Sinkkuelämän iloja.

Muistan, kuinka joskus tunsin häpeää sanoessani itseäni sinkuksi. Tunsin häpeää siitä, että olin tuottanut pettymyksen toiselle ihmiselle. Tunsin häpeää myös läheisiäni, perhettä ja sukua kohtaan, jotka uskoivat kanssani rakkauteen ja yhdessä oloon. Olen tuntenut häpeää siitä, että olen luvannut rakastaa ikuisesti, mutta perunut puheeni. Vasta nyt myöhemmin olen tajunnut, ettei siinä ole mitään hävettävää, sillä sinkkuus on vain seuraus ihmissuhteesta, jossa toinen, tai kumpikaan osapuoli ei ollut tyytyväinen.

Hetkittäin sinkkuus voi olla hyväkin asia. Niin, hetkittäin, kunnes tulee se hetki, jossa seisot ravintolan baaritiskillä, yksin, katsellen kellosta lähestyvää valomerkkiä samalla, kun tanssilattia täyttyy ihmisistä, jotka kietoo kätensä toisen ihmisen ympärille tiukasti nauttiakseen sen toisen ihmisen kosketuksesta ja läheisyydestä. Valomerkki tulee ja kävelet taksiin, yksin. Sillä pienellä taksimatkalla ehdit mielessäsi miettiä sitä, kuinka paljon olisit halunnut olla siellä tanssilattialla muiden joukossa ja tuntea sen toisen ihmisen kosketuksen ja läheisyyden. Pääset kotiin, tyhjään kotiin, jossa on hiljaista. Riisut itsesi ja käperryt sänkyyn miettien, miltä tuntuisi, jos siinä vieressä olisi se toinen ihminen, jota voisit halata. Se toinen, jota voisit suudella ja jonka ympärille voisit kietoa kätesi ja nukahtaa. Aamulla heräät ja tajuat edelleen olevasi yksin. Vieressäsi ei ole sitä toista, jota voit heti aamusta tuijottaa, sitä toista, jota voisit heti halata ja pussata, sitä toista, jolle antaa läheisyyttä ja rakkautta. Sitten muutama tunti heräämisen jälkeen menee siihen, että yrität unohtaa kaiken sen, mitä olit edellisenä iltana jäänyt kokematta ja sängyssä yksinäsi miettinyt. Yrität saada itsesi jälleen siihen sinkkuuden tilaan, jossa voit valheellisesti yrittää peitellä itsesi ja tunteesi, sekä kertoa hymyillen ystävillesi olevasi iloinen sinkku ja tykkäät siitä.

Minä olen sinkku. Olen ollut noin yhdeksän kuukauden ajan ja tämä on pisin aika, jonka olen sinkkuna viettänyt sen jälkeen, kun aloitin parisuhteilun yli kaksikymmentä vuotta sitten.
Jos minun pitäisi lyhyesti kertoa, miltä tuo yhdeksän kuukautta on tuntunut, niin sanoisin, että se on kuin epäonnistunut ryyppyreissu. Ensin pyörii peiton alla itsesäälissä ja surullisena, jonka jälkeen päättää piristää itseään lähtemällä ulos viettämään iltaa. Ilta sujuukin mukavasti, humalatila nousee ja ilta vaikuttaa täydelliseltä ja lopulta huipentuu siihen, että tuntee olevansa kuningas. Sitten yhtäkkiä huomaa humaltuneensa liikaa ja tulee se hetki, kun päässä alkaa pyöriä ja oksettaa. On tullut aika lähteä kotiin, jotta voi aamulla herätä kovaan krapulaan.

Tämän yhdeksän kuukauden ryyppyreissun paras osuus on ollut nousuhumala. Nousun aikana olen rauhassa miettinyt itseäni, tunteitani ja sitä, mitä tulevaisuudessa haluan. Onnistuin myös vihdoin tukahduttamaan loputtoman läheisyysriippuvuuteni ja rakkauden kaipuun, jonka ansiosta pystyin välttämään houkutukset, joita tuo täydellinen ilta, sekä kuningas vaihe hetkittäin eteeni asetti. Pari kuukautta sitten alkoi paha olo, jolloin sinkkuus ei enää tuntunut mukavalta, se alkoi tuntua epämiellyttävältä ja ahdistavalta. Nyt minulla on krapula. Sinkkukrapula, joka tarvitsee hoitoa.

En ymmärrä sinkkuutta, enkä sitä, mitä iloa se voisi minulle tuoda. En halua olla enää sinkku. Vihaan sitä. Minä olen parisuhteilija. Rakastan parisuhteilua. Haluan olla tanssilattialla ja tuntea sen toisen ihmisen kosketuksen ja läheisyyden. Haluan tulla sen toisen kanssa kotiin. Haluan riisua ja käpertyä sänkyyn. Haluan silittää, hyväillä, halata ja suudella. Haluan kietoa käteni sen toisen ihmisen ympärille, kuunnella hengitystä ja nukahtaa. Haluan aamulla herätä ja nähdä sen toisen siinä vieressäni. Haluan vain maata sängyssä ja koskettaa. Haluan silittää ja suudella. Haluan tuijottaa niin, että kumpikin tuntee ja tietää. Haluan, ettei se koskaan lopu, vaan kestää ikuisuuden. Haluan tuntea rakkauden. Haluan rakastaa.

Jokainen joka on pidellyt kädessään meren silottamaa kiveä, tietää että jatkuvalla hyväilyllä on ihmeitä tekevä voima. — Tommy Tabermann

 

Oman elämänsä puolivälissä.

Suomalaista elinajanodotetta katsoen olen kovaa vauhtia saavuttamassa puolivälin. En ole kuitenkaan asiasta panikoitunut, enkä ajautumassa kriisiin, vaikka tällä viikolla omaan henkilökohtaiseen matkamittariini kääntyykin taas yksi vuosi lisää. Olen enemmänkin miettinyt sitä, minkälainen elämäni olisi kirjoitettuna kirjaan. Elämänkertaa tässä vaiheessa ei vielä voi kirjoittaa, mutta mitä se sisältäisi tähän asti, mitä se on nyt, kun olen päässyt keskiaukeamalle ja, miten koko tarina päättyy?

Tähän mennessä olen elänyt hyvin vaiherikkaan ja värikkään elämän, josta riittäisi helposti aiheita ainakin yhteen opukseen. Olen erittäin tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden tehdä ja nähdä niin paljon. Joskus mieleen on myös tullut asioita, jotka ehkä olisi voinut jopa jättää tekemättä, mutta en halua katua mitään, sillä katuminen tuo helposti mukanaan katkeruuden, eikä katkeruus todellakaan veisi minua eteenpäin. Eikä sitäpaitsi tarvitse ainakaan miettiä sitten elämäntarinani viimeisillä sivuilla, että olispa..

Yksi keskeisimpiä paikkoja elämäntarinassani on ollut synnyinkotini. Paikka, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni. Ja vaikka olen sieltä välillä pois lähtenyt, niin aina olen sinne kuitenkin palannut. Viimeisen kerran tein paluumuuttoni noin kahdeksan vuotta sitten oman perheeni kanssa. Se oli elämänvaihe, jonka voin vieläkin nostaa monellakin tapaa eletyn elämäni huippukohdaksi, sillä olin silloin elämässäni sellaisessa tilanteessa, jossa minulla oli se omakotitalo, vaimo, kolme lasta, kaksi kissaa, ja pihassa kaksi autoa. Kliseistä? Kyllä, mutta silti hetkellisesti niin sanottu täydellinen elämä. Niin.. hetkellisesti, sillä neljä vuotta sitten, kun päädyimme avioeroon ja jäin kahden vanhimman lapseni kanssa kolmistaan, en osannut vielä siinä vaiheessa edes aavistaa, kuinka korkealta ja kovaa olin tippumassa.

Aloitin tämän kaiken kirjoittamiseni syksyllä 2013, noin vuosi tuon korttitalon sortumisesta. Se kaikki tähän asti kirjoittamani on kuitenkin ollut vain pieni raapaisu siihen suoraan sanoen helvetilliseen elämänvaiheeseen, jota olen viime vuodet elänyt. Se on myös kaikki, mitä olen menneisyydestäni muistanut, sillä kaiken tuon keskellä en ole enää osannut, tai kyennyt muistamaan sitä kaikkea, mitä olin elänyt ja kokenut aikaisemmin. Tarpeeksi, kun huonoja asioita tapahtuu, niin se vain yksinkertaisesti tappaa kaiken hyvän, vaikka en silti voi väittää, etteikö tuona helvetillisenä aikana olisi tapahtunut hyviäkin asioita, mutta se kaikki valitettavasti vain jäi kaiken huonon alle, enkä usko, että aika niitä kultaa. Onneksi kuitenkin sen järjettömän paskasateen päätteeksi tuli poutasää...

Nyt, kun pääsen kirjoituksessani nykyiseen hetkeen, eli siihen varsinaiseen keskiaukeamaan, niin parastahan olisi sanoa, että minulla ei enää tuota taloa olisi ja olisin päässyt kaikesta menneestä. Valitettavasti se kuitenkin on vielä olemassa, mutta erittäin positiivinen asia kuitenkin on, että noin puolitoista kuukautta sitten muutimme pojan kanssa sieltä pois.
Pitkäaikaisen vanhan ystävän valppaudella ja avustuksella löytyi aivan mahtava rivitalohuoneisto tämän kylän yhdestä parhaimmista paikoista ja paikka on tuntunut oikealta kodilta heti päivästä numero yksi. Vanhaan ei ole ikävä ollut, eikä tunnesidettä vanhaan ole olemassa.
Eihän minulla olisi sitä lapsuuteni kehtoa ollut tässä tilanteessa muutenkaan mitenkään varaa, tai edes mahdollisuutta pitää ja sitäpaitsi, mitä kaksi ihmistä tekee seitsemällä huoneella? Parasta tässä kaikessa on ehdottomasti kuitenkin se, että ne huonot muistot, jotka olivat jollain tapaa joka ikinen päivä läsnä siinä talossa ja tässä perheessä, on hiljalleen kadonnut ja sen kaiken tilalle on tullut tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet.

Lisäksi, että tuo aukeama pysyisi kunnolla auki, niin hieman muuttomme jälkeen sain painaa tuon aukeaman keskeltä siten, että se varmasti pysyy auki. Reilu vuosi sitten tein nimittäin julkisesti ennustuksen ja tiesin sisimmissäni tämän päivän vielä koittavan. Ja niin se ennustukseni sitten toteutui, kun tyttäreni, josta olin reilut puolitoista vuotta luopunut vaikealla päätöksellä, päätti muuttaa äidin luota takaisin luokseni ja hänen omia sanojaan lainaten "tuli takaisin kotiin". Tämä kaikki on nyt ollut minulle se elämänkertani todellinen keskikohta, josta on mukava lähteä kirjoittamaan elämää eteenpäin ja hieman eri mielellä.

Menneisyys ja muistot on osa ihmisen elämää, joita ei voi, eikä pidäkään unohtaa. Niistä pitää vain osata ottaa oppia ja yrittää tehdä tulevaisuudessa asiat hieman eri tavalla, tai ilman suorituspaineita, paremmin.
Mitä minä haluaisin tulevaisuudelta? Rehellisesti sanoen haluan, että elämän kirjani toinen puolisko olisi loppuelämän kestävä tarina jollain tapaa menestyneestä ja iloisesta miehestä ja hänen perheestään, sekä vielä enemmän haluan, että se on täynnä siirappista rakkaustarinaa ilman suurempaa draamaa. Eihän ole paljoa vaadittu? Eihän?

Yhden miehen näkökulma: Tinder

Puolisen vuotta taaksepäin, kun kirjoittelin aiheesta Tinder, niin kokemukseni tuohon tämän päivän amorin appiin oli varsin olematon. Tuolloin pohjana kirjoittamiselleni koostui enemmänkin toisten ihmisten ja varsinkin naisten näkemyksistä ja kokemuksista ja, vaikka olin sitä itsekin ajan saatossa kokeillut lyhyen aikaa, niin silloisesta käytöstä ei juurikaan ollut mitään mieleen jäänyt, joten eipä siinä ilmeisestikään kummoinen kokemus ollut kyseessä. Kuitenkin vain hetki tuon kirjoituksen jälkeen kiinnostus otti minusta vallan ja latasin sen.

Sainkin aika nopeasti huomata, etten ollut sitä koskaan itseltäni poistanutkaan, sillä eihän se mihinkään poistu, vaikka sen ohjelman kokonaisuudessaan poistaa laitteesta, vaan tili on ensin suljettava kyseisen ohjelman sisältä ennen koko ohjelman poistamista. Tilin sulkeminen on tuon ensimmäisen huomaamisen jälkeen tullutkin hyvin tutuksi, sillä tuosta keväästä asti olen elänyt Tinderin kanssa pienoista viha-rakkaussuhdetta, eli poistanut ja avannut tilini uudestaan jo muutamia kertoja. Nyt olen kuitenkin muutaman kuukauden ollut vahvasti vihasuhteessa ja tulevassa kirjoituksessa ehkä selviääkin miksi. Tulossa siis yhden miehen havaintoja ja näkökulmaa Tinderistä.

Ensitöikseni haluan puhua kuvista. Siinä missä miehet on saanut palautetta huonoista kuvistaan, niin eipä voi sanoa naisten kuvien olevan sen parempia. Miten huumattu tiikeri toimii naisen vieressä, jos naiset on sitä mieltä, etteivät lämpene miesten vastaaville kuville? Suuria määriä näkee myös lomakuvia jostain vuosien takaa, jossa pahimmillaan on kuvasta leikattu entinen mies pois sillä tuloksella, että kuvan reunassa vilkkuu vielä eksän bermuda shortsit, sulavaa.
Yksi parhaimmista näkemistäni lomakuvista on kuitenkin kuva, joka oli otettu jossain New Yorkin ulkopuolella ja taustalla sojotti kaksi pilvenpiirtäjää. Niiden nimet oli muuten WTC1 ja WTC2. Siitä taisi olla pieni viidentoista vuoden mittainen hetki, kun kyseinen kuva oli otettu. Eikö uudempia ole? Lomakuvat ei ole mitenkään pakollisia, eikä ainakaan tällaisessa tapauksessa. Nainen makoilemassa suuren veneen kannella on myös mielestäni yksi, joka herättää kysymyksiä. Oliko eksäsi rikas? Menikö vene erossa puoliksi? Pintaliitäjä? Onnenonkija?
Ja sitten ne peiliselfiet.. Joskus olen nähnyt jotain hyvääkin kyseisissä kuvissa, mutta miksi se naama on väännetty sellaiseen asentoon, että kuvassa näyttää enemmänkin olevan ikkunaan törmännyt bullboggi? Näitä hauskoja kuvia näkee usein muissakin sovelluksissa, valitettavan usein, valitettavan paljon ja valitettavasti.

Esittelytekstiä itsestään on mahdollista kirjoittaa viidensadan merkin verran. Miksi sitä ei kirjoiteta? Vaikka kyseessä on sovellus, jossa ulkonäkö on tärkeimmässä asemassa, niin pieni esittelyteksti täydentää tuota ulkonäköä aika lailla ja kertoo enemmän ihmisestä ja luonteesta. Itse painan helposti ruksia jo pelkästään esittelytekstin puuttuessa, vaikka voisinhan minä kaiken kysyä viesteinkin siinä tapauksessa, jos match tulee.
Teksti voi myös mennä monella tavalla pieleen ja antaa toiselle myös vääränlaisen kuvan toisesta. Eniten minua on yleensä mietityttänyt tekstissä lausahdus "tykkään matkustella", tai "matkustelen paljon". Siis kaikkinensa hyvä tieto, mutta siinä vaiheessa, kun ammattina on esimerkiksi opiskelija, tai minulle tuttu ammattikunta ravintolatyöntekijät, tai joku muu samalla palkkatasolla oleva ja lisäksi kyseessä on yksinhuoltaja parin lapsen voimin ja löytyy vielä joku kotieläinkin, niin olisiko lause "tykkäisin matkustella", tai "toivottavasti sinulla on rahaa, että voimme matkustella" parempi? Toisaalta kyllä minäkin tykkään matkustella, mutta kun on muovilusikka suussa syntynyt niin...

Viimeisenä, eikä vähiten ärsyttävänä, viestittely. Mitä sitten, kun se match tulee ja maailma aukenee keskustelulle. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että suurimmat pettymykset tulee näillä hetkillä. Naisten mielestähän suurimmaksi osaksi miehen on tehtävä keskustelun aloite. Näin olen usein tehnyt ja sitten se tapahtuu, tattaraa.. ei vastausta, koskaan. Joskus myös käy niin, etttä vastauksen saa seuraavana päivänä, eikä siinä mitään, sillä en odota, että se toinen ja minulle vielä täysin tuntematon ihminen päivystäisi koko ajan toisessa päässä odottaen minulta viestiä ja salamannopeasti vastaisi kompastelevaan lähestymisyritykseeni. Pahinta kuitenkin on, että lopulta, kun se toinen vastaa ja samalla kysyy jotain, niin sitten, kun vastaat siihen ja esität vastakysymyksen, seuraava viesti tulee taas vuorokauden kuluttua. Tällä tahdilla, kun keskustelu etenee, niin perustietojen saamiseen toisesta ihmisestä menee suunnilleen viikko ja on mennytkin, ennen kuin kyllästyin. Esimerkiksi baaritiskillä saman keskustelun voi hoitaa parissa minuutissa. Ei ole nettideittailu äkkipikaisen hommaa ei!

Joskus olen kuitenkin saanut ilolla huomata, että naiset aloittavat keskustelun ja minä, kun olen niin kiirellinen mies, olen usein vastannut aika nopeasti takaisin ja mitäs sitten.. ei vastausta.. koskaan.. Vastaukseni on täten ollut tylsä, koska esim. kyselyyn "mitäs puuhaat" olen vastannut usein ihan päivittäisiä tekemisiäni ja hiljaisuus on alkanut siitä. Mitä minun olisi pitänyt vastata? "On vähän tiukka paikka, sillä olen juuri Kiinassa pelastamassa jättiläispandan poikasia salametsästäjiltä, eli voidaanko palata myöhemmin asiaan?", tai "Eipä tässä ihmeempiä. Kävin juuri ratsastamassa valkohailla Madaqaskarin ympäri, mitäs itse?".
Kaikista kerroista vain yhden kerran juttu on luistanut alkumetreistä hyvin ja koko sen viisiminuuttisen, joka kuitenkin päättyi siihen, kun huomasimme asuvamme hieman kaukana toisistamme. Jälkeenpäin ajatellen taisi olla aika ontuva syy..

Juttuahan tästä aiheesta riittäisi pienen pokkarin verran, mutta tässä nyt pieni pintaraapaisu kokemuksistani ja näkemyksistäni tuohon suuren rakkauden, tai yhden illan rakkaudettomuuden hakukoneeseen. Ehkäpä voisin taas jossain vaiheessa yrittää muuttaa vihasuhteeni takaisin amorin aalloille, rakentaa uuden profiilin ja kokeilla, miltä tuntuu hidas, tuskallinen ja todennäköisesti mahdoton tutustuminen toiseen ihmiseen. Viesti päivässä pitää romantiikan loitolla.

Onko kaikki tulossa "hulluksi"?

Olen aina rakastanut persoonallisen näköisiä autoja. Olen pyrkinyt siihen, että kulkineeni erottuisi jollain tavalla tuhansien muiden joukosta, joten olen yrittänyt joko rakentaa siitä persoonallisen näköisen, tai hankkia erikoisemman ja persoonallisemman mallin, jotta löydän sen varmasti ja helposti isoimmankin marketin parkkipaikalta. Jotenkin olen tässä kuitenkin aina epäonnistunut, sillä joka kerta, kun olen tehnyt kaupat jostain omasta mielestä harvinaisemmasta versiosta, niin jo kotimatkalla vastaan tulee samanlainen, vaikka aikaisemmin en ollut nähnyt yhtään samanlaista. Enkö vain osannut nähdä aikaisemmin näitä muita, kun se asia ei ollut osa omaa elämääni?

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole kirjoittaa autoista, tai autoilusta, vaikka kyseiseen otsikkoon olisi helppo sisällyttää kanssa-autoilijoita omalta kylältä, sillä mielestäni turvallisempaa on ajaa ruuhka-aikana ja silmät sidottuina Helsingin keskustassa, kuin yrittää selviytyä kolaroimatta, tai hengissä Kirkkonummelaisesta kiertoliittymästä. Tämän kaiken alun tarkoituksena oli siis olla ilmeisesti aika hutera ja romahtamaisillaan oleva aasinsilta tulevaan kirjoitukseeni.

Joskus taannoin mietin, että mitä tapahtuu, jos paljastan kaikille omat mielenterveysongelmani? Mitä ihmiset ajattelee minusta? Teenkö itsestäni jotenkin oudon? Pitäisikö minun vain pysyä hiljaa ja piilottaa se kaikilta? Lopulta kuitenkin päätin sen tehdä ja kaivauduin tuosta pienestä mielenterveysongelma kaapistani saranat paukkuen ulos. Eipä aikaakaan, kun sain huomata, että ovet alkoivat lennellä saranoiltaan vähän siellä täällä. Yhtäkkiä koko ajan ympärilläni olleet ystäväni, tuttuni ja tutuntuttuni alkoivat lähestyä minua kertomalla omista kokemuksistaan. En olisi osannut edes aavistaa, kuinka moni niin lähellä olleista ihmisistä kärsi jonkinlaisesta mielenterveydellisestä ongelmasta. En siis ollut, enkä ole ongelmieni ja sairauteni kanssa yksin. En todellakaan.

En tiedä, onko mielenterveydellisistä asioista aina puhuttu näin paljon, vai näenkö nämä asiat vasta nyt, koska se koskettaa omaa elämääni. Nyt melkeinpä joka aamu uutisia lukiessani törmään artikkeliin, jossa käsitellään näitä asioita. Lisäksi aiheesta on alettu tuottamaan ohjelmia, kuten esimerkiksi yksi ehdottomista suosikeistani psykoterapeutti Maaret Kallion keskusteluohjelma Yhden illan juttu, jossa julkisuudessa elävät miehet kertovat omaa tarinaansa. Ja vaikka katsoisin mielelläni tuota ohjelmaa jo pelkästään Maaret kallion takia, niin on mielenkiintoista nähdä aina niin positiivisten ihmisten julkisivun taakse ja huomata, että heilläkin on samanlaiset ongelmat ja menneisyyden haamut, kuin meillä "normaali" kuolevaisillakin.

Viimeisimpänä mielenterveysongelmiin liittyen luin artikkelin Jare "Cheek" Tiihosen elämänkerta kirjassaan tekemästä paljastuksesta kaksisuuntaisesta mielenhäiriöstä. On pakko myöntää, etten osannut edes kunnolla yllättyä tuosta uutisesta ja mielestäni oli erittäin hienoa, että jälleen yksi julkisuuden henkilö ja Suomen mittapuulla todellinen supertähti repii oman kaappinsa oven saranoiltaan auki ja paljastaa itsestään häpeilemättä tuollaisen vaikean sairauden.
Siinä missä masennuskin, niin kaksisuuntainen mielialahäiriö on vakava asia ja väärin hoidettuna tai hoitamattomana voi olla tuhoisa. Olen nähnyt sen hoitamattomuuden erittäin läheltä ja siinä vaiheessa, kun revit hyppäävää ihmistä pois sillankaiteesta ja odottelet ambulanssin tuloa pitäen toista maassa paikoillaan, tai lähdet täydessä vaatetuksessa naaraamaan ihmistä ylös järvestä hänen yrittäessä hukuttaa itsensä, niin ei varmasti ole ihme, jos omalla vintillä käy sellainen tuulahdus, että pölyn laskeuduttua huomaat, että kaikki tavarat ei ehkä olekaan enää omilla paikoillaan.

Luen paljon blogeja, kolumneja ja muita artikkeleita liittyen mielenterveysongelmiin. Aika usein olen törmännyt siihen, että ihmiset, joilla on, tai on ollut mielenterveyden kanssa ongelmia, ovat saaneet kuulla olevansa hulluja, heikkoja, tai laiskoja. Joissain tapauksissa kommentti osioon on oksennettu, että kirjoittaja ei voi olla masentunut, koska jaksaa ja pystyy kirjoittamaan, tai tekemään asioita.
Siksi on mielestäni erittäin hyvä, että mielenterveysongelmista kirjoitetaan ja puhutaan nykyään enemmän. On myös erittäin hyvä, että Suomalaiset julkisuuden henkilöt avaavat elämäänsä ja kertovat omista ongelmistaan ja antavat täten kasvot mielenterveydellisille haitoille, sillä ehkä tällä tavoin myös se mistään mitään tietämätön nettihuutelija saa huomata, ettei mielen ongelmissa ole todellakaan kyse hulluudesta, heikkoudesta, tai laiskuudesta, vaan päinvastoin.

Tietämättömille siis tiedoksi, että mielenterveysongelmat ei useinkaan siis tarkoita, että potilas makaa lepositeissä kattoon tuijottaen ja vaahto suusta valuen. Se ei tarkoita sitä, että joku tulee kirveen kanssa vessan ovesta läpi huutaen "here´s Johnny", eikä se myöskään tarkoita, että joku kulkee tuolla koukku kädessä ja sadetakki hulmuten jahtaamassa puolialastomia nuoria samalla kertoen näille, että tietää mitä kukin teki viime kesänä. Ei ei ja ei.

Olen huomannut, että joitain näitä julkisuuden henkilöitä, suurinta osaa ystäviäni ja myös omahyväisesti sanoen, itseäni yhdistää monet asiat, sillä tarpeeksi kauan, kun yrittää tehdä paljon, tekee paljon, sekä antaa itsestään liikaa, eli kaiken mahdollisen ja odottamattomalla hetkellä vastaan nouseekin yhtäkkiä seinä, niin silloin on vaarana, että mieli ei sen kaiken paineen ja stressin alla pysykään välttämättä enää täysin kasassa ja mielenterveys saattaa hetkellisesti saada pienen osuman, joka vaatii hieman aikaa korjautuakseen.

Niin kuin vanhassa sanonnassa, "eihän se mittään se kova vauhti, vaan se äkkipyssäys".