"Isi, sun pitää löytää tyttöystävä".

Aika ajoin minulta kysellään parisuhdestatuksestani. Ymmärrän sen, sillä olenhan viettänyt elämästäni suurimman osan parisuhteessa. Nyt kuitenkin suhteettomuuteni on tullut siihen ikään, että se on oppinut kävelemään, se osaa jo itsenäisiä leikkejä, se nukkuu kokonaisia öitä, eikä sen läheisriippuvuuden tarve ole enää niin suuri.

Välillä saan suoranaisia kehoituksia statukseni muuttamiseen ja sen ehkä suurin syy ja seuraus on kirjoitukset, joita aika ajoin kirjoitan. Te, jotka ette tässä vaiheessa ymmärrä, mitä tarkoitan, niin kehotan ensin lukemaan kirjoitukseni isä muuntautuu äidiksi, sillä tämä tuleva kirjoitus on jollain tavalla löyhä jatko-osa tuolle kaikelle.

Reilu viikko sitten istuin yläkerran parvekkeella, kun pihalle ilmestyi kaksi vanhaa ystävääni. Niitä näitä siinä jutellessa sain palautteen parvekkeella olevien viherkasvien määrästä. Minä tietenkin käänsin tuon huumorilla omaan tyyliini seksuaalisen suuntautumiseni käännekohdaksi, mutta se ei tällä kertaa pelastanutkaan minua tilanteesta, vaan veti yhä syvemmälle pimenevään pöllönsilmään. Olen kuulemma aikaisemmilla kirjoitteluillani jo antanutkin vähän sellaista mielikuvaa. Tässä vaiheessa on siis hyvä jättää kertomatta innostuksestani pimenevään syksyyn yhdistettynä tuoksukynttilöihin. Ja niin, kerrottakoon kuitenkin, että niitä viherkasveja on parvekkeella kaiken kaikkiaan parisenkymmentä.

Kuten aikaisemmista, niin tästäkin kirjoituksesta voi ehkä päätellä, että asia on alkanut mietityttää minua itseänikin. Viimeisin huomioni tähän kaikkeen outouteen kävi vain pari päivää sitten, kun vaihdoin sänkyyni lakanoita. Lopuksi laitoin siististi päiväpeiton ja heittelin siihen päälle koristetyynyt. Tässä kohtaa todella pysähdyin, nimittäin KORISTETYYNYT! Pahinta tässä kaikessa on, ettei niitä ole yksi, tai kaksi, vaan yhdeksän. Jumalauta YHDEKSÄN koristetyynyä! Heteromiehen sängyssä! 

On sanottu, että lapsen suusta kuulee totuuden. Miksi en aiemmin kuunnellut, sillä jo jokunen aikaa sitten vein pienimmän, nyt esikoulun aloittaneen tyttäreni hammaslääkäriin. Odotushuoneessa istuskellessamme siihen ilmestyi erittäin näyttävän näköinen suuhoidon ammattilainen. Hetken tuota ilmestystä salaa vilkuiltuani käännyin katsomaan tytärtäni. Huomasin, että tuo pieni ihmistaimi tuijottaa tuota samaa hoitajaa. Yhtäkkiä tyttäreni kääntyy katsomaan minua ja sanoo: "Isi, sun pitää löytää tyttöystävä". Pieneksi hetkeksi tuo pieni ihminen sai minut täysin sanattomaksi, kunnes sain lopulta kysyttyä, miksi minun pitäisi saada tyttöystävä? Ja niin, lapsen suusta todella kuulee totuuden: "Ettei sun tarttis nukkua yksin ja sulla olis joku, joka rakastaa sua". Voi rakas prinsessani, miksi en todella kuunnellut sinua aiemmin?

Kirjoittaja on mies, joka todella kaipaa muutosta elämäänsä ja sitä, että saa olla vain ja ainoastaan mies NAISEN ja miehen välisessä suhteessa.

Mihin ihastut, siihen vihastut.

" Valitse puolisosi tarkkaan, sillä se asia mihin siinä ihmisessä ihastut, niin tulevaisuudessa vihastut. Ihanan seurallinen ja sanavalmis, mä vakuutan, että hän on sitä perheriidan sattuessa. Ihanan hiljainen ja rauhallinen, niin sitten, kun ootte ollu 10-15 vuotta yhdessä, niin se on semmoinen, jolle joutuu kaikki asiat esittämään itse ja vetämään mukanaan".

Näillä sanoilla Presidentti Tarja Halonen eräässä viihteellisessä keskusteluohjelmassa kuvaili ihastumisen ensi huumaa ja sitä, miten se vuosien saatossa lopulta kääntyy päälaelleen. Kuinka viisaita sanoja nuo olivatkaan. Tuo lausahdus todella potkaisi jokaisen aivosoluni kertaheitolla täydelliselle maratonille, kun aloin miettimään tuon asian paikkansa pitävyyttä ja samalla peilaamaan hieman itseäni ja sitä, mihin tulevaisuudessa minun tulee keskittää huomioni.

Onko asia lopulta todella niin? Huumorintajuinen muuttuu vuosien saatossa pelleksi, hyvästä sarkastisuudesta tulee vittuilua, tai monen asian osaavasta, tai tietävästä ärsyttävä besserwisser? Omasta kokemuksesta täytyy tunnustaa, että niin tämä kaikki taitaa todellakin olla, sillä olen nähnyt ja kokenut tuon kaiken. Niin varmasti moni muukin.

Jos kuvailisin itseäni esimerkiksi siten, että olen hyvin huumoritajuinen, positiivisen sarkastinen, pieniä ja isompiakin remonttihommia osaava miehen kokoinen mies, joka viihtyy hyvin kotona ja tykkää katsella sohvalla elokuvia silloin, kun haluaa olla tekemättä mitään ja rentoutua.

Miten tuo kuvaelma muuttuisi pahimmillaan vuosien saatossa?

Lapsellinen, jatkuvasti vittuileva sika, joka makoilee sohvalla, paitsi silloin, kun lähtee rakentelemaan jotain helvetin linnunpönttöjä.

Pelottavaa ajatella, mutta noin se voi hyvinkin kääntyä. Mihin minun siis pitää tarkentaa ajatukseni siinä vaiheessa, kun tapaan jonkun mielenkiintoisen ihmisen? Miten voin minimoida sen, ettei tulevaisuudessa vastaan tule enää ihmistä, joka alkaa jossain vaiheessa vihastuttaa?

Voisin todella yrittää tulevaisuudessa ajatella järjellä ja yrittää minimoida vuosien päästä tapahtuva vihastuminen, mutta todellisuudessa tiedän, ettei asia lopulta toimi niin helposti.
Ainakin omalla kohdalla ajattelen asian menevän jotenkin näin: Järjen äänen pitäessä pitkää, tylsää ja täynnä kylmää faktaa sisältävää monologiaan, niin lopulta käy siten, että takaa ilmestyy hormoneilla täyteen tuutattu, vuoren kokoinen järjestyksenvalvoja nimeltään sydän, joka ottaa tiukan kuristusotteen tuosta tylsästä järjestä ja lopulta viskoo tajuttomana pitkälle taka-alalle aloittaessaan oman ja paljon mielenkiintoisemman monologin. Tuo puhe on kiinnostava, täynnä rakkautta ja vie lopulta ajatukset ihan uudelle ja paljon miellyttävämmälle tasolle. Niin se vaan menee, että sydän vie aina voiton järjeltä siinä vaiheessa, kun kohdallemme osuu se ihana kirous nimeltään rakkaus.
Sen verran kuitenkin tiedän, että jossain vaiheessa järki herää ja kerää itsensä, jonka seurauksena taka-alata alkaa kuulua hiljainen kuiskaus: mihin ihastut, siihen vihastut.

Kiireessä voi satuttaa päänsä.

Siitä on taas hetki, kun blogini on saanut uutta päivitystä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö pää olisi täynnä ajatuksia, joita pitäisi kirjoittaa ja täten vapauttaa tilaa uusille ajatuksille. Edellisen kirjoitukseni kirjallinen mielialahäiriö myötä lopulta innostuin niin paljon ajatuksesta kirjan kirjoittamiseen, että aloitin sen ja se on nyt vienyt yllättävän paljon kirjoittavaa aikaani. Myös elokuussa aloitettu radiotyön opiskelu on pitänyt minut hyvin kiireisenä. Kiireestä tulikin mieleen...

Elämme maailmassa, jossa ihmisillä on jatkuva kiire. Kiire työssä, kiire kotona, kiire opiskelussa, kiire elää kiireessä. Elämme maailmassa, jossa kiire aiheuttaa sen, että unohdamme helposti joko täysin, tai ainakin osittain itsemme ja toisemme. Kiire aiheuttaa tarpeetonta stressiä ja tarpeeksi kun sitä stressiä kerää, niin siinä voi huomaamattaan satuttaa päänsä.

Vaikka olenkin vannoutunut yksityisautoilija, niin liikun nykyään päivittäin julkisilla kulkuvälineillä. Se on vaan niin helppoa ja stressitöntä, eikä siinä edes olisi mitään järkeä aamuisin lähteä autolla täältä maaseudun rauhasta täysin toiselle puolelle Helsinkiä. Kaikille aamut ja julkinen liikenne ei kuitenkaan ole niin stressitöntä ja kiireetöntä, nimittäin se hermostunut kaoottisuus alkaa juuri hetki ennen bussin pysäkille saapumista.

Bussi pysähtyy Ruoholahden pysäkille. Tässä vaiheessa ihmiset on jo kapealla bussin käytävällä yrittänyt ohittaa edessä olevia ihmisiä. Jalat on laitettu lähtötelineisiin, ovet aukeaa ja vielä uloskäynnillä ohitetaan. Jään suosiolla hieman taka-alalle. Ihmiset juoksevat suoraan pysäkiltä edessä olevan talon läpi kohti metroa. Minä lähden kiertämään tuota taloa, sytytän sikarin ja vaihdan päässäni oleviin kuulokkeisiin musiikin. Saavun toiselle puolelle taloa, jossa nuo talon läpi juosseet ihmiset seisovat vieressäni liikennevaloissa. Valot vaihtuu ja toisiaan tönien juostaan metron ovista sisään. Minä jään ulkopuolelle polttamaan sikarin loppuun samalla seuraten juoksevia ihmisiä. Metroaseman taululla vilkkuu 0 minuuttia ja seuraavaan 5 minuuttia. Ihmiset lähtevät juoksemaan pitkiä rullaportaita alas. Tiedän koko ajan, ettei nuo ihmiset ehdi. Ei, vaikka portaikon tilalla olisi vapaapudotus suoraan alas. Stumppaan sikarin ja kävelen aulassa sijaitsevaan kioskiin, kaadan kahvin, maksan ja saan iloisen hyvän päivän toivotuksen. Lämmin kahvi kädessä astun rullaportaisiin, muistan seistä oikealla puolella, ja pitää myös kahvia oikeassa kädessä, koska vasen puoli on niille, jotka juoksevat portaat alas ja kahvia ei voi pitää vasemmassa kädessä, sillä ihmiset tönivät alas juostessaan.

Yhtenä aamuna meinasi syntyä kaaos, kun joku seisoi vasemmalla puolella, eikä ihmiset päässyt ohi. Mietin jo mielessäni, että kohta lauma ihmisiä käy tuon tukkivan ihmisen kimppuun. Alas päästyäni huomasin, että tukos oli sokea ihminen ja vieressä oleva opaskoira. Onneksi, sillä näkevä ihminen ei olisi varmasti selvinnyt tuon vihaisen ja hermostuneen ihmisjoukon käsissä. Alas päästyäni huomaan, että ne ihmiset, jotka juoksivat jo ennen kahvin hakuani alas, kävelevät laiturilla hermostuneena. Metro tulee ajallaan. Ihmiset tungeksii metroon, vaikka se seisookin pysäkillä vielä tovin. Ovet alkaa sulkeutua ja joku juoksee vielä ovien väliin, osa jää asemalle hermostuneena pyörimään. Seuraavaan metroon on kuitenkin taas se 5 minuuttia. Seuraavalla asemalla ihmiset ovat taas lähtötelineissä. Kohta alkaa taas uusi juoksu seuraavaan etappiin.

Mihin ihmisillä on kiire? Miksi heti aamusta alamme stressata ja kiirehtiä? Voisiko aamun aloittaa sen viisi minuuttia aikaisemmin ja tehdä kaiken ilman kiirettä? Meinasin itsekin kokeilla yhtenä aamuna kiirehtimistä, kun nukuin hieman pidempään. Parin minuutin pyörimisen jälkeen pysähdyin ja kysyin itseltäni, että mitähän vittua olen tekemässä. Otin lisää kahvia ja menin ulos istumaan. Menin seuraavalla bussilla ja lopulta myöhästyin 12 minuuttia. Mitä sitten? Ei kaatunut maailma. Ei stressiä.

Eräänä päivänä olin saksalaismallisen päivittäistavarakaupan sisäänkäynnin läheisyydessä. Vanhempi pariskunta lähestyi ovea ja nainen käveli suoraan vielä kiinni olevaa liukuovea päin, vaikka katsoi koko ajan eteenpäin. Niin kiire oli kauppaan, ettei ovi ehtinyt aueta. Lopputuloksena silmäkulman aukeaminen koko matkalta nenän juuresta uloimpaan nurkkaan, joka johtui oven ja pään väliin jääneistä silmälaseista. Mies pidätteli nauruaan naisen huutaessa miehelleen jo alkaneesta hymyilemisestä. Onneksi tuo herrasmies pystyi lopulta pidättämään naurunsa ja osasi olla sanomatta jotain opettavaa, sillä veikkaan, että sillä hetkellä olisi myös joku toinenkin silmäkulma saanut osuman, joka ei olisi enää kiireen aiheuttama.

Kiireetöntä ja stressitöntä alkavaa viikkoa kaikille.

Kirjallinen mielialahäiriö.

Voin helposti myöntää, etten ole koskaan ollut mikään kirjallisuuden suurkuluttaja. Itseasiassa vielä viisi vuotta taaksepäin en ollut lukenut vielä kymmentäkään opusta koko siihen astisen elämäni aikana ja tuohon lukuun saa helposti mahdutettua myös kaikki siihen mennessä luetut koulun oppimateriaalit. Yleensä, kun minulta on kysytty olenko lukenut jonkun kirjan, niin olen ystävällisesti tehnyt vastakysymyksen, jossa tiedustelen, josko tuosta kyseisestä kirjasta olisi mahdollisesti saatavilla helpommin luettavaa muotoa, eli elokuvaa. Olen minä jotain lukenutkin ja joskus aloin lukemaan jopa raamattua, mutta lukeminen tyssäsi heti alkumetreille, sillä oli se niin vaikeasti ja raskaasti kirjoitettua ja vieläpä sillä pienimmällä kirjasinkoolla, etten jaksanut millään keskittyä. Toisaalta mielessä heräsi heti nyt kysymys, että olisiko elämä mennyt tähän asti hieman eri tavalla, jos olisin aina jaksanut lukea sen kaiken pienimmällä kirjoitetunkin.

Ei siis peiliin katsoessa tarvitse paljon miettiä, että miksi elämäni on kulunut hämyisten baarien tiskejä kuluttaen, tasaisesti molemmin puolin. Toisaalta varsinkin pienien baarien hyvä puoli on se, kun erilaisten ammattikuntien ihmiset yhdistyvät samaan paikkaan ja jos vähänkin osaa pitää korviaan auki, voi oppia paljon. Minäkin kun vietin kymmenen vuotta Helsingin Punavuoressa pienessä kivijalkakuppilassa, jossa sain päivittäin palvella kirjailijoita, toimittajia, näyttelijöitä, elokuvakriitikkoja, lääkäreitä, tuomareita, juomareita, insinöörejä, unohtamatta tietenkään viereisen telakan duunareita, joita oli ympäsi Suomenmaan kokoontunut työn perässä risteiliöitä rakentamaan, niin tuossa porukassa jos ei kuule tarinoita, tai yleistietous kasva, niin vika on kuuntelijan korvissa. Eikä tästä ole, kuin hieman yli viikko, kun erään baari-illan päätöksenä kävin vaatimattomasti leppoisan keskustelun suhteellisuusteorista erään matemaatikon kanssa. Helposti aukeava aihe kolmessa promillessa ja ihan normaalia baaripöytä keskustelua, eikö?

Se, että lukeminen ja varsinkin luetun ymmärtäminen on kohdallani ollut hankalaa, niin jos joku olisi viisi vuotta sitten ehdottanut, että kirjoittaisin jotain, olisin voinut vaikka hieman isällisellä avokämmenellä seitinohuesti hipaista tuon sanojan hipiää, jotta ei jatkossa puhuisi niin sekavia. Sitten sekin kuitenkin tapahtui ja aloin kirjoittamaan ja vieläpä näinkin julkisesti.

Nyt olenkin sitten jostain kaivanut päähäni ajatuksen, joka veisi tämän kaiken kirjoittelun aivan uudelle tasolle. Haluan kirjoittaa kirjan. Ilmeisesti kyseinen ajatus olisi päivänselvä jatko-osa tälle kaikelle, mutta minulle, jonka yksi lempisitaateista on "kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa", se ei olekaan välttämättä ihan läpihuuto juttu.

Mikä voisi sitten olla kirjani aihe? Vaihtoehtoja riittää ihan omasta elämästäkin, eikä värikyniin tarvitsisi koskea. Kirjoittaisinko vuosistani baareissa? Siihen saisi sisällytettyä huumoria, juhlimista, väkivaltaa, seksiä ja ennen kaikkea, alkoholismia ja sen seurauksia. Tai jos kirjoittaisin vaikeimmista masennus vuosistani, jotka myös sisältäisi kaikki edellä mainitut asiat ja vähän päälle? Voisin myös kirjoittaa yhdestä lyhyestä, alle vuoden kestäneestä, mutta elämäni uskomattomimmasta parisuhteesta, jossa nuo kaikki aiheet jälleen löytäisivät paikkansa. Tässä viimeisessä aiheessa, vaikka ajallisesti kestikin niin lyhyen aikaa on vielä sekin hienous, että siitä saisi kirjoitettua täydellisen kirjasarjan, eli omanlaisensa Iijoki-sarjansa, sillä yhteen kirjaan ei saisi mahdutettua kuin viisitoista minuuttia tuosta tapatumarikkaasta suhteilusta kerrallaan, ellen sitten halua kirjoittaa raamatun paksuista pokkaria, tai paremmin sanottuna uutta raamattua, sillä tuossa opuksessa tapahtumat muistuttaisi monella tavalla sitä pyhää kirjaa, ristiinnaulitsemista myöden, vaikkakin enemmän ja onneksi kuvainnollisesti. Aiheita siis on ja mikäli tämä jo hetken jatkunut mielialahäiriö ei mene ohitse, niin aloitan lähiaikoina jonkun, tai joidenkin tarinoiden kirjoittamisen kirjan muotoon.

Mielialahäiriöstä tulikin mieleeni juttu, jonka kuulin vähän aikaa sitten. Siinä kaksi entistä työkaveriani ravintola ajoilta oli puhunut kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen näistä keskustelijoista oli hyvinkin räiskyvä persoona, joka usein sisällytti puheisiinsa räjähdysmäisen tiuskimisen, sekä tarjoili välillä juomien lisäksi märkää rättiä näyttävästi ja tuntuvasti suoraan kasvoihin. Eräänä päivänä tämä pirttihirmu oli tunnustanut sairastavansa kyseistä kaksisuuntaista, johon sitten tämä toinen keskustelun osapuoli, vanhan koulukunnan ovimies oli rennosti tokaissut, "jännä, että se näkyy vaan yhteen suuntaan".

Itseään etsimässä.

Muistan elämäni aikana usein kuulleeni lausahduksen, jossa ihminen sanoo etsivänsä itseään ja nopealla johtopäätöksellä kuitenkin saanut huomata sen tarkoittavan jotain ihan muuta, kuin oikeaa itsensä etsimistä. Eihän ihminen voi itseään oikeasti kadottaa, vai voiko sittenkin?

Jos käyttäisin psykoterapeutti Maaret Kallion oppeja ja piirtäisin elämästäni diagrammia, niin se olisi neutraalista viivasta, eli syntymästäni alkaen aika tasaista nousua muutamalla pienellä kuopalla varustettuna noin kolmenkymmenenviiden vuoden matkalta, jonka jälkeen henkinen, mutta pahasti tuntuva lapio aloitti lyömisen kasvoilleni niin kovaa, että melkein tajunnan menettäneenä ja voimattomana piirtäisin viivaa jyrkässä kulmassa kohti sitä nolla rajaa, aika lailla vielä sen alle ja siellä se sitten pysyisikin jonkun aikaa. Tässä vaiheessa sanoisin, että itsensä kadottaminen käy yllättävän helposti, mutta löytäminen ei sitten tapahdukaan samalla tahdilla.

Reilut kolme vuotta sitten oli pakko käydä hieman kyselemässä ammattilaiselta, mitä hän olisi mieltä ajatuksistani, sillä olin saanut tuosta henkisestä lapiosta jo muutaman niin tiukan tällin, että mieleni vaelsi paikassa, jossa kyseenalaistin omia ajatuksiani niin paljon, etten enää tiennyt oikean, tai väärän ajatuksen eroa. Epäilin olevani koko ajan siis varustettu väärillä ajatuksilla, jotka mielessäni oli oikeita. Eipä lopulta tarvittu kuitenkaan kovin montaa käyntiä päätohtorin pakeilla, kun hän ajatuksiani mittailtuaan antoi minulle "terveen" paperit ja samalla käännytti kaljuuntuvan kupolini pois turhista ja negatiivistä ajatuksista, joissa tuomitsin itseäni turhaan. Toisaalta jäin lopulta hieman miettimään tuota diagnoosin luotettavuutta, sillä eräällä kerralla kun tuo kieltämättä hyvinkin näyttävän näköinen poppatohtori tuli lyhyessä hameessaan ja pitkävartiset saappaat kopisten ehkä jopa tarpeettomankin lähelle minua kertoakseen, kuinka hyvältä jälleen sinä päivänä tuoksuinkaan ja vielä lähtiessäni halusi muistuttaa huumaavasta tuoksustani, niin kaikista istunnoista jäi lopulta päällimmäisenä mieleen, että kummankohan sisimpään tässä olikaan lopulta tarkoitus kaivautua. Noh, antoipas ainakin erilaista ja uutta ajateltavaa. Jatkoin lopulta itsetutkistelua omassa rauhassa ja täytynee nyt tarkentaa, ettei se itsetutkistelu edellisen tapahtuman takia kuitenkaan keskittynyt niihin miehen pienempiin ja kuulemma enemmän ajatteleviin aivoihin, vaan noin metrin verran ylemmäksi. 

Samoihin aikoihin vetäydyin sosiaalisesta maailmasta miltei täysin ja erakoitumiseni alkoikin aiheuttaa lähimmäisilleni kyselyjä ja huolta. Rauhoittelin tovereitani, sillä tuo katoamiseni oli täysin tarkoitettua, koska halusin rauhassa käydä ajatuksiani läpi itseni löytämiseksi. Aloitin siis isommalla kaavalla mietinnän, jota olen myöhemmin kuullut ammattikielellä kutsuttavan syvemmäksi meditaatioksi. Ja vaikka olen elämässäni useinkin kuullut ulkomuotoni liitettävän buddhalaisuuteen, niin tämä ei tarkoittanut sitä, että olisin päivät pitkät istunut olohuoneen matolla jalat ja kädet sylissä merenkohinaa kuunnellen ja suitsukkeen tuoksua aivastellen, vaikka kai tuotakin voisi hieman salaa itsekseen kokeilla, mutta kiitos vanhan jalkaan kohdistuneen työtapaturman ja siitä aiheutuneen ristisiteiden liiallisen venymisen, on parempi jättää rikkinäisten sidosnarujen koeponnistus väliin.

Itsensä löytäminen voi olla pitkä ja tuskallinen matka. Minun kohdallani siihen tarvittiin noin kolme vuotta ja niin oudolta, kuin se voikin kuullostaa, olen menneiden mietiskelyiltäni lopulta tullut siihen päätökseen, että olen hyvinkin tyytyväinen, että näin ja koin ne huonoimmat hetket, sillä nyt olen enemmän kuin koskaan oppinut itsestäni, elämästä ja siitä, mitä haluan ja en halua elämältäni tulevaisuudessa. Kadotin, etsin ja löysin.

En ainakaan vielä tällä hetkellä ole miettinyt kääntymistä buddhalaisuuteen, mutta sen verran olen jo ehtinyt matkallani aiheeseen tutustua, että miltei täydellistä patsaskopiota mukailevalle olemukselleni paremmin sopiva ja mukava asento lopulta löytyi ja se on kyljellään lepäävä malli. Tarkoittanee siis, että olen saavuttanut valaistumisen, eli nirvanan. Buddhalaisittain, arhat.

Mitä vuosi tuo tullessaan?

Niin se taas viime yönä napsahti gregoriaaniseen kalenteriimme yksi vuosi lisää. Mitä se sitten tällaisen tavallisen kuolevaisen elämään vaikuttaa? Tänä aamuna heräsin samalla tavalla, kuin edellisenäkin aamuna, eli kurkku kuivana vessaan hoiperrellen, lapseni ei edelleenkään ollut halkaisemassa atomia, vaan nukkuivat, kissat olivat edelleen jaloissani huutamassa ruokaa ja pankkitilikin tuon maagisen keskiyön jälkeen näytti edelleen tasan samaa summaa, eli nollaa. Valtakunnassani kaikki siis kunnossa ja ennallaan.
Mikä sitten muuttui tuona taianomaisena yönä? Mieleeni ei heti oikeastaan tule muuta kuin se, että seuraavat kolme kuukautta tästä eteenpäin kirjoitamme jokaiseen lomakkeeseen ensin väärän vuoden, jonka sitten puoli paperia suttaamalla korjaamme oikeaksi ja lopulta se lomake ei enää näytäkään niin hyvältä. Piloilla koko helvetin paperi. Kutosesta kun ei millään, ei edes pienellä ihmeellä saa helposti muotoiltua seiskaa näiden kahden numeron pienimuotoisen erilaisuuden takia.

Uudenvuoden juhlinta ei oikeastaan ole vuosiin enää merkinnyt minulle paljoakaan, ei varsinkaan aikuisiällä. Mielestäni vuoden vaihtuminen on vähän sama, kuin kutsuisin läheisimmät jonain Heinäkuun tiistaina luokseni ja sitten juotaisiin viinaa määrällisesti suunnilleen ööö.. liikaa ja syötäisiin perunasalaattia ja auringossa kypsytettyjä, noin kullan hinnoissa olevia nakkeja, jotka kaikkinensa on kuitenkin sitä samaa teurasjätettä, kuin kaikki muukin. Kaikki tämä sen takia, että huomenna on keskiviikko!
Sitäpaitsi se olisi parempi ajankohta muutenkin, nimittäin kaikella sillä rahalla, mitä olisimme käyttäneet niihin Kiinalaisiin pahvitötteröihin, jotka näyttää tökeröltä ja, joista taivaalle lentäessään kuuluu kassakoneen kilinä, olisimme voineet ostaa tietenkin ja Suomalaisittain, enemmän viinaa...

Lapsille, niin myös omille lapsilleni uusivuosi on tärkeää ja hienoa. Uusivuosi on lasten juhlaa. Muistan, että lapsena se merkitsi minullekin paljon, sillä uusivuosi ilman pelkoa siitä, että näkö voi lähteä raketin aiheuttamana oli suoraan sanottuna tylsää ja pilalla. Nyt vanhempana tuo pelko on ottanut jo sen verran järjen tuulta alleen, että yritän pysytellä mahdollisimman kaukana kaikesta sellaisesta, mikä voi viedä näön (jopa siitä hämärällä etiketillä varustetusta pullosta, jonka kaula on sisältä hieman huurteessa jonkun samalla kuiskuttaen toiseen korvaani, että ota vaan, se on hyvää tavaraa). Muuten en kyllä viinasta kieltäydy, en todellakaan.

Loppuun hieman asiaakin... Viimeiset vuodet elämässäni ei ole ollut kovinkaan kummallisia. Sen on voinut jo helposti lukea kirjoituksistani. Mitä minä sitten odotan tältä vuodelta? Rehellisesti sanottuna en osaa enää odottaa mitään, mutta tiedän, mitä minun täytyy tehdä, että se on parempi. Aloitin sen etsimisen ja toteuttamisen jo hyvissä ajoin, eli tänään. Hain tänään mukaan mielenkiintoiseen ja hauskaan projektiin, joka pitäisi minut kiireisenä koko kevään. En kuitenkaan paljasta tästä sen enempää muuta kuin, että toteutuessaan olisin tulevaisuudessa jossain vaiheessa kaikkien nähtävissä ja kuultavissa. Jos tuo ei onnistu, niin saatte sitten odottaa hieman pidempään ja syksyn suunnitelmieni toteutumista. Joka tapauksessa tästä vuodesta on tulossa toimeliaampi ja varmasti erilainen muutamiin aikaisempiin vuosiin verrattuna, enkä voisi sitä kaikkea enää paljon innostuneemmin odottaa.
Tein myös itselleni uudenvuoden lupauksen, jolla yritän saada elämäntapani muuttumaan parempaan ja terveellisempään suuntaan. Olen senkin jo aloittanut, hyvä minä. Toivottavasti onnistun ja uskon vahvasti, että kyllä minä onnistun.

P.S. En minä oikeasti ole kyyninen, keski-ikäinen jurottaja uudenvuoden suhteen. Mielestäni se on ihan hyvä juhla, joten toivottavasti kaikki osaa lukea hieman rivienvälistä ja näin uudenvuoden jälkeen, edelleen molemmilla silmillä...

Onnellista tätä vuotta kaikille.