Haluan tylsän elämän.

Minulta on usein lähiaikoina kysytty, mitä haluaisin tulevaisuudelta, tai loppuelämältäni. Vastaus kaikessa lyhykäisyydessään on ollut helppo, haluan tylsän elämän. Kuullostaa tietenkin oudolta, sillä kuka haluaisi elämän olevan tylsää? Niin, en minäkään halua, enkä todella tarkoita toiveellani sitä, että istuisin paikallani ikkunasta ulos tuijottaen ja odottaen vuodenajan vaihtumista, ehei, ei sinne päinkään.

Kirjoitin eräänä päivänä Google hakuun "tylsä elämä". Hetkessä sainkin eteeni tuhansia kirjoituksia, jossa valitetaan, opastetaan, tai vain kerrotaan tylsästä elämästä. Näissä kirjoituksissa se olikin sanasta sanaan, tylsää elämää. Ei sosiaalisuutta, ei tekemistä, ei mitään tarkoitusta elämässä.
Luin muutamia kirjoituksia ja on pakko sanoa hieman Tuomas Kyröä lainaten, että "kyllä minä niin mieleni pahoitin". En minä sellaista halua. En myöskään haluaisi, että kukaan tuollaisesta joutuu kärsimään.

Mitä minä sitten olen tarkoittanut sanomisellani? Kaikessa lyhykäisyydessään tarkoitan tylsällä elämällä, että haluan loppuelämäni olevan tavallista, turvallista, iloista, siis kaikin puolin hyvää ja onnellista. Ei kuullosta mielestäni mahdottomalta toteuttaa, vaikka viimeisten vuosien elämä on näyttänyt joltain ihan muulta. Pessimistisyys ei kuitenkaan ole vieläkään saanut minusta otetta ja jaksan edelleen uskoa, että minulla on mahdollista saavuttaa tuo toivomani tylsä elämä. Itseni kuitenkin tuntien ja hyvin tiedostaen tiedän, että en pysty saavuttamaan tuota kaikkea yksin. Kaiken tuon tavallisen, turvallisen, iloisen ja hyvän elämän edellytys ja pohja on rakkaus.

Olen vahvasti sitä mieltä, ettei ihminen voi elää ilman rakkautta. Ei se ole mahdollista, vaikka tunnenkin ihmisiä, jotka ovat eläneet jo pitkään ilman sitä. Tiedän kuitenkin, että hekin sitä joskus kaipaavat ja miksei kaipaisi, sillä ei ihmistä ole tarkoitettu elämään yksin ja jokainen tarvitsee rakkautta. Minulle rakkaus on elinehto. Ilman rakkautta tunnen olevani vain puolikas ihminen, enkä näe omalla elämälläni mitään erikoista tarkoitusta, paitsi tietenkin isän roolissa antamalla mahdollisimman paljon rakkautta omille lapsilleni.

Vähän aikaa sitten kirjoitin sinkkuelän iloista. Tuon kyseisen kirjoituksen lopussa kiteytin kaiken, mitä elämältäni haluan. Se on myös täydellinen pohja sille kaikelle, että saan itselleni tylsän elämän. Saan elää sille toiselle ihmiselle, Saan jakaa elämäni toisen ihmisen kanssa ja tehdä kaikkea mahdollista sen toisen ihmisen kanssa. Saan olla oma itseni ja voin luottaa siihen, ettei se toinen ihminen lähde luotani heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla.

Mieleeni tuli yksi kappale, joka on silloin tällöin jo vuosia soinut päässäni ja kuvastaa hyvin ajatuksiani siitä, millaista elämän pitäisi olla ja parasta olisi, että ihminen vierelläni ajattelisi samoin. Koko kappale itseasiassa on juuri sitä kaikkea, mutta jo pelkästään kertosäe kertoo paljon ja suoraan suomennettuna siinä lauletaan näin:  
"Niin kauan, kun rakastat minua, voimme nähdä nälkää, voimme olla kodittomia, voimme olla rahattomia. Niin kauan, kun rakastat minua, olen sinun platinasi, olen sinun hopeasi, olen sinun kultasi. Niin kauan, kun rakastat minua, niin kauan, kun rakastat minua.".
Tuo koskettaa minua ja on minulle tärkeää, koska minulle on ihan sama, missä olen, tai onko minulla rahaa, tai mitään muuta, kunhan minulla on vieressäni ja elämässäni se oikea ihminen joka rakastaa, tai saan rakastaa. (Kappale on kokonaisuudessaan Justin Bieberin: As long as you love me). Ja kyllä, minä olen Belieber :)

Kahden ihmisen välinen rakkaus on suuri voima. Se tekee kaikesta täydellistä ja sen avulla pystyy tekemään asioita, mihin ei yksin pysty. Juuri se kahden ihmisen välinen rakkaus oikealla tavalla toimiessaan tekee elämästä tavallisen, turvallisen, iloisen ja hyvän.
Minä haluan sen oikean rakkauden, jotta saan toteutettua suurimman toiveeni, eli saan elää sen "tylsän elämän" tekemällä kaikkea mahdollista ja ennen kaikkea sitä kaikkea mahdotonta, mitä yksin en pysty tekemään.

Kukkia ja mehiläisiä.

Muistan, kuinka joskus mietin, mitä minun pitäisi sanoa, tai kuinka opastan omia lapsiani siinä vaiheessa, kun he pääsevät murrosiässään sellaiseen vaiheeseen, että seksuaalisuus ja seksi alkaa kiinnostaa. Nyt vanhemmat lapseni ja varsinkin vanhin alkaa pikkuhiljaa olemaan siinä iässä, että on ollut aika puhua hieman kukista ja mehiläisistä. Miten se sitten tehdään?

Minulla ei ole aikaisempaa omaa kokemusta tuosta kaikesta, sillä olen elänyt lapsuuteni sellaisella aikakaudella, jossa seksi ja seksuaalisuus yleisestikin oli hieman salassa pidettävä puheenaihe, eikä siitä paljon ainakaan kotona puhuttu. Maailma oli hyvinkin erilainen. Ainoa asia, jonka muistan kotona puhutusta on se, kun noin 15+ vanhana olin lähdössä ulos ja vaarini aina meillä vieraillessaan kysyi "lähdetkö kastamaan kärkeä?". Se oli aina yhtä huvittavaa. Olen myös lopulta hyvin tyytyväinen, ettei minulle koskaan kerrottu, mikä olisi "oikein", tai "väärin", vaan sain itse opiskella ja koetella rajojani ja sitä kautta löysin omat seksuaaliset rajani, tai enemmänkin ehkä rajattomuudet, koska kasvoin lopulta hyvinkin avonaiseksi ja suvaitsevaiseksi kaikelle seksuaalisuudelle ja olen jo hyvissä ajoin lapsillenikin sanonut, että minkä seksuaalisen muodon he elämässään valitsevatkin, niin se on heidän oma asiansa ja minä hyväksyn kaiken.

Koulussahan tietenkin kaikkia valistetaan ja kerrotaan, miten ihminen toimii, mutta mitä siitä kaikesta muistaa siinä vaiheessa, kun edessä on ensimmäisen kerran elämässä alaston vartalo? Minä ainakin muistin vain yhden asian, kondomin. Kondomi onkin ainoa asia, jonka tärkeyden olen opettanut omalle pojalleni ja sekin hoitui helposti, kun hän yhtenä päivänä koulusta tullesssaan hihitteli, että ovat saamassa koulusta kondomin. Kävelin kaapille, otin kondomin, heitin sen hänelle ja sanoin "muista aina käyttää ja jos tarvitset lisää, niin pyydä, eikä siitä tarvitse enää hihitellä".

Mitä voisin edes tänä päivänä opettaa omille lapsilleni, sillä miltei kaikessa, mitä lapset näkee, katsoo, tai pelaa on jollain tavalla mukana alastomuus, tai seksi. Sitä on nykyään kaikkialla ja tällä älylaitteiden ja vapaamman seksuaalisuuden aikakaudella lapset näkevät jo hyvissä ajoin kaiken. Televisiosta on vaikeaa löytää sarjaa, tai ohjelmaa, jossa ei puhuta seksistä, näytetä alastomuutta, tai jopa seksiä ja näille kaikille ohjelmille yleinen alaikäraja on nykyään monesti 7-12vuotta. Maailma on todellakin täysin erilainen, sillä minun nuoruudessa oli tasan kaksi prinsessaa, josta oli mahdollisuus saada irti edes jotain seksuaalisuuteen liittyvää ja ne olivat Tähtien sodan prinsessa Leia ja Super Mario Pros pelin prinsessa Peach(Kultakutri), joka vielä ärsyttävästi löytyi vasta sieltä pelin viimeisestä linnasta, eli sen lopullisen kliimaksin eteen piti tehdä töitä.

Aikuisten tehtäväksi ei siis jää enää muuta, kuin huolehtia, että lapset pysyy kondomeissaan ja välillä muistaa hieman palauttaa kullannuppuja todellisuuteen siitä, että niillä ruuduilla näytettävät seksiin liittyvät kohtaukset ei välttämättä ole ihan sitä todellisuutta täydellisine vartaloineen, alusvaatteineen ja asentoineen. Jossain vaiheessa tulee nimittäin se hetki, kun poika tulee hieman humalassa kotiin naisen kanssa, jolta paljastuukin paidan alta täyteen topatut liivit ja housujen alta rintsikoiden kanssa eriparia olevat pikkuhousut. Missä onkaan ne kauniit alusvaatteet sukkanauhoineen, jotka oli siinä yhdessä elokuvassa? Ja mitä sitten, kun päästään sänkyyn asti? Kondomia etsiessä päät kolisee yhteen, järjetön suonenveto jalassa, joka ei lopu, käsi on huonosti ja ai sattuu, tai oho! ei se mennytkään sisään niin sujuvasti, ja niin edelleen.. Missä on ne täydelliset, nautinnolliset ja helpolta näyttävät asennot? Miksi se kaikki ei näytäkään samalta, kuin siinä ohjelmassa? Niistä kannattanee siis hieman puhua jossain vaiheessa..

Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, niin sitä helpommaksi kaikki muuttuu. Minulla kuitenkin on vielä yksi ongelma, nimittäin lapsistani nuorin, viisivuotias, joka on nyt jo jonkin aikaa unelmoinut siitä, että haluaa olla isosisko. Kuullostaa hellyyttävältä, mutta todellisuus onkin sitten jotain muuta. Jokin aika sitten tuo nuorimmainen rakkauden hedelmä soitti minulle videopuhelun ja kertoi, että äiti on raskaana. Äiti kuitenkin heti korjasi, että ei ole ja samalla alkoi kertoa siitä, miten siihen tarvitsee siemenen, että äidin sisällä voi jokin kasvaa ja miehellä on siemenet. Pienen ihmisen järkeen kävi siis heti kysyä minulta, että voisinko minä antaa siemenen äidille? Onko minulla vielä niitä? Veti aikuisen hetken hiljaiseksi, mutta osasin kuitenkin kierrellen sanoa, etten tiedä onko niitä enää. Hän ei ole kuitenkaan suostunut luovuttamaan, sillä viime viikonloppuna kysyi minulta jälleen "Isi, onko sulla vielä niitä siemeniä tallella?" Ja jatkoi vielä "Jos ne on loppu, niin sun täytyy ostaa niitä lisää". Niinpä niin.. Mitenhän tästä vielä tulevaisuudessa selvitään?

Tähän loppuun haluan jakaa yhden erittäin hyvän kukkia ja mehiläisiä ohjeen, sillä olen joskus kuullut elämäni parhaimman vastauksen pieniä ihmisiä mietityttäneeseen kysymykseen, eli "mistä lapset tulee?" Vastaus oli ja on kaikessa yksinkertaisuudessaan helppo, "Jos niillä on reppu, ne tulee koulusta ja jos niillä ei ole reppua, ne tulee tarhasta.".