäminen, rauhallinen itsensä tutkiskelu ajan kanssa ja sitä kautta itsensä ymmärtäminen, positiivisempi asenne, erittäin hyvä ja läheinen sosiaalinen verkosto ympärillä, sekä kevät on varmasti tehnyt tähän asti paljon enemmän, kuin yksikään yhteiskunnan tähän mennessä antama apu.
Odotellaan nyt kuitenkin syksyyn ja katsotaan miten käy, mutta tähän tahtiin, jos olo kohentuu, niin en ole täysin varma, että tarvitsenko edes enää tulevaisuudessa yhteiskunnan apua. Vaikka mielelläni minä silti kävisin vähän sohvalla makoilemassa kertomassa elämäni tarinoita, jotta voisin varmistua siitä, ettei kaikki tämä koettu enää koskaan elämässäni toistuisi.

Miksi minä kirjoitan?

Minulta on usein kysytty, että mikä on saanut minut kirjoittamaan, sekä miksi kirjoitan siitä kaikesta mitä kirjoitan. Helpoin vastaus olisi, että koska tykkään kirjoittaa, mutta se olisi valehtelemista. Tämä on kai jollain tapaa yksi elämäni paradoksi, sillä vaikka kirjoitan blogia, niin minä en oikeastaan pidä kirjoittamisesta. Jo pelkästään tekstiviestin kirjoittaminen tuntuu joskus niin tuskalliselta, että mieluummin soitan ja sitten puhelun aikana alan tuskailla siitä, että koskahan puhelu päättyy. En siis pidä myöskään puhelimeeen puhumisesta ja siksi mielestäni kasvotusten puhuminen onkin ehdottomasti paras keino keskustella.
Mikä on siis silti saanut minut kirjoittamaan blogia? Miksi minä kirjoitan?

Blogin kirjoittamisen idea sai alkunsa loppukesästä 2013, kun etsin vastauksia ja vertaistukea kaikkiin elämäni kysymyksiin ja vaikeuksiin. Aika usein nimittäin löysin itseni lukemasta toisten ihmisten kirjoituksia ja varsinkin blogeja. Myös paljon ystävien kanssa puhuen ajatukseni pääsi lopullisesti valloilleen ja aloin ajatella asioita aina vain syvemmin ja syvemmin. Loppuenlopuksi pää täyttyi erilaisista ajatuksista niin paljon, että ne oli saatava jotenkin sieltä ulos.
Psykiatrit usein opastavat tässä vaiheessa, että hyvä tapa tyhjentää pää on kirjoittaa ne mieltä häiritsevät asiat paperille ja sen jälkeen heittää paperi pois. Se metodi olisi varmasti toiminut kohdallanikin hyvin, eikä minun olisi tarvinnut avata blogia sitä varten, mutta ajattelin tämän blogin tekevän samalla paljon muutakin. Niinpä sen sitten myöhemmin syksyllä avasin..

Muistan, kuinka aluksi kirjoitin asioita hieman varoen ja samalla jotenkin häpeillen, enkä saanut siitä kaikesta kirjoittamisesta sitä terapiallista apua, jota alunperin itselleni hain. Pikkuhiljaa kuitenkin teksti tekstiltä aloin vapauttaa itseäni ja uskalsin kirjoittaa enemmän ja tarkemmin, kunnes tuli pieni tauko, sillä elämän hyvät ja huonot asiat ottivat aikani ja vallan, eikä aika enää riitänyt, enkä pystynyt keskittymään kirjoittamiseen. Viime vuoden loppupuolella ja tämän vuoden alkupuoliskolla tapahtuneet asiat kuitenkin meinasi taas räjäyttää pääni, joten oli aika istua takaisin näppäimistön ääreen, sillä se todellakin toimii ainakin kohdallani. Kirjoittamalla kaiken ulos päästäni saan asian käsiteltyä.

Ennen kuin aloin nyt keväällä kirjoittaa uudelleen, niin kerroin ystävilleni ja läheisilleni siitä ajatuksesta, että jatkossa aion kirjoittaa kaikesta kokemastani häpeilemättä ja sisältäen myös sen rumimman, enkä enää pidättele. Sain alkuun hieman vastustustakin ja minulta kysyttiin useasti, että olenko aivan varma, että haluan paljastaa itsestäni kaiken. Onkohan se ihan viisasta. Olin asiasta kuitenkin täysin varma ja siitä se sitten lähtikin.

Vain muutaman kirjoituksen jälkeen yksi ystävistäni tuli käymään ja kertoi kirjoituksiani luettuaan ymmärtäneensä jotain, joka muutti hieman hänen ajatusmaailmaansa. Hän oli alkanut miettimään sitä, että miksi hän on häpeillyt ja salannut asioita pitäen kaiken sisällään kertomatta muille, sillä eihän ne elämän huonot hetket tee hänestä yhtään sen huonompaa ihmistä, eikä hänen tarvitse niitä häpeillä.
Niinhän se todellakin on, että elämässä tapahtuu kaikenlaista, eikä ne huonoimmatkaan, tai noloimmatkaan asiat tee kenestäkään yhtään sen huonompaa ihmistä, vaan päinvastoin, sillä kokemukset kuuluu elämään ja kaikesta oppii, sekä kasvattaa ihmisenä.
Muistan, kuinka olin tuosta kaikesta erittäin iloinen, koska kirjoitukseni oli herättänyt toisessa ihmisessä ajatuksia ja oli saanut hänet vapautumaan.

Siinä siis yksi suurimmista syistä tälle kaikelle, miksi kirjoitan kaiken julkisesti ja häpeilemättä kaikkien nähtäville, sillä jos pystyn kirjoituksellani avaamaan yhdenkin ihmisen ajatusmaailmaa, tai jos yksikin ihminen kokee saavansa kirjoituksestani vertaistukea, sekä huomaa, että tässä maailmassa ei tarvitse olla ongelmiensa, tai ajatuksiensa kanssa yksin, niin olen jo onnistunut. Mikä on parempi keino, kuin kertoa omakohtaisia kokemuksia vaikeuksistaan ja sairauksistaan ja sitä kautta olla ehkä avuksi jollekin toiselle.

Odotan tällä hetkellä tulevaa maanantaina innolla, sillä tämän blogin kautta minut löysi ihminen, joka on kehittämässä uutta ratkaisua masennuksen hoitoon ja yrittää samalla ymmärtää tämän hetkisiä hoitoja ja masentuneiden ihmisen tarpeita ja maanantaina pidämme asiasta pienen keskustelu hetken. Innostuin tietenkin asiasta, sillä jos saan olla jollain tavalla mukana auttamassa asiaa, missä masennuksen hoito saataisiin tehokkaammaksi ja masentuneelle vähemmän haastavaksi, niin ehdottomasti haluan yrittää osaltani auttaa.

Vaikka en pidäkään kirjoittamisesta ja tämänkin ajatuspierun otsikosta voisi luulla, että kyseessä on peruskoululaisen essee, niin aion jatkaa kirjoittamista, sillä olen pikkuhiljaa tykästymässä tähän kaikkeen ja toivon ainakin itse, että jonain päivänä aiheet kääntyy enemmän positiivisempaan suuntaan. Ja vaikka kirjoitan edelleen tätä kaikkea itseni takia, enkä halua aikatauluttaa kirjoituksiani, vaan kirjoittaa silloin, kun tunnen sen tarpeelliseksi, niin on ollut mukava huomata, että nämä kirjoitukset ovat kiinnostaneet muutamaa tuhatta muutakin ihmistä kuukausittain. Kiitos, kun luette ja toivottavasti herättää myös teissä ajatuksia...

Naisiin kohdistuva väkivalta.

Olen jo pitkään miettinyt kirjoittavani naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja eilen aamulla se saikin sitten vähän vauhtia. Nimittäin aamukahvia juodessani luin ensin uutisen, missä mies oli juhlissa erittäin raaasti raiskannut entisen tyttöystävänsä ja heti perään somessa näin jaetun päivityksen kuvalla, jossa ex-mies oli hakannut nuorelta tytöltä mm. silmän mustaksi ja tärykalvon puhki, sekä kommentti osiossa eräs toinen nainen kertoi, että oli joskus saanut vasarasta naamaansa, mutta oli kuitenkin ehtinyt laittaa käden eteen, joka ehkä pelasti hänen hengen. Loppuenlopuksi mieleeni jäi pyörimään vain kaksi sanaa: Mitä vi****a?

Nämä uutiset eivät valitettavasti ole kuitenkaan ennennäkemättömiä ja tällaisia tapauksia on tapahtunut paljon, sekä valitettavan varmasti tulee tapahtumaan tulevaisuudessakin, mutta joka kerta se herättää ainakin minussa paljonkin ajatuksia. Mikä on se tilanne, joka johtaa tuollaiseen lopputulokseen? Minkälainen on se mies tyyppi, joka raiskaa, tai pahoinpitelee itseään selvästi hennomman ja heikomman naisen? Vastaus siihen kaikkeen taitaa valitettavasti olla, että minkälainen tahansa.

2014 julkistetussa tutkimuksessa Suomi on naisille EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Suomalaisista naisista 47 prosenttia on kokenut fyysistä, tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen (Tanska muuten "voitti"), sekä pelkästään vuoden 2013 aikana väkivaltaa oli kokenut kymmenen prosenttia suomalaisnaisista. Miltei siis joka toinen kohtaamamme nainen Suomessa on joutunut kohtaamaan elämässään väkivaltaa, tai edes joka kymmenes per vuosi. Luvut on ainakin minun mielestä järkyttäviä, enkä usko, että se on vaan pieni ryhmä miehiä, joka nämä luvut saa aikaiseksi, joten en voi taaskaan kysyä muuta, kuin: Mitä vi****a?

Minä tunnen useita näitä naisia, jotka ovat joutuneet uhriksi. Olen kuullut kauhistuttavia tarinoita raiskauksesta. Olen kuullut myös, kuinka heitä on heitelty pitkin seiniä, lyöty nyrkillä, raahattu hiuksista pitkin asfalttia ja paljon paljon muuta. Tunnen myös näitä miehiä, jotka ovat sitä väkivaltaa tehneet. Tarinat yleensä kuitenkin ovat olleet yhden ihmisen kertomia ja antanut vain sen yhden näkemyksen ja lopullinen totuus kaikesta on jäänyt selvittämättä. Silti en todellakaan hyväksy mitään siitä kaikesta tapahtuneesta ja ennen kaikkea, raiskaus on aina raiskaus, eikä sen uhri voi KOSKAAN olla syyllinen tapahtuneeseen ja vaikka nainen kävelisi alasti, niin se ei oikeuta miestä koskemaan. Ei tarkoittaa EI. Fyysinen väkivalta ei olekaan sitten yhtä yksiselitteinen, vaikka onkin. Naista ei lyödä ja piste. Miksi mies kuitenkin lyö?

Olen itse joutunut joskus elämässäni tilanteeseen, missä nainen on yksinkertaisesti saavuttanut ärsytykseni lakipisteen ja saanut minut täydellisen raivon valtaan ja muistan, kuinka mielessä on käynyt hetkellisesti ikävät asiat. Silti olen osannut kääntyä ja lähteä, Miksi? Syynä on ehkä henkinen vahvuuteni ja se, että elän ajatusmaailmassa, jossa mies ei ikinä lyö naista. Kaikilla sitä samaa vahvuutta ei varmastikaan ole niin paljon ja ylilyönti tulee. Niinhän se kai vain on, että olemme henkisesti eri vahvuisia ja heikoimmat lyö.

Edellä mainitusta esimerkistä kuitenkin voi saada myös toisenlaisen katsontakannan. Olen joskus törmännyt naiseen, joka valittaa, että joka parisuhteessa mies on lyönyt. Tarkoittaako se sitä, että jokainen mies lyö? Ei varmasti, enkä sitä usko. Vaikka se niin kylmältä voikin kuullostaa, niin uskon myös, että naisen itsetutkiskelu ja peiliin katsominen voi hyvinkin osaltaan auttaa, sillä aina se syy ei välttämättä ole miehessä, eikä siinä parisuhteessa, vaan naisen oma luonne ja tapa tuoda asioita esille saa miehen äärimmilleen. Olenko sovinisti, jos ajattelen näin? Jonkun mielestä voin olla, mutta uskon myös, että se ihminen, joka pitää minua sovinistina tuon lausahduksen takia, niin häntä on lyöty ja useammin, kuin kerran. Tietenkään en halua pois sulkea sitäkään ajatusta, että tiettyihin ihmisiin vetoaa vain tietynlaiset ihmiset, mutta siinä tapauksessa uskon, että muuttamalla mies ihannettaan, tai etsimmällä seuraa jostain muualta, voi hyvinkin löytää miehen, joka ei lyö.

Jossakin tapauksessa syynä voi olla myös itsepuolustus. Olen joutunut myös elämässäni tilanteeseen, jossa nainen on lyönyt minua kasvoihin useita kertoja. Tämä tilanne oli kuitenkin enemmän psyykkinen, sillä minua lyötiin sen takia, että nainen koki itsensä erittäin huonoksi ihmiseksi ja minä puolestani olin hänen mielestään liian hyvä ihminen. En vastustellut lyöntejä ja annoin kaiken tapahtua ja pakko myöntää, että olihan se kieltämättä erittäin omituinen tilanne, mutta tulossa oli kuitenkin vielä hetken päästä siitä pahempia seuraamuksia, mutta se ei liity nyt tähän kirjoitukseen, mutta palaan asiaan.
Kuitenkin joskus itsepuolustus voi olla myös syy. Onko mies naistenhakkaaja, jos puolustautuu esimerkiksi täydellisen sekavaa naista, joka käy surutta päälle ja pahimmillaan hänellä on kädessään jotain mahdollisesti tappavaa? Siinäkin tilanteessa tietenkin pitäisi ehkä olla pelisilmää sille, mitä tekee, mutta ihmiseen on ohjelmoitu selviämisen tahto, joten paniikissa ja itsesuojeluvaiston herätessä voi tapahtua liikaa ja jotain peruuttamatonta. Olen minä usein keskustellut naisen kanssa, joka aikoinaan sekavien tilanteiden jälkeen tappoi miehensä, silti kaikkien niiden kahdenkestisten keskustelujen loppupäätelmänä en todellakaan pidä kyseistä ihmistä kylmänä tappajana.

Kuitenkin, parisuhteeseen, jossa on väkivaltaa ei vaan yksinkertaisesti pidä koskaan jäädä, vaikka se kumppani tuntuisikin niin siltä oikealta. Se, että toinen pyytää anteeksi, mutta lyö uudelleen ei ole missään tapauksessa normaalia, tai hyväksyttävää, eikä sitä voi antaa loputtomiin anteeksi.

Loppusanoina on pakko sanoa, että minä rakastan naisia, eikä minusta saa millään sovinistia. Noilla aikaisemmin mainituilla tutkimuksen antamilla pelottavilla prosenteilla vika on selvästikin meissä miehissä, sillä en todellakaan usko, että puolet kaikista naisista on pahoja, miehiä ärsyttäviä hirviöitä, vaan vika on eniten miehissä. Niin se vain taitaa olla ja on, mutta miksi sitten Suomalainen mies on sitten luonteeltaan niin heikko? Miksi se lyö? Siihen en vieläkään tiedä lopullista syytä, eikä varmasti kukaan perinpohjaisesti. Toivottavasti tämä kirjoitus kuitenkin tavoittaa ja saa ajattelemaan sen miehen, joka lyö, mutta samalla tavalla myös sen naisen, joka ihmettelee, miksi mies aina vaan lyö, sillä kummallakin osapuolella on itsepohdiskelun ja opiskelun paikka...

"Kun mikään ei tunnu miltään..."

"Joskus lääkiksen alussa meitä pyydettiin kirjoittamaan lista haaveista. Mun lista oli suunnilleen tällainen: paljon lapsia, talo meren rannalla, maailmanrauha, perhe, mahdollisuus tehdä merkityksellistä työtä, olla satuttamatta ketään, nainen jota rakastaa, olla onnellinen. Tän listan laatimisesta on jo jonkin aikaa. Osa näistä haaveista on toteutunut, osa ei, osalla ei oo mitään merkitystä. Mun elämä tuntuu tyhjältä. Oikeastaan se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään."

Otsikko ja alkusanat ovat suora lainaus elokuvasta Levottomat. Paljon alastomuudestaan kritiikkiä saanut kotimainen elokuva, jonka moni kokee vain tylsänä pehmoporno roskana, mutta minulle tuo kyseinen elokuva on aina ollut jotain muuta ja paljon enemmän. Minulle tuo elokuva on aina ollut eräänlainen kauhuelokuva, jonka olen kokenut erittäin surullisena ja ahdistavana, sillä elokuvassa pääroolia esittävän Mikko Nousiaisen hahmo irtosuhteineen ja sitoutumiskammoineen, sekä tyhjyydellään on täydellinen vastakohta kaikelle sille, mitä itse ajattelen ja elämältäni haluan. Silti masokistisesti olen katsonut kyseisen elokuvan vuosien saatossa useaan kertaan ja aina yhtä ahdistuneena. Mutta tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ollut kirjoittaa mitään elokuva-arvostelua ja täten jätänkin sen osaavimpiin käsiin. Annan silti elokuvalle neljä tähteä :)

Tuon elokuvan alkusanoissa esiintyvä lista kuitenkin on pitkälti kaikkea sitä, mitä olen elämältäni aina eniten toivonut ja halunnut. Mutta sitten päästäänkin varsinaiseen aiheeseen, eli alkusanojen kolmeen viimeiseen lauseeseen: "Mun elämä tuntuu tyhjältä. Oikeastaan se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään.".
Nuo lauseet ovat jonkin aikaa pyörinyt mielessäni liittyen elokuvan lailla ihmissuhteisiin, tunteisiin ja kaiken sen tuomaan tyhjyyteen. Varmasti monikaan läheisistäni, tai tätä blogia lukevista ei kai ihmettele yhtään, että tuollaisia tunteita on minussa herännyt, tai ettei niitä ole. Kai se olisikin ihan normaalia, mutta en voi väittää, etteikö tuo ajatusmaailma olisi minua jollain tapaa häirinnyt, sillä en ole koskaan elämässäni aiemmin vielä tuntenut sellaista tunnetta, kun tuntuu tyhjältä, tai mikään ei tunnu miltään.

Esimerkkinä tyhjyydestäni antakoon deittisovellus Tinder. Jokunen aika sitten tein kyseiseen sovellukseen profiilin, mutta jaksoin käyttää sitä vain hetken kunnes kyllästyin. Tinder ei kuitenkaan kyllästynyt minuun, sillä puhelimeni näytöllä näkyy melkein joka päivä jokin ilmoitus kyseisestä sovellukselta. Joinakin päivinä olen saanut jotain superhyper tykkäyksiä ja joinakin päivinä olen taas saanut ilmoituksia, jossa ilmoitetaan, että kymmenet naiset ovat tykänneet minusta ja minun pitäisi käydä katsomassa keitä he ovat. Hieno homma, mutta en ole vieläkään käynyt. Innokkaimmat ja ovelimmat Tinderin käyttäjät ovat kuitenkin onnistuneet löytämään minut Facebookista ja laittaneet minulle sitä kautta viestiä. Heitä kaikkia olen kiltisti kiittänyt tästä positiivisesta huomionosoituksesta ja siinä kaikki. Miksi? Sillä, jos olisin siinä normaalissa sinkkumiehen tilanteessani, niin olisin jo ajamassa treffeille ja matkalla vasta kyselisin, että olisiko sopivaa nähdä ja missä. Mutta näin ei ole ollut, joten en ole myöskään halunnut ottaa tarjonnasta selvää, enkä hylätä potentiaalisia ehdokkaita.

Reilu viikko sitten tämä pitkään jatkunut aivoriiheni kyseisestä aiheesta kuitenkin sai hiljalleen käänteen. Istuin erään tutun ravintolan terassilla juomassa kahvia ja nautin auringosta, kun toinen paikan omistajista tuli kanssani samaan pöytään sanoen, että tulee hetkeksi istumaan kanssani, koska näytän niin yksinäiseltä. Vastasin vain, että alan jo tottua siihen, että olen itsekseni. Puhuimme vielä aiheesta lisääkin ja tuon hetken jälkeen aloin enemmän miettiä asiaa ja lopulta tajusin, miksi minulla on ollut tuo tyhjä tunne, ettei mikään tunnu miltään.

Edellinen blogi kirjoitukseni Kevät ja aurinko antoikin tälle kaikelle jo esimakua, sillä tuo kyseinen teksti hieman paljastaa jo tulevaa vastausta. Mitä se tarkoittaa, kun ihminen tekee mielellään itsenäisiä päätöksiä, harrastaa, liikkuu ja nauttii olostaan, eikä koko ajan stressaa? Helppo vastaus olisi edelleen kevät ja aurinko, mutta vastaus on jotain ihan muuta ja mielestäni hieman hämmentävä, sillä luulin jo paljon aikaisemmin ja kauan sitten, että osaan sen, mutta nyt sen vasta olen tajunnut. Olen nyt vasta oikeasti oppimassa olemaan yksin ja osaankin jo olla, sekä osaan nauttia siitä. Tämän tajuamisen kautta tyhjyys minussa on kadonnut ja olen alkanut taas tuntea. Eilen kerroin hyvälle ystävälleni tästä tunteesta, kuinka nautin, kun saa olla rauhassa, tehdä mukavia juttuja, nauttia ja olla oma itseni, mutta lisäsin vielä..
 
Niin.. aina on se kuuluisa mutta..

Vaikka tämä kaikki tuntuukin hyvältä, niin silti minulla on tunne, että elämästäni puuttuu jotain ja se on se tärkein. Se tärkein, jonka kanssa jakaa tämä kaikki hyvä olo, sekä tietenkin ne huonommatkin olot ja se, jonka viereen voi käpertyä yöksi. Kiire minulla sen asian suhteen ei kuitenkaan nyt ole, enkä sitä lähde etsimällä etsimään, koska vastahan olen kunnolla löytämässä itseni, mutta jonain päivänä annan sen löytyä ja löydän sen, joka antaa minun olla oma itseni ja tehdä omia juttujani, mutta on lähelläni, kun sitä eniten tarvitsen.

Niin se vain kuitenkin loppuenlopuksi on, että vaikka kuinka osaisin olla itsekseni ja nauttia siitä, tai vaikka välillä olisi siipi maassa, enkä osaisi kaikesta nauttia, niin kaiken olemiseni ja elämäni pohja on läheisyys ja rakkaus ja ne yhdessä on kaikki se, minkä ympärille haluan elämäni lopulta rakentaa.

Kevät ja aurinko.

Pieni hetki on taas vierähtänyt siitä, kun olen saanut raahattua itseni näytön ja näppäimistön eteen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että maailmani olisi muuttunut yhtäkkiä niin tasaisen tylsäksi, ettei ole enää mitään mistä kirjoittaa, päinvastoin, mutta kevät ja koko ajan ylemmäksi nouseva aurinko, sekä sen tuoma lämpö on ajanut tämän epäsosiaalisen kotirotan ulos kolostaan ja jopa niinkin paljon, että tämä miltei jumalainen, mutta kuitenkin enemmän perunaa muistuttava kokonaisuus on polttanut itsensä auringossa jo kolme kertaa tämän kevään aikana. Terveellistä? Ei kai..? Taivaallista? Kyllä!

Mutta vaikka olisi helppo ainoastaan "syyttää" kevättä ja aurinkoa tästä aktivoitumisestani, niin ei se kuitenkaan ole se ainoa, eikä perimmäinen syy ja vaikka olenkin jo jonkin aikaa saanut rauhassa miettiä, sekä tutkiskella itseäni ja ajatuksiani ja sitä kautta oppinut itsestäni paljon, niin vielä enemmän siihen on vaikuttanut aikaisemmin kirjoituksissani mainitsemani keskeneräiset ja selvittämättömät asiat, jotka on viimein ratkennut (kerron niistä enemmän tulevaisuudessa). Myös kaikki muut ongelmalliset tilanteet ja tapahtumat on pikkuhiljaa jääneet taakse, joten ahdistunut olo, sekä rinnassa tuntunut puristava tunne on poissa.
Minussa kuitenkin on kaiken tämän jälkeen kehittynyt pientä pessimistisyyttä, koska olen useinkin saanut huomata, että ongelmien määrä yleensä pysyy vakiona ja juuri, kun ajattelee, että kaikki on hyvin, niin nurkan takana odottaa jo uusi ongelma, joten nyt on edettävä rauhassa ja katsottava tarkoin, mihin astuu, ettei tule enää ylimääräisiä kompastumisia.

Noin puolitoista kuukautta tässä on kuitenkin menty tasaisesti ylöspäin ja elämä on taas tuntunut paremmalta. Siitä innostuneena olen tehnyt kotiini hieman suurempaa inventaariota, josta tähän mennessä on saanut kärsiä yksi keittiön pöytä, viisi vaatekaappia, kirjoituspöytä, baarikaappi, lukematon määrä elektroniikkaa, monta jätesäkillistä ylimääräistä ja epämääräistä tavaraa, sekä useampi säkillinen vaatteita. Lisäksi piha on saanut uudenlaista ilmettä ja ulkona liikkuminen ja varsinkin kalastaminen on vienyt paljon aikaani. Olen myös nyt viime aikoina saanut harrastaa työnomaista tekemistä erään ravintolan valo- ja ääni teknillisten töiden parissa, joka on ollut erittäin hyvää terapiaa ja olen saanut tehdä sitä, minkä osaan ja mitä rakastan. Tekemistä on siis riittänyt ja lisääntyy koko ajan, niin kuin jaksaminenkin.

Tällä hetkellä yritän nyt nauttia tästä olotilasta niin paljon, kuin pystyn ja syvästi toivon, että tämä kaikki olisi viimeinkin pysyvää, mutta en odota vielä liikoja, vaan etenen vauvan askelin.
Yhtenä iltana puhuin erään erittäin pitkäaikaisen vanhan ystäväni kanssa puhelimessa ja sanoin hänelle, että olen huomannut itsestäni, että se vanha, iloinen minä on alkanut taas palata. Nyt puhutaan siis siitä minästä, jota olin joskus kauan sitten. Monet uudemmista ystävistäni ei ole koskaan sitä ukkoa edes tavannut ja pitkäaikaisemmat ei varmasti edes haluaisi enää sitä nähdä :) Noh.. ehkä minä en ihan siihen pisteeseen enää koskaan täysin palaa, koska uskon, että kaikki tämä kokemani on jollain tapaa muuttanut minua ja yritän ehkä elää jatkossa elämääni hieman varovaisemmin. Mitä se sitten edes tarkoittaa? :)

Onneksi en pysty ennustamaan tai näkemään tulevaisuutta, mutta uskon vahvasti ja hieman jo tiedänkin, että tämän vuoden aikana elämäni kirjassa alkaa täysin uusi luku, joten olkoon tämä kirjoitus siis esipuhetta sille kaikelle, mitä on tulossa.

Kiitos kevät ja kiitos aurinko, mutta isoin kiitos ehdottomasti perheelleni, lähisukulaisille ja isolle määrälle hyviä ystäviä, jotka ovat jaksaneet olla auttamassa ja tukemassa pahimpina hetkinä ja jaksaa jatkaa sitä tukemista edelleen.

Matkaa on vielä paljon, mutta pääsen perille...

Mistä löytää kunnon miehiä?

Siinä kysymys, johon törmäsin lukiessani erästä artikkelia miehistä. Tähän täytyy heti sanoa, että vaikka luinkin artikkelia liittyen miehiin, niin katselen silti tätä maailmaa edelleen heteron silmin. Vaikka tuossa taannoin hyvä ystäväni teki minusta ykkösvarauksen siltä varalta, jos joskus seksuaalisessa suuntaumisessani tulee muutoksia. Lupasin, että sinä päivänä, jos näin käy, niin merkiksi puristan häntä vahvasti takapuolesta.

Palatakseni kuitenkin aiheeseen, niin kyseisen mies artikkelin kommenttiosiosta siis löytyi tuo otsikon mukainen kysymys, johon joku elämänsä suhteissa onnistunut nainen olikin sitten tyylikkäästi vastannut "Miehet on sikoja. helpompi on voittaa lotossa, kun löytää kunnon miestä." Hienosti sanottu!
En tiedä mikä minua vaivaa, kun tartuin heti ajatukseen ja halusin selvittää, että mikä sitten on naisten mielestä kunnon mies? Mitä nainen haluaa? Helpompaa olisi kai selvittää elämän tarkoitus, johon kylläkin vastaus jo tiedetään, eli 42, muttamutta...

Rehellinen ja luotettava oli ehdottomasti tärkeimmät ominaisuudet ja enpä ihmettele, sillä kyllähän jokainen haluaa rehellisen ja luotettavan kumppanin elämäänsä sukupuoleen katsomatta.
Kiltti oli myös vahvasti naisten mieleen, mutta sitten kuitenkaan liian kiltti ei saa olla, eli sellainen vässykkä, joka myötäilee kaiken sanomalla melkein kuiskaten "kyllä kulta" "tehdään niin kulta", eli omakin mielipide pitää osata tuoda esiin. Äänellä.
Huumorintajuinen oli vahvasti myös esillä ja se on kyllä omasta mielestäkin yksi peruspilareita tässä elämässä. Mikään ei ole tylsempää, kuin ihminen joka kuulee hyvän vitsin ja tuijottaa vain naama ilmeettömänä, tai pahimmassa tapauksessa kertoo takaisin"vitsin" joka on hänen mielestään hyvä, mutta aiheuttaa toiselle tunteen, että sielu olisi revitty irti ruumiista.
Rakastava ja huomioonottava on tärkeä piirre miehessä ja itseasiassa huomasin lukiessani artikkelia edelliseen postaukseeni rakkauden oppitunnit liittyen miesten rakkauskoulusta, niin kolmekymmentä prosenttia avioeroista tulee miehelle täysin yllätyksenä, koska nainen haluaa erota, kun tuntee itsensä jätetyksi suhteessa, jossa ei saa rakkautta ja huomiota.
Uskollinen, joka mielestäni liittyy vahvasti myös tuohon luotettavuuteen ja on tietysti kaikille tärkeää, niin naisten mielestä mies, jolla on hyvä itsetunto ja varmuus itsestään ei petä. Nyt ei siis tarkoiteta narsistipaskamiestä, vaan henkisesti tervettä yksilöä.

Sitten olikin pari kriteeriä, jotka eivät liity niinkään henkiseen puoleen, vaan on vain huonoja tapoja ja niitä ei saa kunnon miehellä olla. Tupakoimattomuus oli yksi vahva aika monella. Ihan kiva, eli yksin tässä saa sitten elämänsä kulkea tubangi huulessa.
Toinen huono oli alkoholi. Yllättävän moni nainen haluaisi tietää, että koska ei itse halua käydä baareissa, niin mistä löytää miehen, joka ei juokse baareissa joka viikonloppu, tai edes joka toinen viikonloppu, vaan osaisi olla joskus kotona ja viettää aikaansa naisen kanssa? Itselläni oli joskus nuoruudessa tuo sama ajatus, mutta parikymmentä vuotta ravintolassa töissä, niin saatoin "ehkä" lipsahtaa tuosta ajatuksesta. Nythän siis käyn vain seurakunnan järjestämissä iltamissa, sekä joskus tiistaisin bingossa... niin ja joskus baarissa. Mutta tosiasiassa itsekin sitä joskus miettii, että missä muualla voi tavata sen toisen, kuin Tinderissä, tai baarissa? Mahtavaahan se olisi, jos yllättäen kaupan makkara hyllyllä tarttuisi se enkeli siihen samaan pekonipakettiin kiinni ja tatatatattaraa! Loppu olisi historiaa..

Noh.. se siitä fantasiasta...

Vähän on kuitenkin pakko "kehua" itseään ja muistella yhtä hetkeä, kun minulta on joskus kysytty, että mistä tuollaisen kunnon miehen löytää? Katselin hetken ympärilleni miettien, että puhuukohan hän nyt minulle vai onkohan kysyjän maailmankuva jotenkin vääristynyt, mutta lopulta vastasin tyylikkäästi ja uskottavasti, että "olemme kuolemassa sukupuuttoon, eikä meitä oikein enää ole jäljellä ja kaikki me loput olemme varattuja." Todellisuudessahan tämän tutkimuksen myötä en olekaan kunnon mies, koska käyn joskus baarissa, juon joskus alkoholia ja poltan :)

Täydellinen mies on kuin täydellinen auto. Ensimmäiset kaksi viikkoa se on parasta mitä maailmassa voi olla, mutta sen jälkeen se on vain auto. Ajan myötä siinä varmasti alkaa esiintyä pieniä vikoja, mutta osaavissa käsissä kaikki on kunnostettavissa. Pienet kosmeettiset viat ei haittaa kulkua ja, kun sen muuten pitää kunnossa niin onnellisia ja tasaisia kilometrejä on vielä paljon edessä.

Naiset, onnea kunnon miehen metsästykseen! Kyllä niitä kai vielä on...

Rakkauden oppitunnit.

Luin tänään uutisen, jossa kerrottiin rakkauskoulusta miehille. Väestöliitto tarjoaa verkossa miehille siihen ilmaisen ja helpon mahdollisuuden. Artikkeli oli hyvin kiinnostava ja varsinkin, kun pääsin artikkeliin liittyviin kommentteihin, niin on kyllä pakko sanoa, että vaikka mies itsekin olen, niin kyseinen koulu varmasti tarjoaisi apua monelle miehelle. Eikä siinä, nimittäin kommenttien perusteella ei pieni rakkauskoulu olisi pahitteeksi myöskään joillekin naisille.
Kommentit pääsääntöisesti liittyivät siihen, että miehet, sekä myös naiset tunsivat, että aina pitää suorittaa, ennen kuin saa läheisyyttä ja seksiä, eikä väsyneenä jaksa. Seksillä tehdään siis jollain tavalla kauppaa? Kuullostaa oudolta, sillä itse ymmärrän tuon kaupanteon täysin erilaisena ja se ymmärtääkseni tapahtuu hyvin usein jollain tietyllä kadulla ja käteisellä.
Mielestäni niitä päivittäisiä suorittamisia, eli "pakollisia kotitöitä" voisi joskus siirtää myöhempään ja keskittyä vain toisiinsa, eikä odottaa, että toinen on väsynyt ja sitten ihmetellä, että miksi ei "palkka" enää kiinnosta. Miesten kommenteista huokuu myös vahvasti se, että joka tapauksessa nainen kuitenkin lähtee, tai lopulta pettää, eli aivan turhaa tuollaiset koulut. Olisiko kuitenkaan?

Miehille on jotenkin vaikea ymmärtää, että miksi pitää puhua tunteista, tai rakkaudesta. Niin.. sehän on joskus kerran sanottu, eli jos tilanteessa tapahtuu muutoksia, niin siitä sitten ilmoitetaan erikseen. Se voi olla joskus tuntua miehestä pelottavalta ja joku jopa kyseli, että mikä on tämä buumi, jossa miehen pitäisi näyttää tunteensa tai hempeillä? Miehet on miehiä, eikä miehen kuulu näyttää tunteitaan, vaan tehdä miesten hommia.
Niinhän se valitettavasti taitaa olla, tai niin se on aina ollut, ettei Suomalainen mies saa, tai osaa olla hellä ja ymmärtävä, eikä varsinkaan olla naisen lähellä ja kosketella, paitsi silloin, kun haluaa seksiä.

Vaikka tuolla rakkauskoululla on päämääränä miehille enemmänkin oppia tunnistamaan omat tarpeensa ja niihin liittyvät tunteet, sekä löytämään sen oman herkän puolensa, eikä vain seksin takia, niin miksi en nyt hetken kuitenkin samalla kirjoittaisi lempi aiheestani seksistä ja siitä, miten seksiä voi saada parisuhteessa enemmän ilman, että siitä tulee suorittamista. Olen nimittäin vastannut tähän kysymykseen joskus tuntemattoman naisen kysymänä "miten saada enemmän seksiä mieheltä" ja, vaikka vastasin miehenä naiselle, niin toimii varmasti toisinpäinkin.

Ensinnäkin "tänään harrastetaan seksiä" ei ainakaan kannata käyttää, eli ilmoittaa aikataulua, milloin "pitää" harrastaa seksiä. En tiedä naisten mielipidettä tähän ja olisikin kiva joskus kuulla asiasta naisen kommentti, mutta se tuo helposti ainakin miehelle turhia paineita ja tunteen, että on pakko suorittaa.
Hyviä ja helppoja keinoja ovat niin sanotut huomaamattomat eleet, jotka varmasti toimivat sukupuoleen katsomatta, eli esimerkiksi hipaista ohimennen tai koskettaa jollekin erogeeniselle, tai muuten kosketusherkkään paikkaan. Pienikin hipaisu voi laukaista uskomattoman halun. Enkä ala tässä nyt opettamaan, mutta niille, jotka luulevat, että erogeeniset alueet on vain ne, missä Aatamilla ja Eevalla oli lehdykät, niin pieni oppitunti ihmisen biologiaan on varmasti paikallaan.
Toista ei pidä myöskään unohtaa itse seksin aikana ja odottaa, että vain toinen tyydyttää sinut. Toinen osapuoli varmasti innostuu enemmän, jos näytät, että haluatkin tyydyttää hänet. Se saa toisen varmasti haluamaan sinua enemmän, ja seksin määrä varmasti lisääntyy ja parhaimmassa tapauksessa teette sen useamman kerran peräkkäin. Ja pitää muistaa, että makuuhuone ei myöskään ole ainoa paikka maailmassa, eikä lähetyssaarnaaja ainoa asento.

Noin suunnilleen vastasin, vaikka nyt hieman lisäsin muuta ja jätin jotain pois, mutta pakko myöntää, että seksi aiheena on sen verran kiinnostava, että palaan aiheeseen myöhemmin isommin ja kovemmin, koska rakkauskoulun tarkoituksena ei tosiaan ole vain seksi, vaikka kommentit kyseisessä artikkelissa siihen enimmäkseen viittasivatkin.

En osaa vielä enempää sanoa tuosta rakkauskoulusta, mutta varmasti käyn itse aiheeseen tutustumassa, koska aina voi oppia lisää itsestään. Toivottavasti myös muut miehet lopettavat jurottamisen ja löytävät tuonne ja sitä kautta itsensä. Linkki sinne on suoraan tässä.

Ihmiselle on tärkeää tuntea itsensä kokonaiseksi.

Taidat olla vähän läheisriippuvainen? Sen lausahduksen olen elämässäni saanut usein kuulla ja johtunee siitä, että olen elämässäni parisuhteillut yli kahden vuosikymmenen ajan ja niiden välissä olleet pienet tauot, joita kutsutaan sinkkuudeksi, ovat jääneet lyhyiksi. Olenko minä siis läheisriippuvainen? Onko se läheisriippuvuutta, kun ei halua viettää elämäänsä yksin, vaan tietoisesti jakaa sen jonkun kanssa? Tietääkö ihmiset todella, mitä läheisriippuvuus oikeasti tarkoittaa?

Läheisriippuvuus on pahimmillaan vakava sairaus, joka vaatii terapiaa. Hylätyksi tulemisen pelko, Ihmisten ja tilanteiden kontrollointi, arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden tunne.. siinä vain muutamia merkkejä. Jokainen ihminen on elämässään ollut, tai on jollain tavalla läheisriippuvainen. Yleensä itse sitä tiedostamatta, mutta usein terveellä tavalla ja pieninä annoksina.
Helposti kuitenkin sanomme toisillemme, että sinulla on läheisriippuvuus, kun et osaa olla yksin, vaan ajaudut huonoihin suhteisiin nopeasti, joista loppujen lopuksi eroat. Niinhän läheisriippuvainen tekee. Elää ja pysyy huonossa suhteessa, jotta ei tarvitse olla yksin ja yhden suhteen jälkeen siirtyy uuteen suhteeseen.
Olenko miettinyt tavatessani toisen ihmisen, että tuostakin minä eroan, mutta antaa mennä? Niin.. en ole ja tarkemmin ajateltuna, enhän minä olisi koskaan varmastikaan eronnut, jos suhde olisi ollut kaikin puolin hyvä ja kumpikin olisi ollut tyytyväisiä. Ei hyvät suhteet pääty koskaan. Olenko siis läheisriippuvainen, kun ihastuin ja rakastuin ja sitä kautta ajauduin huonoon suhteeseen, joka aluksi tuntui hyvältä ja siltä, että tässä se maailmani nyt on? En osaa ennustaa tulevaa, vaikka kuinka haluaisin. Jokainen kerta, kun olen aloittanut suhteen, niin olen ajatellut sen olevan normaali ja loppuelämän mittainen.

Kaikki eroni on satuttanut, ahdistanut ja tuonut minulle surua riippumatta siitä, mihin, tai miten suhde on päättynyt. Parisuhteen päättyminen on ollut pieni kuolema, josta toipuminen vie aina oman aikansa. Sillekin ajalle on keksitty kaava, miten sen pitäisi mennä. Vuoteen yhdessä tarvitaan kuukausi eron jälkeen toipumista. Näin sen kuulemma pitäisi mennä. Kuka sen voi määrittää, miten ja kuinka pitkään pitää surra? Kauanko pitää surra, jos olen eronnut pitkästä suhteesta, koska emme osanneet hoitaa ja vaalia sitä? Kauanko pitää surra, jos olen tiedostaen eronnut ihmisestä, jonka kanssa parisuhde ei toimi? Kauanko pitää surra, jos toinen ihminen lähtee, eikä halua olla kanssani?
Kaikissa tapauksissa mietityttää, surettaa ja ikävä repii rikki, mutta ei sitä kalenteri kerro, koska saan olla valmis. Ei niille kipeille, tai vähemmän kipeille tunteille voi aikaa määritellä. Eikä lopulta sillekään, kun iskee ajatus, että pitäisikö minun muka jäädä suremaan, miettimään ja odottamaan loppuelämäkseni, jos vaikka ehkä kuitenkin jonain päivänä? Olenko tunteeton ja huonompi ihminen, jos selviän ajallisesti nopeammin ja ihastun ja rakastun? Olenko läheisriippuvainen?

"Opettele olemaan yksin". Läheisriippuvainen ei osaa olla yksin. Olenko minä kuitenkin hieman läheisriippuvainen, vaikka osaan olla yksin, mutta en halua olla? Haluan minä parisuhteessakin olla joskus yksin ja tehdä omia juttujani, miesten juttuja. Mutta se tunne, kun vieressä on ihminen, jota voin koskea, jonka viereen voin käpertyä, riidellä lapsellisesti, puhua iloista ja suruista ja joka on vierelläni aina silloin, kun en halua olla yksin. Se on paras tunne maailmassa ja tervettä riippuvuutta.

Sinkku jo pelkästään sanana tekee minut onnettomaksi. En pidä sinkkuudesta, en ole koskaan pitänyt, vaikka se kuinka vapauttaisi minut tekemään kaiken, mitä en parisuhteessa saa tehdä.
Sami Minkkinen kirjoittaa Havaintoja parisuhteesta blogissaan osuvasti näin: "Muistan sen kun olin viimeksi sinkku. Aluksi se tuntui vapauttavalta. Koko maailma edessä avoinna kuin hyvä kirja, jota voi alkaa ahmia sivu kerrallaan. Kymmenen minuutin päästä se alkoi ahdistaa. Aika tuntui tahmealta ja se valui hiljalleen kuin siirappi purkin reunaa pitkin." Koko kirjoitus kannattaa lukea ja sen voi lukea täältä. Ja niin se todellakin on. Kymmenen minuuttia riittää..

Mitä sillä kuitenkaan loppujen lopuksi on väliä, jos minussa on pilkahdus läheisriippuvuutta? Miksi väkisin yrittäisin olla yksin ja ilman sitä maailman ihaninta tunnetta nimeltään rakkaus? Miksi minun ja elämäni pitäisi olla puolikas ilman sitä toista puolikasta, joka tekisi siitä kanssani kokonaisen, kauniin ja toivottavasti loppuelämän kestävän tarinan, jota kutsutaan parisuhteeksi?
Minulla ei ole kiire mihinkään, mutta minulla on vain yhden elämän mittainen matka kuljettavana. Eikä siinä ole mitään väärää, että en halua kulkea sitä matkaa yksin, vaan kulkea sen tasa-arvoisesti jonkun kanssa tiellä, jonka nimi on rakkaus ja yhteisenä päämääränä loppuelämän kestävä parisuhde.

Se kulkee suvussa.

Meillä kaikilla on geeneissämme periytyneitä asioita. Esimerkiksi ulkonäkömme on periytyvää ja siksi usein saammekin kuulla meistä sanottavan "olet ihan äitisi, tai isäsi näköinen". Omassa suvussanikin on ulkonäöllistä identtisyyttä, noh.. ainakin äitini mielestä, koska hän AINA sekoitaa minut ja oman veljensä, siis minun enoni keskenään. Ja miksipä ei sekoittaisi, sillä onhan meillä yhteneväisyyksiä. Kumpikin on melkein kaksimetrisiä ja miehiä.
Tarkemmin katseltuna meitä ei ulkoisesti erotakaan toisistaan muuten kuin, että toinen on kaksikymmentä vuotta toista vanhempi, toisella on hiukset päässä ja toinen painaa kaksi kertaa enemmän, kuin toinen. Sekaannus on siis ymmärrettävää. No mutta.. jätän nyt tämän rakkaudella täytetyn sarkastisen äitini piikittelyn ja menen aiheeseeni, koska mietiskelyni aiheena ei ehkä ollut tällä kertaa perinnöllinen ulkonäkö.

Muistimme ja käyttäytymismallimme ei ole periytyviä asioita. Jokaisella muisti kehittyy itsenäisesti omassa hippokampuksessa(luin joskus netistä) ja käyttäytymismallimme opimme ulkoisista tekijöistä, yleensä vanhemmiltamme, jonka seurauksena saammekin joskus kuulla "olet ihan kuin äitisi, tai isäsi".
Tuleva mietintäni kuitenkin liittyy eniten valokuvamuistiin, jota tutkimusten mukaan ei ihmisellä edes ole(luin senkin netistä), mutta autismissa sitä kuitenkin voi esiintyä. Eli siis onko sitä, vai ei? Todennäköisesti tulevan kirjoitukseni myötä saan vielä koko suvulleni autismi-diagnoosin hommattua. Mutta asiaan...

Olen vuosien aikana usein kuullut tarinan, jossa joskus kauan sitten tuttavamme oli talvella ajanut pihaamme ja kysynyt isältäni tietynlaiseen autoon sopivaa laturia. Isäni oli miettinyt hetken, sytyttänyt vihreän nortin huulilleen ja lähtenyt kahlaamaan umpihankeen.
Pienen matkan päässä isäni oli pysähtynyt, pyyhkäissyt jalalla muutaman kerran lunta ja nostanut maasta juuri sen oikean laturin. Valokuvamuisti?

Tämä kaikki sai jokin aika sitten sukupolvellista jatkoa, joka sai minut ajattelemaan tuota vanhaa tarinaa. Olin alkuvuodesta tekemässä pihalla hommia, kun yhtäkkiä huomasin tarvitsevani sorkkarautaa. Hetken siinä mietittyäni ja katseltuani lähdin kävelemään parikymmentä metriä umpihankeen. Pysähdyin, pyyhkäisin hieman jaloillani lunta ja tartuin siihen sorkkarautaan. Valokuvamuisti?

Sitten, vain muutamia viikkoja sitten olin lasteni kanssa ulkona leikkimässä. Lapset oli rakentamassa suurta lumiukkoa ja vanhempi tyttäreni kysyi, missä olisi sellainen lasten hiekkalapio. Nuorin, nelivuotias tyttäreni hihkaisi, että odotappas ja käveli pienen matkan umpihankeen, pysähtyi ja alkoi jalallaan siirtelemään lunta, kunnes nosti lumen alta sen pienen hiekkalapion. Valokuvamuisti?

Loppupäätelmänä en voi yhdistää tätä kaikkea ainakaan millään tavalla ulkonäköön. Muistilla on jotain tekemistä, mutta koska se ei ole geneettistä, niin sekään ei tätä kaikkea selitä. Opittuun käyttäytymismalliinkin tämä kaikki sopii vain lauseilla "olin kuin isäni" ja "tytär oli kuin isänsä". Loppujen lopuksi jäljelle jää siis vain se valokuvamuisti, joten tarkoittaako se, että tämän kirjoituksen myötä olen nyt jollain tavalla saanut räpellettyä sukuni kauan hukassa olleen pandoran lippaan auki ja tietämättäni paljastanut mietinnöilläni suvussa piilevän perinnöllisen autismin? hmmm...

Siitä kasvaa ystävä.

Olen usein kuullut sanottavan "lapset on lapsia". Niinhän se on, kunnes edessä on se hetki, ettei lapset olekaan enää lapsia, vaan heistä kasvaa nuoria aikuisia. Tietysti siinä välissä on vielä se murrosvaihe. Se vaihe, missä tuntuu, ettei maailmassa ole mitään hyvää ja omaa tilaa haetaan huutamalla ja karkailemalla. Se vaihe, missä finnit kasvoissa ihmetellään, että mitä on nämä suuret muutokset, mitä omassa kehossa tapahtuu. Onneksi se vaihe näin vanhemman näkökulmasta kestää vain hetken. No, onhan se aika pidempi, kuin hetki, mutta lapsien myötä jotenkin aika katoaa ja yhtäkkiä huomaa, että lapset on kasvaneet jo isoiksi ja samalla tajuaa itsestään, että vanhuus iskee vauhdilla. Aika juoksee.

Tänä aamuna seisoin kotini terassilla ja katsoin, kun poikani, tuo vanhin lapsistani ja kohta oman murrosvaiheensa saavuttamassa lähti kouluun. Pihatien puolessa välissä hän kääntyi ja huusi "rakastan sua iskä, muista syödä". Vastasin ja katselin, kun tuo lökäpöksyinen ja karvatupsupipoinen nuorukainen reppu selässään pinkaisi tien yli. Yli päästyään poika vielä pysähtyi ja kättään heilutellen moikkasi minulle. Katselin hänen reipasta kävelyään bussipysäkille ja suojatien kohdalla hän vielä ylitti tien ripeästi samalla moikaten ja kiitellen pysähtyneitä autoja. Hyvä poika.

Jäin miettimään isä-poika suhdettamme ja sitä, kuinka paljon näen tuossa pojassa itseäni saman ikäisenä ja vielä aikuisenakin. Hieman ujo ja arka, koulukiusattu, mutta iloinen, huumorintajuinen ja kiltti, mutta osaa myös kiukutella ja olla ärsyttävä. Olemme myös samankaltaisia ajatuksinemme. Pysyttelemme hiljaa ja mietimme ja analysoimme asioita pitkään ja sitten kun tunnemme, että ajatukseen on löytynyt mielestämme järki, niin puhumme siitä ja analysoimme hieman lisää. Suhteemme on hyvin läheinen ja pystymme puhumaan aivan kaikesta. Joskus huumorin ja sarkastisuuden kautta, joskus riitelyn kautta ja joskus, joka on mielestäni paras, istumme olohuoneessa ja puhumme rauhallisesti ja pitkään.

Poikani on myös erittäin huolehtivainen minusta. Esimerkiksi viimeksi, kun hän oli menossa koulusta suoraan viikonlopuksi äidilleen. Hän soitti minulle, koska tiesi, että jäisin viikonlopuksi yksin kotiin ja kysyi "pärjäätkö iskä?". Sanoin pärjääväni ja ei huolta. Lopuksi sain vielä tarkat ohjeet "ota rauhallisesti, muista syödä, rakastan sua ja muista, ei mitään äitipuoliehdokkaita". Naurahtaen lupasin noudattaa ohjeita ja sanoin rakastavani häntä.

Tänään iltapäivällä, kun poikani palasi koulusta, hän meni suoraan omaan huoneeseensa lukemaan kokeeseen. Minä istuin hiljaa olohuoneessa ja mietiskelin. Jonkin ajan päästä poikani kävellessä keittiöön hän kysyi "mikä on iskä?" vastasin, että "kunhan mietiskelen", jolloin poikani sanoi "isi, älä murehdi. Muista, että sulla on mut, joka pysyy tässä sun vieressä ja sitäpaitsi, ei sun pidä murehtia mitään, koska sä oot elämässäsi tehnyt niin paljon hyviä juttuja ja nytkin teet, kun kirjoitat ja teet musiikkia". Vastasin, että "en murehdi, vaan mietin meitä kahta ja suhdettamme", johon poika vastasi ajatuksellani, jota päässäni olin miettinyt "muista iskä, mä oon aina sun paras ystävä".

Ja tuo poika, joka on elänyt vierelläni ja kokenut kanssani ne hyvät hetket, sekä elänyt vierelläni ja kärsinyt kanssani ne huonot hetket, jaksaa silti aina uskoa ja luottaa minuun. Tuo poika, jota olen kieltänyt ja jolle olen huutanut, mutta silti antanut helposti anteeksi. Tuo poika, jonka kanssa olen itkenyt ja nauranut. Tuo poika, jota päivittäin halaan ja muistamme sanoa toisillemme "rakastan sinua".

Tuo poika ei kohta enää ole pelkästään vain poikani, vaan siitä on kasvamassa paras ystäväni.

 Omistettu pojalleni, rakastan sinua!

-isi-

Tinder! ...Kun naama ratkaisee.

Muutama vuosi sitten "peli"sovellus nimeltään Tinder rantautui suomeen. Silloin kyseistä sovellusta pidettiin jotenkin hävettävänä, paheksuttavana ja salassa pidettävänä. Vähän niin kuin Harry Potterissa se naamaton mies, josta ei saanut puhua. Minäkin silloin, ihan vaan vähän piilossa sitä katselin, mutta en sitten loppuenlopuksi nähnyt sitä itselleni tarpeelliseksi, joten aika nopeasti poistin kyseisen sovelluksen. Olen siis eräänlainen Tinder veteraani? Haah!
Nykyäänhän tuo parisuhde sovellus on jo ihan normaalia arkea. Vähän, kuin ostaisit maitoa kaupasta. Paitsi, jos olet parisuhteessa, tai sinulla on maitoallergia, mutta silloinkin voi jonkun mielessä pyöriä, että oliskos tuo kermajäätelö nyt sitten kuitenkaan niin paha, jos ihan vähän vaan maistaisin.

Tämän muutaman vuoden olen saanut kuulla ja olen lukenut paljon siitä, miten huono sovellus Tinder on, koska siinä keskitytään vain ulkonäköön ja muutenkin pinnallisuuteen, sekä kaikki siellä haluaa vain seksiä. Hetkinen? Eikö toista tuntematonta ihmistä lähestytä poikkeuksetta lähes aina ensiksi ulkonäön perusteella? Sehän meidät saa ensimmäisenä kiinnostumaan toisesta. Eikö? Tinder on deittisovellus, joten uskaltaisin myös jopa väittää, että karkeasti noin 100% käyttäjistä ajattelee sieltä löytyvän myös sitä seksiä, joko yhdeksi illaksi, tai sitten pidemmäksi aikaa, jota joskus myös parisuhteeksi kutsutaan. En jaksa uskoa, että kovinkaan moni on siellä sitä varten, että löytää tanssipartnerin, tai kalakaverin. Niitä varten on kai jotain muita sovelluksia, tai kerhoja?

Olen siis nyt miettinyt sitä, kuinka se Tinder nyt sitten eroaa tosielämän kontaktoinnista.

Olet sitten mies, tai nainen, niin kuvittele tilanne, jossa näet baarissa ihmisen juomassa mojitoa, mutta hän on mielestäsi sen näköinen, joka puusta alas pudotessaan on lyönyt naamansa joka ainoaan matkalla olleeseen oksaan ja sitten maahan tupsahtaessaan joku metsästäjä on ampunut vielä haulikolla naamaan siltä varalta, ettei jää kitumaan. Menetkö silti juttelemaan, koska hän juo mojitoa ja siitä päätellen on varmasti huumorintajuinen, kiltti, hyväsydäminen ja luotettava ihminen? Vai odotatko vielä hetken, että hän lähtee liikkeelle pyörien, jolloin varmistut hänen olevan paras puoliso ikinä?
Tiedän, että kirjoitin tuon äskeisen ehkä siten, että nyt joku ajattelee minun olevan pinnallinen ja itseään täynnä oleva komistus, mutta täytynee paljastaa.. En tunne olevani kuitenkaan sitä alfaurosten kärkeä, vaan pysyttelen siinä kärjen tuntumassa :) Todellisuudessa, jos minusta haluaisi saada sen ja aah, niin naisia luotaantyöntävän paidattoman sixpakki kuvan, niin kuva on otetttava sen verran kaukaa, että näyn siinä kuvassa kokonaan ja minun on oltava täysin alasti. Eikä silloinkaan ole vielä varmuutta, että pääsee laskuissa kuuteen ulokkeeseen..
Toisaalta, tein joskus naamakirjassa testin, jossa testattiin sitä, miltä toimintaelokuvien sankarilta näytän. Vastaukseksi tuli tietenkin Jason Statham. No TOTTAKAI minä olen juuri hänen näköisensä kaljuineni ja parransänkineni. Yhtäläisyyteni tuohon alfaurokseen on: Kuvitelkaa, että Jason Statham ei saanut enää yhtään elokuvaroolia transporter elokuvien jälkeen ja istuu nyt kolmatta vuotta putkeen kotona olohuoneen tuolissa liikkumatta, ilman paitaa kalja koko ajan kädessä ja pitsalaatikko sylissä katsoen niitä transporter elokuvia yhä uudelleen ja uudelleen. Miltä näyttää? Ja ei.. minulla ei ole myöskään "isoa" itsetunnollista ongelmaa ja pidän itseäni kuitenkin ihan ookoo näköisenä, mutta tykkään leikkiä itseni kanssa. ...Siis verbaalisesti.
Sitäpaitsi nettitutkimusteni mukaan ilokseni huomasin, että olen tällähetkellä ilmeisesti kuumaa kamaa, sillä jostain syystä iso, pitkä, kalju, tatuoitu, ja sarkastinen/huumorintajuinen mies on naisten mieleen. ..Hulluja naisia! Kai sitä nyt jotain normaalimpaakin löytyisi?
Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että olimme sovelluksessa, tai naamatusten, niin valitsemme kumppanimme aina ensin ulkonäöllisistä syistä. Ja onneksi näemme ihmiset eri tavoin ja sille omasta mielestämme puusta pudonneelle ja naamaan ammutulle on olemassa se oma ja oikea. Toisen roska on toiselle aarre..

Sitten on vielä toinen asia, joka on jäänyt askarruttamaan mieltäni. Kuinka aloittaa keskustelu sen toisen kanssa? Itse en ole koskaan maistanut sitä "pelimiehen iskurepliikit" kirjaa ja, vaikka tuttuni eivät tätä uskoisikaan, niin olen itseasiassa aina ollut aika ujo ja arka tuntemattomien naisten suhteen. Vaikka viihdynkin parhaiten naisten seurassa, niin en osaa lähestyä naisia, vaan yleensä se on tapahtunut niin, että kesken testosteronilla täytetyn poikien illan, kun joku on saanut hyvän ja järkevän idean esim. sytyttämällä raketin ja olemme lähdössä sen päällä kuuhun, niin nainen ottaa minua kädestä ja sanoo "no niin.. rauhoitutaanpas vähän ja mennään kotiin". Jotain naisiin vetoavaa minussa siis kuitenkin kai on? Onneksi!

Tosielämässä kuitenkin naisella valitettavan usein on valta. Nainen ei tarvitse välttämättä edes sanoja, vaan riittää, kun ilmaisee kiinnostuksensa pelkällä katseella tai eleellä, niin mies on valmis. Miehet on helppoja :/ Mutta mitä sitten, kun se mies tulee siihen viereen ja avaa suunsa?

Tinder vs todellisuus tutkimuksissani huomasin, että jos mies aloittaa sanoilla "moi", tai "hei", niin se ei ole hyvä, vaan olisi parempi lähestyä esimerkiksi jollain naisen kuviin liittyvällä, kuten esimerkiksi "kiva paita sulla". Siis täh?? Vaikka tiedämme, että naiset rakastaa sitä, että heidän vaatteitaan kehutaan, niin tuoko on nyt sitten parempi aloitus? Oikeassa kohtaamisessa yleensä aloitetaan niillä "moi", tai "hei", eikä siinä mitään ihmeellistä ole. Mitä nainen ajattelee, jos mies lähestyy baarissa ja sanoo ensimmäiseksi, että "kiva paita sulla"? Ajatusten kirjo naisella voi olla hämmästyttävä, kuten "Mikä hullu tuo on?" "Onko tuo homo?" "Niin.. se katsoi vaan tissejä ja huomasi muka paidan?". Kuten varmasti olette huomanneet, niin en ole ammattilainen, mutta väittäisin, että ensimmäisellä sanalla ei loppuenlopuksi ole mitään merkitystä, ellei se ala "anna", "tule", "haluisitko", "pannaako", vaikka hyviähän nuokin voi olla ja joskus voi onnistaa, mutta kannattanee jättää sinne Tinderiin, ellei halua naamaansa avokämmenestä kipeäksi.
Voihan sitä lähestyä toista esim. laittamalla naaman duckfaceksi ja päästämällä "prrrrr" äänen. Avaa mielestäni keskustelun ihan samalla tavalla, kuin mikä muu tahansa, koska toinen kysyy se äänen jälkeen, että "mikä tuo oli" ja sinä vastaat, joten keskustelu on aukaistu.

Tosielämässä, kasvotusten kumpikin sukupuoli osaa lähestyä toista, jos näkee siinä toisessa jotain kiinnostavaa ja siten aloittaa keskustelun, mutta Tinderissä kuulemma miesten on yleensä aloitettava keskustelu. Miksi? Jos sinä, nainen näet Tinderissä unelmiesi prinssin, niin hylkäätkö hänet, koska hän ei uskalla, tai osaa sanoa ensiksi mitään?, tai lähestyy yhdellä sanalla, tai jopa jollain sekavalla sössötyksellä? Vaikkakin, sama pätee kyllä myös miehille.
Mielestäni niin tosielämässä, kuin Tinderissäkin ensimmäiset viisi minuuttia on kriittisimmät ja tilanne stabiloituu pikkuhiljaa. Ei ensimmäinen sana, eikä ensimmäinen lause kerro toisesta vielä mitään.

Noh.. lopetan nyt avautumiseni ja ehkä vielä joskus palaan tähän sekavaan keittiöpsykologiseen pariutumisen aabeeceehen. Ja jos vaikka jonain päivänä minäkin sen Tinderin sitten itselleni vielä hommaan, tai sitten menen vain kiltisti ja turvallisesti sen raketin päälle odottamaan, että joku ottaa kädestä kiinni ja jos ei ota, niin sitten mennään kuuhun.