Marionetti? Elämää muiden ehdoilla...

Pieni hetki on kulunut, että olen viimeksi saanut puettua ajatukseni lauseiksi. Olen saanutkin jo jonkin verran kyselyitäkin, että missä uudet aiheet viipyy... Paljon on tässä välissäkin ollut mietintää, ajatuksia, ja tapahtumia, joista olen jopa yrittänyt muutaman kerran saada kirjoitettua, mutta puolivälissä olen huomannut, että ei niistä ole painokelpoisiksi.. Nyt on taas tullut oikea aika...

Olen jo pitkään miettinyt ja ihmetellyt, miten oma elämäni voi niin paljon vaikuttaa joidenkin muiden elämään? Olen jollain tavalla muka myös ilmoitusvelvollinen joillekin ihmisille. Missä olen? Missä liikun? Mitä teen? Kenen kanssa? Milloin? On tietenkin mukavaa, että ihmisiä kiinnostaa, eikä minua tarvitse kaivaa muumioituneena omasta sängystäni, kun kukaan ei muistanut, tai ketään ei kiinnostanut... mutta enköhän minä nyt tässä iässä tee jo omat päätökseni, vaikka ne muiden silmissä näyttäisi huonolta ja ainoat joille olen mielestäni tällä hetkellä ilmoitusvelvollinen on omat lapseni.

Taannoin elin todella vaikeita aikoja ja kaikissa asioissa ei osannut enää omat lähimmäisetkään auttaa, joten hakeuduin ammatti-ihmiselle, eli menin terapiaan puhumaan ja aukomaan omia mietteitäni ja selkeyttämään ajatuksiani. Usealla käyntikerralla pääsimme jostain syystä samaan tiettyyn aiheeseen: miksi olen niin kiltti? Miksi en osaa vihata, vaikka olisi syytäkin? Vastausta en tiedä vieläkään, mutta pikkuhiljaa alan vihdoin ymmärtämään terapeutin ohjeita, että negatiiviset ihmiset pitää potkia helvetin kauas, jotta voi keskittyä omaan ja positiivisempaan elämään.

Vaikkakin osaan olla paskamainen ääliö ja ollutkin usein erittäin vittumainen ihan äärimmilleen, silti olen niellyt monet asiat ja esittänyt etten välitä, vaikka olisi ollut aihetta olla jotain aivan muuta. Kiltistä ihmisestä saa erittäin paskamaisen, kun tarpeeksi kiertää.. Sen on jotkut saaneet minusta kokea.

Olen pitkään tuntenut eläväni marionettina. Tuntenut, että jotkut muut ohjailevat minua , yrittävät päättää tekemisistäni, ja kontrolloida kaikkea mahdollista. Minulla on ystäviä, jotka ovat sanoneet minulle, etteivät halua kuulla joitain asioita elämästäni. Olen yrittänyt kunnioittaa heitä ja heidän toivettaan ja jättänyt kertomatta, mutta mitäs sitten on käynytkään?

He ovat kuulleet tekemiseni tai tapahtuneet asiat jostain, tai joltain muulta ja siinä vaiheessa olen alkanut saamaan vihaisia viestejä, tai puheluja, kuinka olen paska ja valehteleva kusipää, eikä minun kanssa voi olla ystävä, vaikka mitään outoa tai ihmeellistä ei ole tapahtunutkaan.. Huoh ja voih jälleen kerran.. Eli luulin tekeväni hyvin, kun kunnioitin ja jätin kertomatta, mutta sitten olenkin kusipää, kun en kertonut, vaan he joutuvat kuulemaan sen muualta?! Tiedän.. Tätä on erittäin vaikea selittää.. Mutta erään hyvän ystäväni sanoja käyttäen.. Tämä kaikki on "pikkutyttöjen teekutsut" eli lapsellisuutta parhaimmillaan, mutta silti kaikin puolin järjettömän rasittavaa.. Teet niin tai näin, teet väärinpäin.

Pahinta kaikessa on se, että ihmiset mielessään tekevät asioistani suurempia, kuin ne todellisuudessa ovat. Asioiden "värittäminen" on tietysti joskus hauskaa. Pidän siitä :) ja jollain tavalla nautin, kun saan ihmiset ajattelemaan muuta kuin miten ne oikeasti on ja tiedän, että se aiheuttaa sellaista "salkkarit/kauniit ja rohkeat" saippuasarja meininkiä, mutta sitten kun muut värittää asioita, jotka oikeasti ratkaisevasti vaikuttaa elämääni, niin se ei ole enää kovin nautittavaa. Ja kyllä.. Tiedän, että itse myös ruokin joskus sitä ja saan kärsiä, mutta rajansa kaikella.

Onneksi olen vihdoin elämässäni oppinut, ettei minun oikeasti tarvitse olla esikuva, paitsi tietenkin lapsilleni, mutta muuten teen niin kuin itse haluan. En ole tekemisistäni tai sanomisistani ilmoitusvelvollinen kenellekään muulle, paitsi itselleni. Tästä vihdoin oppineena potkin kaikki negatiiviset ihmiset helvetin kauas itsestäni, elän omaa elämääni ja yritän nauttia siitä niin paljon, kuin mahdollista. Olen siis Kummelia lainaten: "born to be wild, paitsi himassa". <3

Pienen pieni hetki...

On taas kulunut hetki, kun olen pyöritellyt ajatuksiani ja kuumeisesti miettinyt mitä kirjoittaa. Monta aihetta pyörii päässäni ja olenkin niistä yrittänyt kirjoittaa, mutta jossain vaiheessa kesken kirjoituksen huomannut, että ei sitä kaikkea voi julkaista, joten olen vain tallentanut kirjoittamani palatakseni niihin sitten, kun saan ajatukset kunnolla kasattua.

Nyt on perjantai. Istun kotona tabletti sylissäni ja kirjoitan. Kävin tänään kaupassa ostamassa koko viikonlopun tarpeet, ettei tarvitse liikkua. Kerroin jo muutamalle ystävälleni, että aion kokeilla syrjäytymistä tänä viikonloppuna :)

Olin suunnitellut saada pihaani parempaan kuntoon ja siistimmäksi, mutta "hieman" kostea sää ajoi minut tänään sisätiloihin. Olen iltapäivästä asti siivonnut viikon aikana sotkettuja paikkoja, laittanut takkaan tulen, useat kynttilät palamaan, ja nyt istun sohvalla hyvä ystäväni neiti valkoviinilasi toisessa kädessä ja kirjoitan, odotan saunan lämpenemistä, nautin tästä hetkestä.. Taustalla soi, tai on soinut jo pitkän tovin Itävaltalaisen muusikko/DJ:n Parov Stelarin hienoa elektronista swingiä, johon on sekoitettu hienosti mukaan ripaus jazzia.. Kannatan tutustumista ja varsinkin, jos on musiikillisesti kaikkiruokainen tai haluaa tutustua johonkin, joka on pitkälti valtavirran tarjonnan ulkopuolella :)

Jostain syystä tämä kaikki tämä saa minut taas unohtamaan arjen stressin ja kaikki viimeaikaiset negatiiviset ihmiset ja tapahtumat, joihin varmasti palaan täällä myöhemmin. Nyt on pieni hetki aikaa itselleni ja saan miettiä rauhassa. Nyt on se pieni hetki, kun ei ole mitään hätää ja mieli on avoin, mutta silti erittäin miettiäs.

Tiedän myös, että huomenna herätessäni ajattelen asioita taas hieman eri tavalla, tai ajattelen liikaa, mutta nyt tuntuu kaikki erittäin hyvältä.

En tiedä mikä on jutun opetus.. Kunhan nautin.. Hyvää viikonloppua! :)

Someta sitä hästäggiin...

Törmäsin otsikon lauseeseen taannoin, kun kaverini vaimo oli tullut baari-illan jälkeen kotiin ja hän kyseli mitä nyt pitäis tehdä. Yksi kaverini vastasi otsikon mukaisesti.. Someta sitä hästäggiin! :)

Siinä siis on ehkä esimerkillistä tulevaisuutemme puhekieltä, kun kaikki sosiaalisuus ja ihmisten kanssa keskustelu on siirtynyt sosiaaliseen mediaan, vaikkakin tuo lausahdus olikin vitsi.. Ja ainakin omassa kierossa mielessäni hyvä sellainen..

Totta kuitenkin on, että yhä enemmän etäännymme meille läheisistä ihmisistä, vaikka saammekin lukea koko ajan sähköisessä muodossa heidän elämästään, tapahtumista, kommentoida, ja keskustella.. Eipähän tarvitse nousta ja liikkua mihinkään, kuluttaa aikaa matkustamiseen, että näkee toisen naaman. Näkeehän sen profiilikuvassa ja onhan sitä aikanaan ennen somea nähty.. Mihin se siitä olisi muuttunut?

Itsellänikin on puhelin täynnä sovelluksia, jolla olla ihmisiin yhteydessä.. On Facebook, KiK, WhatsApp, Snapchat, Facebook Messenger, Tinder, ymym.. Ai niin ja tietenkin puhelimen omat sovellukset.. Aina siis saan yhteyden johonkin ihmiseen.. Mutta mikä on mielestäni ongelmallista, en näe heidän ilmeitä, heidän tunteitaan.Tai noh.. Olinpas tyhmä.. Näepäs, kun perään laitetaan joku hymiö...

Ajatus tähän kaikkeen kirjoitukseen siis on tullut oikeastaan monesta keskustelusta, välien selvittelystä, tai ajatusten vaihdosta, jotka olen käynyt , tai joutunut käymään jonkun sovelluksen kautta. Voi sitä väärinkäsitysten määrää kaikessa.. Se vaan on niin, että kun ei näe toista ihmistä, tai hänen ilmettään tai reaktioita, niin ei voi, eikä osaa esittää asiaa oikein. Tulee virhearviointeja, väärinkäsityksiä, omassa mielessään ajattelee, tai tekee asian joksikin muuksi. Täydellinen sekasotku, jota sitten taas selvitellään...

En kuitenkaan ole nousemassa barrikaadeilla kaiken tämän vastustajana.. Minusta on hienoa aamulla herätä, laittaa kahvi tippumaan, avata tabletti ja katsoa mitä ihmisille kuuluu, mitä heille on tapahtunut, tai lukea vaan uutisia. Siinäkin on vain välillä pienenpieni ärsyttävyys... :) 

Se hetki, kun avaat vaikka Facebookin ja sinne ulkomaailmaan ilmestyy se pieni vihreä piste.. Huoh.. Parhaimpina aamuina saan heti kahdeksalta eri ihmiseltä viestiä, missä on jos jonkun näköistä kuvaa tai mielipidekyselyä.. Voihan vittu! Oikeastiko? Hetikö aamusta? Ennen aamukahviakin? Ja kyllä.. Voisin laittaa sen vihreän pilkun piiloon, mutta siellä on ihmisiä, joilla on ihan oikeata asiaakin ja siksi en niin tee..

Kaikille ystävilleni, jotka jaksavat kysyä heti kahdeksalta aamusta, mitä teen, tai mitä kuuluu? Kerrottakoon nyt ihan rakkaudella, että laitan kahvin tippumaan, käyn tupakalla, otan kupillisen kahvia, menen takaisin tupakalle, luen uutisia, otan toisen kupin kahvia, toisen kupin puolivälissä menen vessaan, jonka jälkeen juon sen toisen kupin loppuun ja käyn TAAS tupakalla.. Sen jälkeen olen valmis tälle maailmalle ja saatte pommittaa niin paljon kuin haluatte.. Vastaan jos jaksan... Ja jos olen katsonut viestin, mutta en heti vastaa, niin se ei tarkoita, että en välitä.. Voi olla juuri sillä hetkellä joku tärkeämpi asia menossa.. Palaan asiaan <3

p.s pitäisköhän vielä hommata Twitter ja Instagram?

Vähän meikkiä, niin näyttää kaikki paremmalta :)

Innostus kirjoitukseen lähti muutama päivä sitten naamakirja kirjoituksestani, joka oli humoristisesti esitetty(noh.. Omasta mielestä ainakin), vitsinä, mutta herätti jälkeenpäin paljon keskustelua ja sai minutkin miettimään...

Kuinka me ihmiset saamme verhottua elämämme niin, että se näyttää tai kuullostaa täysin ulkopuolisille ihmisille miltei täydellisesltä ja voi herättää jopa kateutta...

Miltä näyttäisi esim. Deitti-ilmoitukseni? No..tältä: Olen mies 36 vuotias, kalju, 190cm pitkä ja raamikas, asun Kirkkonummella rauhallisella alueella omakotitalossa, olen yrittäjä, harrastan ulkoilua ja liikuntaa, rakastan lapsia, rakastan eläimiä, pidän ruoan laitosta ja siisteydestä, pidän paljon saksalaisista autoista ja itse ajankin Audilla... Eipä tarvitsisi kauan odotella yhteydenottoja.. :) Täysin "eliittikumppani kamaa"? ...mutta mitä sitten, kun se ulkopuolinen ihminen tietäisi oikeasti kaiken?

Paljonhan tuossa toki on totta, mutta syvellisempi totuus kaikesta tulee tässä: olen 36 vuotias, siis noin keski-ikäinen mies, kalju kyllä, mutta osittain siksi, että kaljuunnun ja kaljuksi ajettuna sitä ei niin huomaa.. :) asun Kirkkonummella omakotitalossa, joka on vanha, täysin keskeneräinen ja velkaa paljon, olen kyllä yrittäjä, ollut jo muutamia vuosia huonolla menestyksellä ja nyt uutta yrittämistä täysin uudella alalla, toivotaan parempaa menestystä..

Ulkoilen kyllä viedessäni roskapussin ja tupakalla ulkona, liikuntaa harrastan noin kerran vuodessa (siihen kyllä tulevaisuudessa satsaan enemmän) :D Ja kyllä, rakastan lapsiani, vaikka joskus joutuu naama punaisena huutamaan.. Ärsyttäviä kakaroita.. Haah! <3

Minulla on tällä hetkellä kaksi kissaa, joten luonnollisesti rakastan eläimiä (ärsyttäviä katteja, tappelee jatkuvasti, kerjää ruokaa, kuseksii välillä vääriin paikkoihin), pidän kyllä ruoan laitosta, mutta en tekisi ruokaa niin paljon, ellei olisi lapsia syötettävä päivittäin.

Pidän kyllä siisteydestä ja siivoamisesta, mutta lasten jälkien ja pyykkien pesuhan se on, jota tässä harrastetaan... Huoh... Ja kyllä, pidän saksalaisista autoista ja siksi ajankin 13 vuotta vanhalla Audilla, joka on vähän väliä rikki ja ruostuu... Pihalla seisoo vielä toinenkin saksalainen.. Mutta se on rikki.. :) Niinpä niin.. :D

Pintapuolisesti kerrottuna asiat siis kuullostaa aivan erilaiselta. Silti en valehtele.. En vain kerro kaikkea. Meikkaan..

Muutamalla speksillä olen siis helposti jonkun mielestä se "eliittikumppani", mutta todellisuudessahan kaikki on jotain muuta... :D

Epävarmuus.. Olenko suosittu? Pitääkö olla?

Kyseinen aihe pompsahti mieleeni vähän vahingossa.. :)

Epävarmuus ihmisellä itsestään, eli itsevarmuuden puute on mielestäni yksi ihmisen pahimpia heikkouksia. Se tuo varsinkin parisuhteessa turhaa riitaa, mustasukkaisuuta, ja turhautumista, kun pitää olla pönkittämässä toisen mieltä koko ajan.

Miten voit olettaa, että toinen pystyy nauttimaan seurastasi, jos et itse pysty nauttimaan itsestäsi? Olemaan oma itsesi..

Niin kuin olen aikaisemmin sanonut kirjoituksessani, että pidän itseäni suhteellisen itsevarmana. Tunnen itseni, tiedän heikkouteni ja olen oppinut ööö.. Jollain tavalla elämään heikkouksieni kanssa :)

Jokaisella kuitenkin on joku oma heikkoutensa, ja jokainen meistä piillottelee sitä heikkouttaan ja pyrkii näyttämään itsestään sen parhaimpansa. Onko se oikein? Riippuu tietenkin tilanteesta..

Olen ehkä omaksi onnekseni huomannut, että minun ei ole tarve miellyttää ketään. Olen se kuka olen, puhun mitä on asiaa, kerron mielipiteeni, ja näytän siltä miltä näytän, ja jos ei miellytä, niin ookoo.. Nukun yöni ihan hyvin silti. Ympärilläni on ihmisiä, ystäviä, jotka tietävät kuka tai mikä olen ja osaavat myös kritisoida minua, jos olen ääliö. Niin minäkin teen heille.. Se on ystävyyttä.

Minulla on eräs naispuoleinen ystävä, joka on mukava(lue: vaikea) :), hauska, ja ehkä yksi kauneimmista naisista, jonka olen nähnyt, ja olen kuitenkin nähnyt hänet hiukset sekaisin, verkkareissa, ilman meikkiä, silti aina kaunis.. Tiedän, että se on kuitenkin vain minun mielipiteeni, mutta huomaan, että hän ei itse tunnu olevan samaa mieltä itsestään. Epävarmuus huokuu.. Miksi? En tiedä...

Saako ihminen itselleen paremman olon, kun ihmiset huomioi paljon? Tekeekö se meistä parempia? Haluttavia? Onko suosiollisuus mittari? Noh.. Sillä saamme valheellisesti ainakin parannettua itsetuntoamme.

Miten ihminen sitten parantaa epävarmuuttaan? Se ei mielestäni lähde ulkopuolisista ihmisistä vaan puhtaasti itsestään. Miettimällä ja analysoimalla itseään ja keskittymällä omaan ulkopuoliseen ja varsinkin sisäpuoliseen itseensä.

Olen kokeillut hieman pönkittää omaa itseänikin "deitti palvelu" Tinderin avulla. Hauska peli, josta voi pinnallisesti rumat ja kauniit erottaa toisistaan. Jaksoin kyseistä "peliä" noin 200 naisen verran, kun karsin jyviä akanoista. Voihan vittu mikä ohjelma! (Mutta pakko oli, kun se on nyt in)

Tosiasiahan on kyllä, että monesti kiinnostumme ihmisistä pelkästään ulkonäön perusteella. Toisinaan taas tutun ihmisen luonne tekee ihmisestä kauniin. Jälkimmäinen ehkä se todellisempi ja tuottavampi. Tosiasia kuitenkin on se, että Tinderissä on erittäin kauniita naisia ja pelottavinta on, kun tykkäät jostain, saat yhtäkkiä matchin, eli hänkin pitää sinun ulkonäöstä ja voitte aloittaa keskustelun. Varma itsetunnon kohottaja! :D 

Tosiasiassahan siellä on paljon varattuja ihmisiä, jotka vain mittailevat "markkina arvoaan" ja ihmisiä jotka vakoilevat muita lähimmäisiään. Lopullisesti mielenkiintoni vei se, kun törmäsin joidenkin ystävieni naisystäviin. :O huoh.. olkoon Tinderit...

Noh.. Summasummarum.. Mielestäni ensin pitää olla puhtaasti sinuit itsensä kanssa, ennen kuin voi olla jonkun muun kanssa. Tietää mikä tai kuka on. Kaikkia ei tarvitse miellyttää, eikä pidä. Rakasta itseäsi, niin voit rakastaa muitakin...

 

Väliin asiaa :)

Olen nyt muutaman kuukauden kirjoittanut mietteitäni. Minulta on pyydetty tätä kautta, FB:n kautta, tekstareilla, puhelimitse, ja kasvotusten kirjoittamaan jostain tietystä aiheesta. Kiitos teille kaikille ehdotuksista, mutta haluan kuitenkin kirjoittaa aiheista, jotka osuu elämääni, tai koskettaa jollain tavalla. Monesta aiheesta tulen vielä kirjoittamaan.. Mietintä on koko ajan :)

Jotkut voi miettiä aiheitani ja sitä, kuinka paljon niistä kirjoitan ja pitänneekö paikkansa.. Kaikkeen tähän löytyy hyvä esimerkki eräältä hyvältä ystävältäni, joka tietää minusta paljon ja viimeisen parin vuoden ajalta tietää kaiken tapahtumistani. Hän kysyi minulta eräänä päivänä, kuinka saan kirjoitettua mitään, kun toisessa kädessä on kahvikuppi ja toinen käsi lyö nyrkkiä pöytään.. Kirjoitanko siis nenälläni? :D

Aiheet on välillä aika tiukkoja ja kirjoitan kuitenkin aika "pinnallisesti" kaikesta.. En ole vielä uskaltanut kaivaa aivan pohjalta asti.. :) paljon on vielä tulossa... paljon on sanomatta...

Blogillani on tällä hetkellä noin 800 lukukertaa kuukaudessa ja lisääntyy.. Kiitos siitä niille, jotka jaksavat lukea ja toivottavasti saatte ajatuksia kaikin puolin.. Niin positiivisessa kuin negatiivisessa.. Kaikki tunne on hyvä. Saa myös kommentoida...

Jatkoa tulee.. <3

-tassu-

Astetta syvemmältä...

Lähiaikoina minulle on tapahtunut paljon, siis henkisesti. En tiedä mitä tästä kaikesta sanottavasta tulee, tai mitä se edes on, mutta jotain on sanottava. On vain semmoinen tunne.

Olen sisimmiltäni erittäin "tunteva" ihminen, eli tunteeni on voimakkaita ja nykyään olen huomannut, että asioita tulee ajateltua paljon ja paljon enemmän. En tiedä syytä.. Ehkä siihen suurimpana syynä on kaksi viimeisintä parisuhdetta. Aikuisiän kaksi parisuhdetta, jotka ovat muokanneet minusta sellaisen kuin nyt olen. Toisesta jäi paljon hyviä asioita, opin paljon. Toisesta jäi taas vähemmän hyviä asioita ja isoja virheitä.. noh opin niistäkin, mutta en tule niitä enää elämässäni toistamaan (Just joo.. Lupaus tuossakin), enkä halua edes muistaa niitä. Kummassakin kuitenkin paljon asioita, jotka toimi ja ei toiminut.. Jotain... Miksi?

Monia ihmisiä ohjaa elämässään rakkaus. Minun elämässäni se näyttelee suurta osaa. Ehkä jopa suurinta. Elän rakkaudelle ja elän sille, että saan antaa ja jakaa sitä sille, joka haluaa ja on vierelläni ja uskoo minuun, uskoo meihin. Vasta nyt olen opetellut ja oppinut siihen, mihin pitää pyrkiä. Mitä minun pitää tehdä ja miten pitää olla. En ole osannut ikinä olla pitkiä aikoja ilman sitä toista. Nyt olen miettinyt miksi? Mikä saa ihmisen rypemään tai kiirehtimään suhteesta toiseen aina epäonnistuakseen? Onko syy minussa? Toisessa? Molemmissa? Eikö yritetty tarpeeksi? Mietinnän määrä on loputon, koska tiedän ja uskon, että kukaan ei tee syytä yksin, vaikka jotenkin sen syyn hakee kuitenkin itsestään.

Viimeiset neljä päivää on saanut minut miettimään paljon sitä, mitä haluan elämältäni. Syy siihen on usean läheisen ystäni kanssa keskustelu elämästä, parisuhteista, eroista ja siitä, mitä elämältään haluaa. Mihin haluaa mennä. 

Kaikkien näiden keskustelujen lisäksi olen saanut kutsuja/ehdotuksia: treffeille, seurusteluun, ja yhden suoranaisen viestin seksiin.. Heti. Ja kaikkina näinä päivinä olen viettänyt aikani kotona, lasteni kanssa. Pistää miettimään. Moni tuntemistani, noh.. ainakin miespuolisista ystävistäni sanoisi, että mitä helvettiä odotat? (Ainakin tuosta viimeisestä) :)

En ole irtosuhde ihminen.. En todellakaan.. Pakko myöntää. Se järjetön sähläys siellä makuuhuoneessa.. mitä saa tai voi tehdä? teenkö nyt oikein? mitä teen? onko nyt hyvä? kuka pieraisi? Ja sitten se seuraavan aamun vaikea oleminen.. tule viereen? anna pusu? mitäs nyt?  miten tästä? ...ja sitten vielä ajat hänet kotiinsa. Parkkipaikalla se pitkä hiljaisuus.. pitääkö halata? pussata? Ei, ei ja vielä kerran ei.

Nyt kuitenkin olen elämässäni siinä "onnellisessa" asemassa, että voin elää, niin kuin nuoruusvuosina. Plääh...  Nuoruus on eletty ja tarvitsen elämääni sisältöä. Vai tarvitsenko? Onko se vain muistoa siitä, miten pitää elää tai on eletty. Hyviä asioita on nähty ja koettu. Pitääkö nyt vielä 36 vuotiaana olla niin kuin ennen? Siihen on nyt mahdollisuus...

Tällä hetkellä elämääni pyörittävät lapset, koti, tuleva yritykseni.. Siihen vielä parisuhde? Ei taida aika riittää kaikkeen? Silti en todellakaan sano, tai voi sanoa ei, jos kohdalle osuu juuri SE. Tällä hetkellä minulla on niin paljon tunnetta, rakkautta sisälläni, että jos juuri SE oikea tulee, niin kyllä sitä aikaa tehdään ja SE tulee saamaan kaiken minusta ja elämästäni... Mutta SEn pitää olla jotain mullistavaa, jotain niin erityistä...Todellakin jotain...

Vaikeita sanoja...

Suomen kielessä on paljon sanoja, joita on melkein mahdoton lausua, tai edes ymmärtää.

Meille monille (kaikille) vaikeita on esimerkiksi tämä: kumarreksituteskenteleentuvaisehkollaismaisekkuudellisenneskenteluttelemattomammuuksissansakaankopahan. (102 kirjainta)

Tai sitten tämä: atomiydinenergiareaktorigeneraattorilauhduttajaturbiiniratasvaihde. (66 kirjainta)

Mutta suomen kielessä on olemassa vielä vaikeampi sana ja se on jopa mahdoton monen lausua, tai ymmärtää sen monimutkaista rakennetta: Anteeksi. (8 kirjainta)

Onneksi olemme kuitenkin löytänyt tuolle mystiselle ja erittäin vaikeasti lausuttavalle sanalle monta hyvää synonyymia. Suosituin ja monen suuhun sopivin on oho. Muita kivoja on ups, sori, jaa, tai sitten vahvasti suomalaisittain, mutta hiljaisesti hmmmm... samalla kun hiukan mulkaisemme olan yli sivusilmällä.

Itse kyllä olen törmännyt ehkä vielä huikeampiin suorituksiin, kun olen kertonut, että olen pahoittanut mieleni, tai minua kohtaan on tehty jokin paskempi asia. Silloin olen saanut vastauksen: itse silloin sanoit näin! Tai: muistatko kun silloin teit niin?

Kahdella erilaisella lauseella saa hienosti käännnettyä asiat itselleen eduksi ja saakin sen toisen pyytelemään anteeksi ja tuntemaan olonsa syylliseksi, vaikka olisit silloin kun teit tai sanoit pyytänyt rehellisesti anteeksi ja mielistellyt viikon (viikkoja) sen jälkeen. Ei auta.

Myönnän itsekin joskus, tai siis useasti olleeni täysi idiootti käyttäessäni noita "synonyymeja" ja toisen syyllistämistä, mutta jotenkin sitä on ehkä iän kautta oppinut jotain. Toivottavasti.

Jotenkin siitä saa myös itselleen paremman mielen, kun katsoo toista ihmistä silmiin ja sanoo tuon mystisen, suuhun sopimattoman kahdeksan kirjaimisen sanan synonyymien sijaan.

Olen yrittänyt omille lapsilleni opettaa sanomaan ja pyytämään yksinkertaisesti anteeksi, jos tarvetta on ollut. Samalla myös kertonut, ettei se sana vie sitä tilannetta tai tapahtumaa pois kokonaan, mutta siitä on suuri apu. Se helpottaa..

Valitettavasti ja ilmeisesti kuitenkin tuo mystinen ja vaikeasti sanottava sana on kuolemassa sukupuuttoon, koska ei sitä juurikaan kuule tänä päivänä, mutta toivottavasti meistä löytyy vielä ihmisiä jotka pitävät tai ainakin yrittävät pitää sen voimaa yllä...

Narsisti.

Otsikon mukainen "sairaus" on kiinnostanut minua jo pitkään ja syy miksi, selviää vielä myöhemmin tässä jutussa...

Ihmiset käyttävät sanaa narsisti nykyään aika paljon. Johtuuko se siitä, että asiaa on tutkittu enemmän ja saatu tästä kyseisestä sairaudesta enemmän tietoa, vai johtuuko se siitä, että tässä häviävän pienessä Suomen kansassa on epänormaalia, jos joku kävelee pää pystyssä ja vielä uskaltaa tai kehtaakin puhua jotain jollekin? Kauheaa...

Ihminen jolla on hyvä itsetunto ei ole sama kuin narsisti. Se ei ole synonyymi.. tai no.. Tavallaan on. Sitä kutsutaan terveeksi narsismiksi, jota pidetään ihmisen tärkeimpänä positiivisena ominaisuutena. Samaan terveeseen narsismiin kuuluu myös rakkaus, kypsän aikuisen tunne-elämä, vastoinkäymisten hyväksyminen, läsnäolo tässä hetkessä, samaistuminen sisäiseen aitoon itseensä.. Eli se rennosti pää pystyssä kävelevä, hymyilevä, ja ihmisille puhuva ihminen ei välttämättä ole hullu narsisti, joka haluaa hallita tätä maapalloa.

Sitten on olemassa kuitenkin se "pimeä puoli", eli epäterve narsismi, johon kuuluu mm. Heikko itsetunto, hallitsevana olotilana pelko, tunne-elämän taantuma, vastoinkäymisien vastustaminen, pako menneeseen ja toistamispakko tulevaan, samastuminen ulkoiseen epäaitoon itseensä.. Negatiivisten asioiden lista on loputon ja masentava..

Syy kuitenkin tähän kirjoitukseeni löytyy menneisyydestäni, kun minua syytettiin narsistiksi. Tein tai sanoin mitä vaan, niin olin hullu narsisti. Aloin jo melkein itsekin uskoa. Viimeisimmän syytöksen muistan ikuisesti, kun yritin saada jostain typerästä asiasta alkaneen riidan loppumaan, koska tilanne oli mennyt jo liian vaikeaksi ja lapsetkin olivat tahtomattaan joutunut asiasta kärsimään. Sanoin, että tämän hulluuuden on pakko loppua, johon sain yksinkertaisesti vastauksen "huomaatko, olet narsisti, tavoittelet vaan omaa etuasi." Olen siis narsisti, kun yritän saada sovun ja paremman mielen kaikille? Niinkö se narsismi toimii?

Sillä samalla hetkellä tajusin, että vastassani saattaa ollakin se oikea narsisti, joka yrittää peittää sen syyttämällä minua. En tiedä. Enkä lähde asiaa sen kummemmin spekuloimaankaan, kun en ole saanut vielä väitöskirjaani loppuun. :)

Kaikki tämä kuitenkin sai minut tutkimaan ja selvittämään asiaa paljon ja olen keskustellut muutaman narsistin uhrin sekä jopa muutaman narsistinkin kanssa, jotka ovat hakeutuneet hoitoon ja ovat saamassa elämäänsä raiteilleen. Tiedän, että olen ehkä käyttänyt aikaani asiaan, joka ei ehkä ole niin tärkeä, mutta kun kiinnostuin. :)

Olen kuitenkin jollain tavalla helpottunut, että olen kai terve narsisti. Minua ohjaa kohtuullisen hyvä itsetunto, rakkaus, ja elän tässä hetkessä. 

Harmillista kuitenkin se, että kaikki ei huomaa olevansa epäterveitä narsisteja tai eivät tee asialle mitään vaikka huomaisivatkin. Menee hyvä ja kaunis elämä hukkaan. :(

Tähän loppuun laitan hyvän linkin artikkeliin, josta jokainen voi itse käydä tutkailemassa terveen ja epäterveen narsismin eroja. http://www.naistenkartano.com/artikkelit/ihmissuhteet/terve-ja-epaterve-narsismi-ihmis/

Täydellisen epätäydellisiä?

Olemme törmänneet elämässämme ihmisiin, jotka peittävät epätäydellisyyttään yrittämällä olla täydellisiä. Minäkin olen joskus niin tehnyt ja niin varmasti kaikki meistä. Nooh.. Ainakin suurin osa. Ymmärrän kyllä ettemme halua aina näyttää virheitämme tai puutteitamme toisille ihmisille, mutta tekeekö se ulospäin annettu valheellinen ja "täydellisempi" minäkuva meistä täydellisempiä?

Tekee se, hetkellisesti. Usein asioista jollain tavalla valehdellaan, että voidaan olla tai esittää olevamme parempia ihmisiä tai kaikki on hyvin tai toisin kuin oikeasti. Miksi? Olen lapsilleni yrittänyt opettaa, että valheesta jää aina kiinni. Ei välttämättä heti, mutta jossain vaiheessa jostain se totuus tulee eteen. Ehkä jopa itseltään vahingossa, kun ei muista mitä on aikaisemmin sanonut. Valheitaan harvoin muistaa.

Itsekin olen joskus kysyttäessä, että miten menee, hieman valehdellut ja vastannut "ihan hyvin.. Ei tässä mitään". Myöhemmin olen oppinut, että parempi sanoa suoraan esimerkiksi "päin v****a", "no joo.. Paremminkin voisi mennä", tai sitten "nyt on ok" ja kahteen ensimmäiseen voi jatkaa "mutta en jaksa nyt puhua siitä". Minä valitettavasti yleensä jaksan.. Joskus liikaakin :)

p.s. "Päin v****a" on nykyään suosikkini.

Toistakymmentä vuotta sitten oli hetki, kun pidin itseäni täydellisenä ihmisenä. En yleisesti, mutta olin jo jonkun aikaa toiminut deejiinä muutamassa ravintolassa, olin nuori ja kai jollain tavalla hyvä siinä mitä tein, kun sain paljon huomiota, kiitoksia, kehuja, uusia "ystäviä",.. Se kaikki sai tuntemaan itseni täydelliseksi siinä mitä teen. Suomeksi sanottuna nousi siis nuorella pojalla kusi päähän. Yksi lause kuitenkin muutti suuntaani ajatusmaailmassa, kun eräs ravintoloitsija sanoi minulle "muista aina, että jokainen on korvattavissa". Tuon lauseen muistan ikuisesti. Tein kuitenkin monta vuotta vielä keikkoja ja olin hyvä siinä mitä tein :) ...mutta tein sitä vähän nöyremmin ja jalat tukevammin maassa. Nyt minut on korvattu jo usealla hyvällä deejiillä.. Niin se vaan menee.

Elämässäni on ollut yksi ainoa ihminen, joka tietää minusta kaiken. Nähnyt täydellisesti epätäydellisyyteni. Hän on nähnyt ja saanut kokea.. siis JOUTUNUT kokemaan ja kärsimään kaikki hyvät ja huonot puoleni, sekä ilkeimmätkin sanomiseni ja paskimmat tekoni. Siis ex vaimoni ja nuorimman lapseni äiti.

Silti hän yllätti minut muutama viikko sitten kertomalla, että oli mennyt ravintolan vessaan ja siellä oli kaksi naista keskustelleet siitä, miten toinen heistä tarvitsisi jonkun yksinhuoltaja isän. Ex vaimoni oli sanonut ohimennen, että tietäisi yhden sopivan. Toinen näistä naisista oli kysynyt "kuka se on?", johon ex vaimoni oli vastannut "ex mieheni."

Jo tämä itsessään oli mielestäni hämmästyttävää, mutta ei se keskustelu siihen loppunut. Toinen näistä naisista oli kysynyt "oletko tosissasi? mitä vikaa siinä on?" Johon ex vaimoni vastasi "ei mitään, meillä ei vaan synkannut". Valehteli ja teki epätäydellisestä täydellisen. Hah..

Onneksi lähimmäisissäni ei ole "täydellisiä" ihmisiä. Kukaan meistä ei kuitenkaan täydellinen ole, eikä siihen edes tarvitse pyrkiä. Pääasia mielestäni on, että olemme löytäneet tai löydämme sen toisen epätäydellisen, jolle olemme täydellisiä ja se toinen kaikkine virheineen on epätäydellisyydellään meille täydellinen.

Miehen feminiinisyys? Osa 2

Tänään päivällä tehdessäni "miesten töitä", eli kirpeässä pakkasessa hakkaamassa takkapuita mietin jälleen kerran päädyin miettimään omaa seksuaalisuuttani. :)

Ensimmäinen itsenäinen joulu elämässäni ilman sitä kodinhengetärtä saivat aikaan tämän ajatelmien vyöryn.

En ole koskaan elämässäni "joutunut" tai no.. Enemmänkin ehkä ajattelen, että saanut miettiä, miten ne joulutortun sakarat käännetään, miten ne piparit paistetaan, tai miten se riisipuuro keitetään?

Kaikki ne oli tehtävä ja kyllä! (Uskomatonta, mutta totta..) Onnistuin kaikissa! ...edes riisipuuroa en keittänyt pohjaan ja kaikki kolme ihanaa lastani saivat oikeanlaisen aamupuuron. Jee!!! :)

Aikaisemmin siis en ole elämässäni joutunut tällaisia asioita miettimään ja annan teille kaikille kodinhengettärille suuresti kunnioitusta siitä, että yleensä hoidatte ja olette hoitaneet sen! Kiitos!

Ymmärrän hyvin, ettei suurin osa meistä sohvalla kaukosäädin toisessa kädessä ja kalja toisessa kädessä makaavista möhömahoista halua, tai edes osaa näitä asioita tehdä vaan ajattelemme, että naiset hoitaa, naisten juttu. Noh.. Kai se ajatus vielä joskus 1800 luvulla oli näin... tai noh.. kai se ajatus on osittain vieläkin.. :)

Viikko sitten taas jouduin tilanteeseen, että minun piti tehdä täytekakku! Mitä? Minäkö tekisin kaiken? Itse? Yksin? Kuorrutuksen olin tehnyt aikaisemminkin, mutta pohjan teko oli minulle täysin hepreaa. Olin jo miltei lähdössä kauppaan ostamaan kakkupohjaa, kun ystäväni avovaimo soitti ja loppujen lopuksi selitti minulle, miten sen pohjan saa yksinkertaisimmin tehtyä. Päätin kokeilla.. Ja jälleen kerran onnistuin!

Mitä v****a? Olinko valmis sukupuolen vaihtoon? Etsinkö siis jatkossa poikaystävää? Jotenkin tuli semmoinen outo tunne, etten enää tarvitse sitä kotihengetärtä tekemään. Pystyin näihin kaikkiin itsekin.

Pahimpia, tai ehkä kuitenkin huvittavimpia tilanteita oli, kun poikani tuli koulusta ja näki kakkupohjan jota olin juuri leikkaamassa. Hän tuli luokseni ja sanoi jotenkin unohtumattomat sanat.. "Iskä, susta on tullut nainen". Huoh.. Noh.. Eipä aikaakaan, kun tyttäreni tuli koulusta ja näki kuinka olin juuri koristelemassa kakkua. Hän tuli luokseni ja katsoi minua syvälle silmiin.. Hetken päästä sanat suusta "mitä sä oot tehny mun iskälle". Huoh jälleen ja voih päälle.. :)

Päädyin kuitenkin vahvaan ajatukseen, että tulkoon joskus se kotihengetär tekemään ne asiat paremmin ja/tai omalla tavallaan ja minä löhöän sohvalla.. Tai sitten tehdään ne yhdessä nopeammin, että jää aikaa johonkin muuhun... ;)

Se on kai sitä koti-isän arkea? Ei minusta kai edelleekään ole tulossa "naista". Eihän??? :D

Katkera menneisyys vai avoin tulevaisuus?

Olen joskus elämässäni törmännyt ihmisiin, jotka ovat äärettömän katkeria. Elävät jatkuvasti menneisyyden möröissään ja miettivät kuinka huonosti asiat ovat menneet. Miksi?

Jokaisella meistä on joskus elämässään joku asia mennyt pieleen tai jopa pahasti pieleen. Mitä meidän silloin pitää tehdä? Muuttaa itseämme, oppia virheistämme ja olla tekemättä samoin uudelleen, ja antaa vaan yksinkertaisesti asioille, toisille ihmisille, tai itsellemme anteeksi. Kaikki meistä ei osaa tehdä niin. Silloin helposti katkeroidumme, emmekä pysty nauttimaan tulevista asioista tai tapahtumista. Elämme menneisyydessä.

Itselläni oli suuri mahdollisuus katkeroitua, kun melkein kahden vuosikymmenen aikainen haaveeni ensin toteutui. Sain vihdoin sen oman baarin, mutta sitten asiat eivät mennetkään niin kuin olin ne päässäni ajatellut. Kolme vuotta kuitenkin sitä kesti ja opin sinä aikana taas paljon asioista josta minulla ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta. Olen kuitenkin ajatellut asian niin ,että eipähän tarvitse vanhana pappana vaipat jalassa unohdettuna johonkin vanhainkodin siivouskomeroon miettiä, että mitähän se olisi voinut olla, mitä jos? Tein sen.

Kyllä meillä kaikilla on kuitenkin asioita, tai tulee asioita jotka jää tekemättä, joita muistelemme joskus. Mitä jos? Se on elämää.

Pahimmat katkeruuden tunteet kuitenkin me varmasti saamme ihmissuhteistamme. Joku on tehnyt meille jotain, olemme menettäneet jonkun tärkeän, tai joku muu ihminen on saanut jotain mitä me olemme halunneet, mutta emme ole saaneet, tai pahimmassa tapauksessa olisimme saaneet, mutta itse olemme sen teoillamme tai tekemättömyydellämme menettänyt. Joskus se synnyttää meissä vain yksinkertaisesti vihaa, joskus se voi olla mustasukkaisuutta, mutta monesti se voi mennä näiden kahden yli jolloin se muuttuu pahimmaksi, katkeruudeksi.

Olen elämässäni joskus joutunut toisen ihmisen katkeruuden uhriksi. Pahimmillaan se on ollut helvetillistä, uuvuttavaa, ja mikä tekee siitä kaikkein omituisinta, täysin turhaa. Turhaa siksi, koska minua ennen tapahtuneet asiat, ne katkerat asiat on tuotu mukana ja olen joutunut mukaan toisen tai toisten menneisyyteen. Se on ollut joskus erittäinkin turhauttava tunne, kun yrittää päästä asioista sopuun tai yrittää tehdä asioita paremmin, niin vastaukseksi saa "olen kuullut tuon ennenkin" tai "olen nähnyt joskus" (vertailtu siis johonkin täysin eri ihmiseen) tai vielä "mutta kun sinä joskus silloin sanoit tai teit". Ja juu kyllä.. on tässä elämässä kyllä sanottu ja tehty. Osattu jopa siitä oppineena tehdä ja sanoa toisin.. mutta ei käy. Noh.. ei sitten.. olkoon.

Kukaan meistä ei ole täydellinen, teemme virheitämme, mutta parhaimmillamme me opimme niistä. Opimme tekemään ja sanomaan toisin. Muutamme itseämme paremmaksi. No..ainakin yritämme :)

Olen joskus kuullut erään viisaan ihmisen sanovan hienon lauseen. "Kyllä sitä pääsee toisen virheistä, kun pääsee ensin omistaan". Siinä se on yhdessä lauseessa paljon asiaa. Kaikkiin asioihin emme voi vaikuttaa, mutta niihin joihin meillä on ollut mahdollisuus, mutta olemme itse ne möhlineet, niin turha niistä on katkeroitua. Opitaan virheistämme.

Lastensuojeluilmoitus.

Tämä on aiheena nyt aika ajankohtainen ja haluan ottaa asian esille, koska olen itse yksinhuoltajana joutunut kyseisen viraston hampaisiin syksyllä 2013. :(

Yllättäen eräänä päivänä lasteni äiti soitti minulle kertoakseen, että lastensuojelu oli juuri soittanut hänelle ja kertonut aiheet jossa minua syytetään alkoholistiksi joka ei pysty pitämään huolta lapsistaan. Makaa kännissä ja huutelee lapsilleen.. Huoli kuka tekee ruokaa tai kuka pesee pyykkiä, sekä muutenkin olen heitä kohtaan epäasiallinen. Toisessa ilmoituksessa jopa oli sanottu, että isä on "impulsiivinen". Minun piti käyttää sanakirjaa, wikipediaa, ja vielä kilauttamaan kaverille, että sain tietää mitä tuo mystinen sivistyssana tarkoittaa.

Noh.. Lasten äiti oli heti kertonut, että olen yrittäjä ja käyn töissä baarissani viidesti viikossa pitkiä työpäiviä tehden, eikä ole koskaan kuullut lasten puhuvan moisista asioista hänen luonaan käydessään. Hänellä ei ollut asiasta huolta. Ei myöskään koululla, eikä tyttäreni terapeutilla, jolla oli käynyt jo 4 vuotta.

Soitin tietenkin heti lastensuojeluun selvittääkseni asian ja minulle kerrottiin samaa. Olin erittäin yllättynyt, mutta tiesin heti miltä suunnalta ilmoitukset olivat saaneet alkunsa. Sanoin jo puhelimessa viranomaisille, että tiedän ilmoituksen lähteen, mutta jutellaan siitä sitten enemmän, kun saavun paikalle. Jostain syystä kaikki muutkin ihmiset ympärilläni tiesivät heti, kun asiasta heille kerroin.

Pahinta tässä kaikessa oli se, kun kerroin asiasta lapsilleni. He tietysti järkyttyivät ja alkoi uskomaton kyselyjen virta. Ensimmäinen kysymys oli "joudummeko lastenkotiin".. Hirveää, kun joutuu loputtomiin selittämään lapsilleen, jotka ei ole koskaan joutunut vastaavaan tilanteeseen ettei hätää ole.

Mietin paljon mitä sanon lastensuojelussa ja uskovatko he minua. Kaikki ystäväni ja perheeni sanoivat minulle koko ajan, että ei ole syytä asiaa miettiä. Ei minulla eikä lapsillani olisi hätää. He tiesivät myös ettei asiat mitä väitettiin pidä paikkansa. Silti mielessäni pyöri ajatus ja jonka heille mennessäni sanoinkin, että eivät ne viranomaiset tiedä mikä tai kuka minä olen. Minun täytyi mennä todistelemaan itseäni.

Koitti päivä, kun menin virastoon ja sain eteeni kaksi ilmoitusta. Toisen alkuperä oli heti kättelyssä tiedossa ja toinen oli tehty nimettömänä. Luin ilmoitukset läpi ja jouduin vielä lukemaan uudelleen.. En voinut uskoa lukemaani. Noh.. Ei auttanut kun ruveta aukomaan asioita viranomaisille.

Ikinä ei ole kaksi tuntia mennyt niin huomaamattomasti keskustellessamme elämästäni, kaikista niistä asioista ja syytteistä ja vaikka minulle ei suoranaisesti koskaan kerrottu tästä "nimettömästä", niin kyllä se minulle valaistiin hienosti rivien välistä puhuen. Sen hetken muistan varmasti ikuisesti, kun toinen viranomaisista katsoi minua lopuksi silmiin ja sanoi "ei sinulla ihan helppo vuosi ole ollut". Ei.. Ei tosiaan, mutta silti minusta ei ollut tullut sitä alkoholisoitunutta lasten pahoinpitelijää miksi minua oli syytetty ja yritetty tehdä syntipukkia aivan olemattomiin asioihin.

Lastensuojelu halusi tietenkin tavata vielä lapset ja ehdotinkin, että tulisivat kotikäynnille. Näkisivät missä olosuhteissa asutaan ja lapsillekin turvallisempi ympäristö. Siitä täytyy kyllä antaa pieni miinus lastensuojelulle, että peruuttivat kaksi kertaa tulonsa. Se ei ollut lapsille helppoa, kun jännittivät aina tulevaa tapaamista ja koulun kanssakin piti sopia ja sitten perua. Viimein sovittiin tapaaminen virastoon ja sitä ei onneksi enää peruttu. Lapsia kuultiin noin 45minuuttia minun odottaessa aulassa. Lopulta lapset tulivat ja sain kuulla ne helpottavat sanat. "Ei ole aihetta lastensuojeluun, sinulla on ihanat lapset". Olin valmistautunut vähän närkästyneenä huomauttamaan peruuntuneista ajoista, mutta päädyin sanomaan vain "kiitos. Kyllä me pärjätään".

Pakko kuitenkin myöntää, että tämä kaikki jätti pienen jäljen minuun ja isomman jäljen lapsiini, jotka eivät vieläkään oikein ymmärrä mitä tapahtui, miksi, ja minkä takia. Heille tämä kaikki oli kokonaisuudessaan vaikeampi paikka, kuin minulle, koska tiesin koko ajan, että ne ilmoitukset oli liibalaabaa...