Narsisti.

Otsikon mukainen "sairaus" on kiinnostanut minua jo pitkään ja syy miksi, selviää vielä myöhemmin tässä jutussa...

Ihmiset käyttävät sanaa narsisti nykyään aika paljon. Johtuuko se siitä, että asiaa on tutkittu enemmän ja saatu tästä kyseisestä sairaudesta enemmän tietoa, vai johtuuko se siitä, että tässä häviävän pienessä Suomen kansassa on epänormaalia, jos joku kävelee pää pystyssä ja vielä uskaltaa tai kehtaakin puhua jotain jollekin? Kauheaa...

Ihminen jolla on hyvä itsetunto ei ole sama kuin narsisti. Se ei ole synonyymi.. tai no.. Tavallaan on. Sitä kutsutaan terveeksi narsismiksi, jota pidetään ihmisen tärkeimpänä positiivisena ominaisuutena. Samaan terveeseen narsismiin kuuluu myös rakkaus, kypsän aikuisen tunne-elämä, vastoinkäymisten hyväksyminen, läsnäolo tässä hetkessä, samaistuminen sisäiseen aitoon itseensä.. Eli se rennosti pää pystyssä kävelevä, hymyilevä, ja ihmisille puhuva ihminen ei välttämättä ole hullu narsisti, joka haluaa hallita tätä maapalloa.

Sitten on olemassa kuitenkin se "pimeä puoli", eli epäterve narsismi, johon kuuluu mm. Heikko itsetunto, hallitsevana olotilana pelko, tunne-elämän taantuma, vastoinkäymisien vastustaminen, pako menneeseen ja toistamispakko tulevaan, samastuminen ulkoiseen epäaitoon itseensä.. Negatiivisten asioiden lista on loputon ja masentava..

Syy kuitenkin tähän kirjoitukseeni löytyy menneisyydestäni, kun minua syytettiin narsistiksi. Tein tai sanoin mitä vaan, niin olin hullu narsisti. Aloin jo melkein itsekin uskoa. Viimeisimmän syytöksen muistan ikuisesti, kun yritin saada jostain typerästä asiasta alkaneen riidan loppumaan, koska tilanne oli mennyt jo liian vaikeaksi ja lapsetkin olivat tahtomattaan joutunut asiasta kärsimään. Sanoin, että tämän hulluuuden on pakko loppua, johon sain yksinkertaisesti vastauksen "huomaatko, olet narsisti, tavoittelet vaan omaa etuasi." Olen siis narsisti, kun yritän saada sovun ja paremman mielen kaikille? Niinkö se narsismi toimii?

Sillä samalla hetkellä tajusin, että vastassani saattaa ollakin se oikea narsisti, joka yrittää peittää sen syyttämällä minua. En tiedä. Enkä lähde asiaa sen kummemmin spekuloimaankaan, kun en ole saanut vielä väitöskirjaani loppuun. :)

Kaikki tämä kuitenkin sai minut tutkimaan ja selvittämään asiaa paljon ja olen keskustellut muutaman narsistin uhrin sekä jopa muutaman narsistinkin kanssa, jotka ovat hakeutuneet hoitoon ja ovat saamassa elämäänsä raiteilleen. Tiedän, että olen ehkä käyttänyt aikaani asiaan, joka ei ehkä ole niin tärkeä, mutta kun kiinnostuin. :)

Olen kuitenkin jollain tavalla helpottunut, että olen kai terve narsisti. Minua ohjaa kohtuullisen hyvä itsetunto, rakkaus, ja elän tässä hetkessä. 

Harmillista kuitenkin se, että kaikki ei huomaa olevansa epäterveitä narsisteja tai eivät tee asialle mitään vaikka huomaisivatkin. Menee hyvä ja kaunis elämä hukkaan. :(

Tähän loppuun laitan hyvän linkin artikkeliin, josta jokainen voi itse käydä tutkailemassa terveen ja epäterveen narsismin eroja. http://www.naistenkartano.com/artikkelit/ihmissuhteet/terve-ja-epaterve-narsismi-ihmis/

Täydellisen epätäydellisiä?

Olemme törmänneet elämässämme ihmisiin, jotka peittävät epätäydellisyyttään yrittämällä olla täydellisiä. Minäkin olen joskus niin tehnyt ja niin varmasti kaikki meistä. Nooh.. Ainakin suurin osa. Ymmärrän kyllä ettemme halua aina näyttää virheitämme tai puutteitamme toisille ihmisille, mutta tekeekö se ulospäin annettu valheellinen ja "täydellisempi" minäkuva meistä täydellisempiä?

Tekee se, hetkellisesti. Usein asioista jollain tavalla valehdellaan, että voidaan olla tai esittää olevamme parempia ihmisiä tai kaikki on hyvin tai toisin kuin oikeasti. Miksi? Olen lapsilleni yrittänyt opettaa, että valheesta jää aina kiinni. Ei välttämättä heti, mutta jossain vaiheessa jostain se totuus tulee eteen. Ehkä jopa itseltään vahingossa, kun ei muista mitä on aikaisemmin sanonut. Valheitaan harvoin muistaa.

Itsekin olen joskus kysyttäessä, että miten menee, hieman valehdellut ja vastannut "ihan hyvin.. Ei tässä mitään". Myöhemmin olen oppinut, että parempi sanoa suoraan esimerkiksi "päin v****a", "no joo.. Paremminkin voisi mennä", tai sitten "nyt on ok" ja kahteen ensimmäiseen voi jatkaa "mutta en jaksa nyt puhua siitä". Minä valitettavasti yleensä jaksan.. Joskus liikaakin :)

p.s. "Päin v****a" on nykyään suosikkini.

Toistakymmentä vuotta sitten oli hetki, kun pidin itseäni täydellisenä ihmisenä. En yleisesti, mutta olin jo jonkun aikaa toiminut deejiinä muutamassa ravintolassa, olin nuori ja kai jollain tavalla hyvä siinä mitä tein, kun sain paljon huomiota, kiitoksia, kehuja, uusia "ystäviä",.. Se kaikki sai tuntemaan itseni täydelliseksi siinä mitä teen. Suomeksi sanottuna nousi siis nuorella pojalla kusi päähän. Yksi lause kuitenkin muutti suuntaani ajatusmaailmassa, kun eräs ravintoloitsija sanoi minulle "muista aina, että jokainen on korvattavissa". Tuon lauseen muistan ikuisesti. Tein kuitenkin monta vuotta vielä keikkoja ja olin hyvä siinä mitä tein :) ...mutta tein sitä vähän nöyremmin ja jalat tukevammin maassa. Nyt minut on korvattu jo usealla hyvällä deejiillä.. Niin se vaan menee.

Elämässäni on ollut yksi ainoa ihminen, joka tietää minusta kaiken. Nähnyt täydellisesti epätäydellisyyteni. Hän on nähnyt ja saanut kokea.. siis JOUTUNUT kokemaan ja kärsimään kaikki hyvät ja huonot puoleni, sekä ilkeimmätkin sanomiseni ja paskimmat tekoni. Siis ex vaimoni ja nuorimman lapseni äiti.

Silti hän yllätti minut muutama viikko sitten kertomalla, että oli mennyt ravintolan vessaan ja siellä oli kaksi naista keskustelleet siitä, miten toinen heistä tarvitsisi jonkun yksinhuoltaja isän. Ex vaimoni oli sanonut ohimennen, että tietäisi yhden sopivan. Toinen näistä naisista oli kysynyt "kuka se on?", johon ex vaimoni oli vastannut "ex mieheni."

Jo tämä itsessään oli mielestäni hämmästyttävää, mutta ei se keskustelu siihen loppunut. Toinen näistä naisista oli kysynyt "oletko tosissasi? mitä vikaa siinä on?" Johon ex vaimoni vastasi "ei mitään, meillä ei vaan synkannut". Valehteli ja teki epätäydellisestä täydellisen. Hah..

Onneksi lähimmäisissäni ei ole "täydellisiä" ihmisiä. Kukaan meistä ei kuitenkaan täydellinen ole, eikä siihen edes tarvitse pyrkiä. Pääasia mielestäni on, että olemme löytäneet tai löydämme sen toisen epätäydellisen, jolle olemme täydellisiä ja se toinen kaikkine virheineen on epätäydellisyydellään meille täydellinen.

Miehen feminiinisyys? Osa 2

Tänään päivällä tehdessäni "miesten töitä", eli kirpeässä pakkasessa hakkaamassa takkapuita mietin jälleen kerran päädyin miettimään omaa seksuaalisuuttani. :)

Ensimmäinen itsenäinen joulu elämässäni ilman sitä kodinhengetärtä saivat aikaan tämän ajatelmien vyöryn.

En ole koskaan elämässäni "joutunut" tai no.. Enemmänkin ehkä ajattelen, että saanut miettiä, miten ne joulutortun sakarat käännetään, miten ne piparit paistetaan, tai miten se riisipuuro keitetään?

Kaikki ne oli tehtävä ja kyllä! (Uskomatonta, mutta totta..) Onnistuin kaikissa! ...edes riisipuuroa en keittänyt pohjaan ja kaikki kolme ihanaa lastani saivat oikeanlaisen aamupuuron. Jee!!! :)

Aikaisemmin siis en ole elämässäni joutunut tällaisia asioita miettimään ja annan teille kaikille kodinhengettärille suuresti kunnioitusta siitä, että yleensä hoidatte ja olette hoitaneet sen! Kiitos!

Ymmärrän hyvin, ettei suurin osa meistä sohvalla kaukosäädin toisessa kädessä ja kalja toisessa kädessä makaavista möhömahoista halua, tai edes osaa näitä asioita tehdä vaan ajattelemme, että naiset hoitaa, naisten juttu. Noh.. Kai se ajatus vielä joskus 1800 luvulla oli näin... tai noh.. kai se ajatus on osittain vieläkin.. :)

Viikko sitten taas jouduin tilanteeseen, että minun piti tehdä täytekakku! Mitä? Minäkö tekisin kaiken? Itse? Yksin? Kuorrutuksen olin tehnyt aikaisemminkin, mutta pohjan teko oli minulle täysin hepreaa. Olin jo miltei lähdössä kauppaan ostamaan kakkupohjaa, kun ystäväni avovaimo soitti ja loppujen lopuksi selitti minulle, miten sen pohjan saa yksinkertaisimmin tehtyä. Päätin kokeilla.. Ja jälleen kerran onnistuin!

Mitä v****a? Olinko valmis sukupuolen vaihtoon? Etsinkö siis jatkossa poikaystävää? Jotenkin tuli semmoinen outo tunne, etten enää tarvitse sitä kotihengetärtä tekemään. Pystyin näihin kaikkiin itsekin.

Pahimpia, tai ehkä kuitenkin huvittavimpia tilanteita oli, kun poikani tuli koulusta ja näki kakkupohjan jota olin juuri leikkaamassa. Hän tuli luokseni ja sanoi jotenkin unohtumattomat sanat.. "Iskä, susta on tullut nainen". Huoh.. Noh.. Eipä aikaakaan, kun tyttäreni tuli koulusta ja näki kuinka olin juuri koristelemassa kakkua. Hän tuli luokseni ja katsoi minua syvälle silmiin.. Hetken päästä sanat suusta "mitä sä oot tehny mun iskälle". Huoh jälleen ja voih päälle.. :)

Päädyin kuitenkin vahvaan ajatukseen, että tulkoon joskus se kotihengetär tekemään ne asiat paremmin ja/tai omalla tavallaan ja minä löhöän sohvalla.. Tai sitten tehdään ne yhdessä nopeammin, että jää aikaa johonkin muuhun... ;)

Se on kai sitä koti-isän arkea? Ei minusta kai edelleekään ole tulossa "naista". Eihän??? :D

Katkera menneisyys vai avoin tulevaisuus?

Olen joskus elämässäni törmännyt ihmisiin, jotka ovat äärettömän katkeria. Elävät jatkuvasti menneisyyden möröissään ja miettivät kuinka huonosti asiat ovat menneet. Miksi?

Jokaisella meistä on joskus elämässään joku asia mennyt pieleen tai jopa pahasti pieleen. Mitä meidän silloin pitää tehdä? Muuttaa itseämme, oppia virheistämme ja olla tekemättä samoin uudelleen, ja antaa vaan yksinkertaisesti asioille, toisille ihmisille, tai itsellemme anteeksi. Kaikki meistä ei osaa tehdä niin. Silloin helposti katkeroidumme, emmekä pysty nauttimaan tulevista asioista tai tapahtumista. Elämme menneisyydessä.

Itselläni oli suuri mahdollisuus katkeroitua, kun melkein kahden vuosikymmenen aikainen haaveeni ensin toteutui. Sain vihdoin sen oman baarin, mutta sitten asiat eivät mennetkään niin kuin olin ne päässäni ajatellut. Kolme vuotta kuitenkin sitä kesti ja opin sinä aikana taas paljon asioista josta minulla ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta. Olen kuitenkin ajatellut asian niin ,että eipähän tarvitse vanhana pappana vaipat jalassa unohdettuna johonkin vanhainkodin siivouskomeroon miettiä, että mitähän se olisi voinut olla, mitä jos? Tein sen.

Kyllä meillä kaikilla on kuitenkin asioita, tai tulee asioita jotka jää tekemättä, joita muistelemme joskus. Mitä jos? Se on elämää.

Pahimmat katkeruuden tunteet kuitenkin me varmasti saamme ihmissuhteistamme. Joku on tehnyt meille jotain, olemme menettäneet jonkun tärkeän, tai joku muu ihminen on saanut jotain mitä me olemme halunneet, mutta emme ole saaneet, tai pahimmassa tapauksessa olisimme saaneet, mutta itse olemme sen teoillamme tai tekemättömyydellämme menettänyt. Joskus se synnyttää meissä vain yksinkertaisesti vihaa, joskus se voi olla mustasukkaisuutta, mutta monesti se voi mennä näiden kahden yli jolloin se muuttuu pahimmaksi, katkeruudeksi.

Olen elämässäni joskus joutunut toisen ihmisen katkeruuden uhriksi. Pahimmillaan se on ollut helvetillistä, uuvuttavaa, ja mikä tekee siitä kaikkein omituisinta, täysin turhaa. Turhaa siksi, koska minua ennen tapahtuneet asiat, ne katkerat asiat on tuotu mukana ja olen joutunut mukaan toisen tai toisten menneisyyteen. Se on ollut joskus erittäinkin turhauttava tunne, kun yrittää päästä asioista sopuun tai yrittää tehdä asioita paremmin, niin vastaukseksi saa "olen kuullut tuon ennenkin" tai "olen nähnyt joskus" (vertailtu siis johonkin täysin eri ihmiseen) tai vielä "mutta kun sinä joskus silloin sanoit tai teit". Ja juu kyllä.. on tässä elämässä kyllä sanottu ja tehty. Osattu jopa siitä oppineena tehdä ja sanoa toisin.. mutta ei käy. Noh.. ei sitten.. olkoon.

Kukaan meistä ei ole täydellinen, teemme virheitämme, mutta parhaimmillamme me opimme niistä. Opimme tekemään ja sanomaan toisin. Muutamme itseämme paremmaksi. No..ainakin yritämme :)

Olen joskus kuullut erään viisaan ihmisen sanovan hienon lauseen. "Kyllä sitä pääsee toisen virheistä, kun pääsee ensin omistaan". Siinä se on yhdessä lauseessa paljon asiaa. Kaikkiin asioihin emme voi vaikuttaa, mutta niihin joihin meillä on ollut mahdollisuus, mutta olemme itse ne möhlineet, niin turha niistä on katkeroitua. Opitaan virheistämme.

Lastensuojeluilmoitus.

Tämä on aiheena nyt aika ajankohtainen ja haluan ottaa asian esille, koska olen itse yksinhuoltajana joutunut kyseisen viraston hampaisiin syksyllä 2013. :(

Yllättäen eräänä päivänä lasteni äiti soitti minulle kertoakseen, että lastensuojelu oli juuri soittanut hänelle ja kertonut aiheet jossa minua syytetään alkoholistiksi joka ei pysty pitämään huolta lapsistaan. Makaa kännissä ja huutelee lapsilleen.. Huoli kuka tekee ruokaa tai kuka pesee pyykkiä, sekä muutenkin olen heitä kohtaan epäasiallinen. Toisessa ilmoituksessa jopa oli sanottu, että isä on "impulsiivinen". Minun piti käyttää sanakirjaa, wikipediaa, ja vielä kilauttamaan kaverille, että sain tietää mitä tuo mystinen sivistyssana tarkoittaa.

Noh.. Lasten äiti oli heti kertonut, että olen yrittäjä ja käyn töissä baarissani viidesti viikossa pitkiä työpäiviä tehden, eikä ole koskaan kuullut lasten puhuvan moisista asioista hänen luonaan käydessään. Hänellä ei ollut asiasta huolta. Ei myöskään koululla, eikä tyttäreni terapeutilla, jolla oli käynyt jo 4 vuotta.

Soitin tietenkin heti lastensuojeluun selvittääkseni asian ja minulle kerrottiin samaa. Olin erittäin yllättynyt, mutta tiesin heti miltä suunnalta ilmoitukset olivat saaneet alkunsa. Sanoin jo puhelimessa viranomaisille, että tiedän ilmoituksen lähteen, mutta jutellaan siitä sitten enemmän, kun saavun paikalle. Jostain syystä kaikki muutkin ihmiset ympärilläni tiesivät heti, kun asiasta heille kerroin.

Pahinta tässä kaikessa oli se, kun kerroin asiasta lapsilleni. He tietysti järkyttyivät ja alkoi uskomaton kyselyjen virta. Ensimmäinen kysymys oli "joudummeko lastenkotiin".. Hirveää, kun joutuu loputtomiin selittämään lapsilleen, jotka ei ole koskaan joutunut vastaavaan tilanteeseen ettei hätää ole.

Mietin paljon mitä sanon lastensuojelussa ja uskovatko he minua. Kaikki ystäväni ja perheeni sanoivat minulle koko ajan, että ei ole syytä asiaa miettiä. Ei minulla eikä lapsillani olisi hätää. He tiesivät myös ettei asiat mitä väitettiin pidä paikkansa. Silti mielessäni pyöri ajatus ja jonka heille mennessäni sanoinkin, että eivät ne viranomaiset tiedä mikä tai kuka minä olen. Minun täytyi mennä todistelemaan itseäni.

Koitti päivä, kun menin virastoon ja sain eteeni kaksi ilmoitusta. Toisen alkuperä oli heti kättelyssä tiedossa ja toinen oli tehty nimettömänä. Luin ilmoitukset läpi ja jouduin vielä lukemaan uudelleen.. En voinut uskoa lukemaani. Noh.. Ei auttanut kun ruveta aukomaan asioita viranomaisille.

Ikinä ei ole kaksi tuntia mennyt niin huomaamattomasti keskustellessamme elämästäni, kaikista niistä asioista ja syytteistä ja vaikka minulle ei suoranaisesti koskaan kerrottu tästä "nimettömästä", niin kyllä se minulle valaistiin hienosti rivien välistä puhuen. Sen hetken muistan varmasti ikuisesti, kun toinen viranomaisista katsoi minua lopuksi silmiin ja sanoi "ei sinulla ihan helppo vuosi ole ollut". Ei.. Ei tosiaan, mutta silti minusta ei ollut tullut sitä alkoholisoitunutta lasten pahoinpitelijää miksi minua oli syytetty ja yritetty tehdä syntipukkia aivan olemattomiin asioihin.

Lastensuojelu halusi tietenkin tavata vielä lapset ja ehdotinkin, että tulisivat kotikäynnille. Näkisivät missä olosuhteissa asutaan ja lapsillekin turvallisempi ympäristö. Siitä täytyy kyllä antaa pieni miinus lastensuojelulle, että peruuttivat kaksi kertaa tulonsa. Se ei ollut lapsille helppoa, kun jännittivät aina tulevaa tapaamista ja koulun kanssakin piti sopia ja sitten perua. Viimein sovittiin tapaaminen virastoon ja sitä ei onneksi enää peruttu. Lapsia kuultiin noin 45minuuttia minun odottaessa aulassa. Lopulta lapset tulivat ja sain kuulla ne helpottavat sanat. "Ei ole aihetta lastensuojeluun, sinulla on ihanat lapset". Olin valmistautunut vähän närkästyneenä huomauttamaan peruuntuneista ajoista, mutta päädyin sanomaan vain "kiitos. Kyllä me pärjätään".

Pakko kuitenkin myöntää, että tämä kaikki jätti pienen jäljen minuun ja isomman jäljen lapsiini, jotka eivät vieläkään oikein ymmärrä mitä tapahtui, miksi, ja minkä takia. Heille tämä kaikki oli kokonaisuudessaan vaikeampi paikka, kuin minulle, koska tiesin koko ajan, että ne ilmoitukset oli liibalaabaa...