Vaikeudet, yhteinen ystävä.

Elämä tuo tullessaan asioita, jotka helpostikin vievät aikamme. Työ, harrastukset, lapset, lasten harrastukset, parisuhde, sekä kodin hoitaminen täyttää päivämme helposti, eikä meillä enää jää välttämättä aikaa sille yhdelle tärkeälle asialle, ystävälle.
Onneksi kuitenkin oikea ystävä on sellainen, joka ymmärtää kaikki nuo edellämainitut kiireet ja pysyy olemassa, vaikka ei koko ajan vieressä olekaan.

Minulla on monta tärkeää ja läheistä ystävää. Jotkut ovat läheisiä siksi, että olemme jakaneet elämämme jo nuoresta iästä asti, jotkut taas ovat tulleet elämääni myöhemmin. Heitä kaikkia kuitenkin yhdistää ainakin yksi asia, joka tekee heistä sen tärkeän.
Vaikka välillä on mennyt vuosi tai kaksikin välissä, ettemme ole nähneet tai jutelleet, niin sillä sekunnilla, kun kohtaamme ja keskustelemme, niin molemmilla on heti tunne, ettemme olisi olleet päivääkään erossa, vaan jatkamme siitä, mihin joskus jäimme. Se on jotain maagista.

Hyvän ystävän tunnistaa myös siitä, että se on lähellä, kun ajaudumme vaikeuksiin..

Tämän blogin myötä, kun tulin niin sanoakseni kaapista ulos ja kerroin jo osan vaikeuksistani kaikille, olen saanut kymmeniä viestejä ja puheluita ystäviltäni rehellisesti sanottuna ympäri maailman.
Ihmiset on kertoneet omista vaikeuksistaan ja kuinka he selvisivät, olen saanut auttavia yhteystietoja, tietoa kirjallisuudesta, josta voi saada apua, linkkejä ja ennen kaikkea he tsemppaavat minua ja haluavat auttaa minua pois tästä tämänhetkisestä epäsosiaalisuuden suosta ja nähdä minussa taas sen ihmisen, joka olen ollut. He välittävät.

Olen siis kuitenkin kai tehnyt elämässäni jotain oikein, koska olen valinnut ja saanut ympärilleni kasattua tämän erittäin laajan ja välittävän ystäväpiirin, joka on myös nähnyt niitä vaikeuksia, elänyt.

Tämä kaikki on viime päivinä piirtänyt päähäni oudon mielikuvan, josta jokainen hakekoon oman roolinsa ja mielikuvansa. Se menee näin..

Olen juoppo, joka on sammunut kantakapakkansa pöytään. Henkilökunta saapuu minua herättämään ja ystävällisesti pyytämään, että lähtisin kotiin nukkumaan. Minä herään ja hieman ärtyneenä ja vastahakoisesti nousen ylös. Jaloistani on kuitenkin voimat poissa ja yritän pienin askelin ja horjuen edetä kohti ulko-ovea. Henkilökunta päättää saattaa minut kotiin asti, jotta pääsen turvallisesti perille. Ovella kiitän avusta ja nukahdan omaan sänkyyn. Seuraavan kerran, kun palaan taas siihen rakkaaseen kantapaikkaani, kävelen suoraan tiskille ja nöyrästi kiitän siitä avusta, jonka olin saanut ja sen ansiosta selviytynyt ehjänä kotiin.

Ei hyvät ihmiset, en ole vaipumassa psykoosiin, en koe mitään paranormaaleita ilmiöitä, eikä edes ulkona möllöttävä täysikuu ole syypää..
Ehkä vain se melkein kaksi vuosikymmentä siinä henkilökunnan roolissa riitti?!

Kiitos kaikki ystävät ja läheiset, että olette tukenani. Jonain päivänä vielä nöyrästi kiitän teitä tästä kaikesta.

Olette rakkaita.

Eilen tunsin Zen...

Ei ole ihmisen hyvä olla silloin, kun mielessä pyörii kerralla miljoona ajatusta, joista ei saa yhtään ainoata kokonaiskuvaa, rinnassa tuntuu jatkuva ahdistuksen paine, sekä keho ei malta pysyä montaakaan minuuttia paikallaan.
Kyllähän semmoisia on ollut matkan varrella ennenkin, yksi kerrallaan ja vain hetkinä, mutta nyt, kun se kaikki tapahtuu samaan aikaan ja on kestänyt viikkoja...

Onneksi kuitenkin on olemassa omat lapset. Lasten kanssa touhuillessa ne pahimmat ajatusmyrskyt ja paineen tunteet pysyvät hieman kurissa. Vaikka samalla se touhuilu hieman uuvuttaa, niin enemmän se kuitenkin antaa voimaa jaksamaan. Eilen tapahtuikin jotain..

Pitkän ja touhukkaan päivän jälkeen lapset olivat omissa huoneissaan. Olin saanut siivottua päivän sotkut ja ajattelin yrittää hetken levätä ajatusteni kanssa sohvalla.
Hetken siinä yksin ollessani kaikkien ajatusten ja tunnetilojen kanssa, keskimmäinen lapsistani, tyttäreni 12v tuli kainalooni, olimme vain, hiljaa. Eipä aikaakaan, kun nuorimmainenkin tyttäreni 4v saapui samaan kasaan ja vielä viimeisenä saapui poikanikin. (Hän on jo 14v, joten ei tullut kainaloon saakka).
Siinä sitten oltiin koko perhe kasassa rauhallisesti keskustellen nautittiin toistemme seurasta. Tytöt sitten vielä intoutui todellisen harrastelijateatterimaisesti esittämään katkelmia Frozen elokuvasta jonka jälkeen siirryimme arvausleikkeihin.

On kyllä pakko ihmetellä, miten noilla pienillä ihmisillä on uskomaton taito saada aikuisen murheet unohtumaan, nimittäin huomasin yhtäkkiä kesken sen kaiken, että ajatusmaailmani ei ollutkaan niin sekaisin, myös rinnassa oleva puristus oli poissa, sekä huomasin olleeni jo pitkään rentona paikoillani.Tunsin täydellisen Zen hetken. Se oli mahtava tunne.

Monesti olen pohtinut, missä olisin ja miten tästä kaikesta selviäisin ilman lapsiani. Vaikka minulla on laaja ja rakas sosiaalinen verkosto ympärilläni auttamassa, niin arki ilman lapsiani voisi olla tuhoisaa. Tekisinkö ruokaa? Söisinkö edes? Siivoaisinko? Pitäisinkö huolta itsestäni?

Se hyvä olo, joka minussa hetken vallitsi, sai minut taas enemmän uskomaan siihen, että jonain päivänä se aurinko vielä paistaa.

Kiitos lapseni, että olette olemassa!

Tuhlaammeko toisemme?

Tuhlaammeko toisemme? Kysymys on retorinen, sillä paremmin voisi kai kysyä, miksi tuhlaamme toisemme? Sen toisen, joka on siinä vieressä. Sen toisen, joka on meille tärkeä, sen toisen, jolle kerromme kaiken, sen toisen, joka kuuntelee ja sen toisen, jota rakastamme ja jonka kanssa haluamme ikääntyä. Ja vain sen tähden, koska älypuhelin...

Kuullostaa ehkä joidenkin mielestä tyhmältä, mutta tiedän, etten ole tämän mietteen kanssa yksin. Tunnen henkilökohtaisesti näitä ihmisiä ja olen lukenut paljon artikkeleita ja blogeja aiheesta. Valitettavan paljon on ihmisiä, jotka jäävät ihmissuhteissaan niin sanotusti kolmanneksi pyöräksi, koska välissä on se pieni laite..

Olen itsekin ollut parisuhteessa, jossa toisella oli puhelinaddikti. Ei hänellä kyllä omasta mielestään ollut asian kanssa ongelmia. Ei edes, vaikka asiasta riitelimme usein. Ei edes, vaikka jotkut läheiset huumoriin ja sarkastisuuteen piillottaen yritti kertoa hänelle sen.

Oliko ongelmat siis kuitenkin vain minun omassa päässä? Olinko vain mustasukkainen? Riitelimmekö turhaan? Tunsinko mielipahaa turhasta asiasta?

Miltä tuntuu herätä aamulla aikaisin ja sinulle rakkain on puhelin kädessä vastassa sanoin "arvaa mitä mun ystävälle...", kertoo asian ja jatkaa viestittelyä? Miltä tuntuu mennä yllättäen herättämään se rakkain, kun siellä ollaankin jo hereillä sängyssä puhelin kädessä? Miltä tuntuu, kun katsotte yhdessä elokuvaa ja rakkain roikkuu puhelimellaan? Miltä tuntuu mennä yhdessä nukkumaan, kun puhelimesta tulee jotain ohjelmaa tai johonkin laitetaan viestiä?
Tässä muutama surullinen esimerkki ja voin sanoa, että se tunne, kun huomaat häviäväsi puhelimelle ja huomaat, että sen toisen elämä on siellä puhelimessa mieluummin kuin minun kanssani. Se käy itsetunnolle. Se tekee surulliseksi. Olenko oikeasti niin tylsää seuraa?


Moni muukin on varmasti huomannut, että joskus, kun keskustelemme toisen ihmisen kanssa ja jompikumpi ottaa puhelimen esiin, niin ei mene kuin hetki, kun toisellakin on se kädessä. Siinä vaiheessa se aito ja oikea sosiaalinen side on katkennut. Aikaisemmin mainitsemassa suhteessani huomasin itsekin välillä passivoituvani älylaitteelle, Miksi? Koska en kai halunnut tuntea olevani se kolmas pyörä. Surullista..

Rakas poikani, joka on hyvinkin addiktoitunut niihin pieniin laitteisiin, on onneksi viimein ymmärtänyt, että jos haluan oikeasti keskustella hänen kanssaan, niin hän laittaa sen älylaitteen pois, koska tietää, että en jatka asiaani, ennen kuin välissämme ei ole mitään. Sen jälkeen pystymme keskustelemaan, nauramaan ja itkemään. Rakastan niitä hetkiä!

Helposti ja ajattelemattomasti siis sillä arkipäiväisellä laitteella huomaamattamme rikomme sitä toista. Satutamme rakkaitamme. Onko siinä mitään järkeä? Pitääkö meidän olla koko ajan tavoitettavissa? Onko se pieni laite todella niin tärkeä, että tuhlaamme itsemme ja toisemme?

...Sitäpaitsi, olisin minä joskus keksinyt nukkumaan mennessä jotain muutakin tekemistä, mutta se puhelin oli kai jonkinlainen tapa sanoa, että päätä särkee..

Epäsosiaalinen kotirotta.

Aihetta olen joskus jotenkin teksteissäni sivuuttanut, mutta...

Olen aina ollut jotenkin yksinkertaisesti sanottuna ihmisläheinen. Hieman erikoinen huumorintajuni yhdistettynä yksilölliseen karismaani, sekä taipumukseni vahvaan sarkastisuuteen on jotenkin kai ollut helposti lähestyttävää ja siksi ehkä olenkin saanut elämässäni paljon hienoja ystäviä ympärilleni. Niin.. tiedän.. olen vielä näköjään narsistikin :/

Tästä hetkestä, kun lasketaan hieman taaksepäin, niin noin pari vuotta olen silloin tällöin kuullut, että minusta on tullut epäsosiaalinen, tai kysytty, miksi en käy missään?. Noh.. syynä on paljon sairaudenkin tuomia vaikeita hetkiä, mutta olen pidemmänkin aikaa mielessäni käynyt asiaa paljon läpi ja miettinyt syitä, miksi ehkä olen niin "syrjäytynyt". Liian helppoa olisi sanoa "koska masennus.."

Mutta kelataanpa hieman taaksepäin.. Pienenä koin olevani hieman... (Aina on jotain traumoja lapsuudesta) :)

Minulla on aina ollut paljon ystäviä, olen kiertänyt kaikki mahdolliset kissanristiäiset ja ollut mukana vaatimattomasti sanoen kaikessa.. Olen ollut koko nuoruuteni hyvinkin sosiaalinen, mutta sosiaalisimmat hetket ovat ylivoimasesti ollut työssäni...

Olen ollut elämästäni seitsemäntoista vuotta aktiivisesti ravintoloissa töissä baarimikkona. Pienissä pubeissa, joissa asiakkaista tulee helposti niin läheisiä, että tiedät melkein kaiken heidän elämästään. Ystävystyt, naurat ja itket heidän kanssaan. Heistä tulee vahvasti osa omaa sosiaalista elämää. Kävin muutamissa hautajaisissakin...

Siihen samalla tein vielä noin kymmenen vuoden ajan dj keikkoja toista sataa vuodessa. Pitkiä päiviä ihmisten keskellä ja vahvasti sosiaalisena.

Pitkiä ja raskaita viikkoja tein vielä myöhemminkin yrittäjänä, kun vuonna 2010 sain viimein sen oman ravintolan. Muistan vieläkin elävästi, kuinka alkuun mielessäni ajattelin, että nyt en tutustu ihmisiin.. teen vain työtäni ja lähden kotiin. No niinpä niin.. Eihän se onnistunut ja sen kolmen vuoden aikana sain uusia tuttavuuksia toista sataa ja muutamia jopa ystäväksi asti. Kävin hautajaisissakin...

Kun viimein irtaannuin ravintolamaailmasta 2013, päätin itsekseni, että nyt saa riittää. Ilta ja yö työt saivat jäädä ja keskittyisin perheeseeni, lapsiini, eli tietoisesti jätin sen sosiaalisen huipun taakseni. Minusta oli tulossa epäsosiaalinen kotirotta, joka kaipasi normaalia päivätyötä.

2014 yritin vielä ponnistella yritykselleni jotain uutta ja täten saada itselleni työtä, mutta kun se aikaisemmassa kirjoituksessani esiintyvä sade oli jo piiskannut minua ja lisää tuli tasaisesti ripottaen, niin voimat vain ehtyivät..

Kyllä myönnän, että masennus on tuonut oman epäsosiaalisuutensa tähän kaikkeen, koska on päiviä, kun joudun pitkään kamppailemaan itseni kanssa, että pääsen edes lähikauppaan ostamaan maitoa(tubangia ja olutta). Paskamainen tunne, mutta en silti syytä tästä kaikesta sairauttani. Tässä epäsosiaalisuuden sopassa on aika paljon mukana myös sitä omaa aikaisempaa päätöstä.

Tulen kuitenkin varmasti olemaan elämässäni vielä hyvin sosiaalinen, koska rakastan olla sitä. Se ei katoa minusta...

Loppuun laitan viestin, jonka sain eilen (en saanut sanoa vanhalta), joten pitkäaikaiselta ystävältäni :) Kertoo minusta ja auttaa jaksamaan enemmän...

"Kuule, muistathan kaikkien ikävien ja raskaiden asioiden 

lomassa sen, että sä oot kuitenkin upea, sydämellinen,

toiset huomioon ottava ja ihana. Se, että paska kasaantuu, 

johtuu osaksi siitä, että oot kuitenkin vahva ja kaiken lisäksi rohkea. 

Sille, joka jaksaa kantaa, sille kasaantuu. Ja hienoa, että oot hoksannut,

ettei aina tarvitse jaksaa, voi ja pitää pyytää apua, kun sitä tarvitsee"

Masennus.

Ei varmasti vielä viisi vuotta sitten kukaan, joka minut tuntee osannut ajatella, että tuo jätkä on muuten jonain päivänä epäsosiaalisena, ahdistuneena ja väsyneenä kotona kärsien masennuksesta.

En olisi uskonut itsekään, mutta paskasateen sattuessa, kun liukastelee liian monta kertaa, voi lyödä päänsä, josta nousee niin iso kuhmu, ettei se ihan pikku puhaltamisella lähde pois...

Sade oli alkanut ja ensimmäiset liukastelut oli jo ehditty kokea, kun minulla diagnosoitiin masennus ensimmäisen kerran joulukuussa 2012. Olin kuulemma sairastunut keskivaikeaan masennukseen, johon sain puoleksi vuodeksi lääkkeet ja pari kontrollikäyntiä. Siinä kaikki...

Siinä sitten mentiinkin "mukavasti" taas pari vuotta eteenpäin ja tasaiseti liukastellen ja päätään kolhien, kun viimein taas touko-kesä kuussa 2015 soitin lääkäriin ja tilasin itselleni ajan. Kuhmu oli kai tulehtunut, koska olin siinä vaiheessa jo niin voimaton ja väsynyt, että en pystynyt enää muuta kuin itkemään.

Lääkäri kysyi heti, että onko minulla itsetuhoisia ajatuksia ja muistan vastanneeni, että ei ole, enkä halua tappaa itseäni, mutta vahvasti mietityttää, että mitä järkeä tässä kaikessa enää on. Keho ja mieli väsähti.. Olin palanut loppuun..

Niistä hetkistä on kuitenkin päästy hieman parempaan suuntaan, vaikka muutaman kerran on takapakkiakin koettu, tälläkin hetkellä hieman pakki päällä..

Ongelmallisinta tässä hetkessä on se, että olen tällä hetkellä vähän sellaisessa välitilassa.. Tälläkin hetkellä on selvittämättömiä tilanteita, joihin en pysty vaikuttamaan, tai pysty niiden ratkeamista nopeuttamaan.. Lääkärinikin sanoi, ettei hänellä ole sitä ihmepilleriä, joka vie heti ongelmat pois ja terapeuttikin on hieman voimaton, koska tällä hetkellä on asioita, jotka ei ole mielikuvitukseni luomaa harhaa vaan todellisia asioita, jotka pitäisi ensin selvittää, jotta täydellinen parantuminen voi alkaa(lisää aiheesta tulevaisuudessa).

Mutta vaikka sade ei ole vielä todellakaan päättynyt, niin pikkuhiljaa yritän kuitenkin sitä paskasateen liukkaudesta tuomaa kuhmua hoitaa ja pienentää, ja taistella niin itseni, kuin lähiomaisteni takia ja saada itseni niin kokonaiseksi kuin mahdollista, sekä hommata pitävämmät kengät...

Ero tuo suruja...

Niin kuin olen aikaisemmissakin kirjoituksissani ehkä huomauttanut, niin olen vahvasti parisuhde ihminen. Se on elämässäni vahvin voimavara ja jollain tapaa syy olla minä. Asia on minulle niin tärkeä, että olen tatuoinut oikeaan käteeni välille ranne kyynärpää tekstin "where there is love there is life" joka on yksi Gandhin kuolemattomista lausahduksista. Se on minulle se juttu...

Monesti on kuitenkin käynyt niin, että jotain on mennyt pieleen...

Jopa niin monesti, että eräs ammatti-ihminen aikanaan alkoi kysymään lapsuudestani ja isä ja äiti suhteestani? En koskaan ymmärtänyt yhtäläisyyttä.. :/ ...olen kai vähän tyhmä :)

Aiheena kuitenkin oli tällä kertaa ero ja sen tuomat tuskat. Parisuhde on monimutkainen liitto, joka päättyessään tuo elämään paljon ahdistusta.

En ole koskaan eronnut toisesta ihmisestä ilman, ettei sillä olisi ollut mitään vaikutusta elämääni. Eron tunteet ja sen tuomat surut on myös sekä väitetysti ja tutkitusti ihmisen toiseksi suurin tunnetila heti läheisen kuoleman jälkeen. Ei siis ole kysymys ihan pienestä tunnetilasta.

Eikä olekaan.. Ei ainakaan minun kohdallani. Jokaisella kerralla eron tuoma suru on pysäyttänyt ja halvaannuttanut minut.

Ihmisille, jotka eroavat rakastamatta, tuntevat rakkauden vastakohdan, eli välinpitämättömyyden ja se on varmasti helppoa, mutta voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan eronnut sen takia, etten rakastaisi, tai välittäisi. Aina on sattunut..

Ero herättää myös meissä huonoja ajatuksia. Miksi en kelvannut? Olenko huono ihminen? Jäänkö ikuisesti yksin? Itsetunto kärsii ison kolauksen. Helposti jää myös paljon muita kysymyksiä auki, joihin ei ehkä saa koskaan vastausta. Se pitkittää helposti erosta toipumista ja joskus tarvitsee myös ammattilaisen apua.

Minulla on esimerkki menneestä, miten asioiden ei ehkä kuuluisi mennä ja joka on jotenkin niin absurdi, etten oikeen vieläkään ymmärrä sitä.

Olin joskus parisuhteessa, jossa oli omat arjen ongelmat. Eräänä päivänä tuli riitaa ja jo noin tunnin päästä riidan alkamisesta oli toisella tavarat pakattuna ja suunta poispäin. Jälkeenpäin sain kasapäin viestejä, joissa oli rakkauden tunnustuksia, ikävää, halua palata, sekä mieleenpainuvampana viesti siitä, kuinka haluaa taistella minusta loppuun saakka, jotta saa minut itselleen ja tekee mitä vaan sen eteen kunhan vain kerron mitä haluan.. Noh.. Ilmoitin, että pitää rauhoittua ja tarvitsen aikaa. Olin tapahtuneesta niin lukossa, etten pystynyt siinä hetkessä avautumaan.

Viikon verran siinä meni, kun soitimme, mutta toisesta aiheesta, emmekä puhuneet suhteestamme mitään, vaikka lopussa kuitenkin ilmaisin ikäväni ja tunnustin rakkauden, niin sain vastaukseksi JES ja moikka.. Jäljelle jäi vain ajatus täh??

Siitä mentiin vielä aikaa eteepäin, eikä kuulunut mitään, mutta sitten yhtäkkiä huomasinkin sosiaalisessa mediassa muutaman kuvan, jossa mukavan humalaista iltaa viettämässä oli otettu muutama känni kuva jonkun miespuolisen ystävän kanssa. Siinäkö se taistelu minusta oli? Olinko todella noin tärkeä? Wau! olipa vahvaa taistelua! Känni vaan päälle ja kohti uutta seikkailua..

Sillä hetkellä en muistanutkaan, koska olisin tuntenut itseni niin loukatuksi ja niin jätetyksi. Pettymys oli suuri. Mitäpä, jos olisin tehnyt hänelle samoin? Noh.. En olisi pystynyt.. En noin nopeasti, sekä toista pitää mielestäni jotenkin edes kunnioittaa vaikka itse olisi täysin ookoo asian kanssa.. Paitsi jos haluaa satuttaa toista. Miksi kukaan haluaa satuttaa toista ihmistä tahallaan?

Vaikka asiantuntijat sanovat, ettei toinen ihminen voi särkeä toisen sydäntä, niin jotenkin tuntuu, että olen näiden vuosien aikana menettänyt siitä muutaman palasen..

Olen ollut jättäjä ja minut on jätetty. Minua on petetty monta kertaa useammassakin suhteessa, olen uskaltanut kärsiä ja kestänyt sen ja silti jaksan aina vaan uskoa, että jonain päivänä eteeni kävelee se, joka on minulle uskollinen ja rakastaa minua kaikkine virheineen aina sinne loppuun asti.

Joskus saattaa ahdistaa?

Jokainen ihminen kokee tai tuntee jossain vaiheessa elämäänsä vaikeita tilanteita tai tunteita, joista ylitse pääseminen voi tuottaa hetkellisesti tai pidempi aikaisesti vaikeuksia, sekä ahdistuksen määrä voi nousta erittäin isoksikin...

Syynä voi joskus olla esim. avioero, vaikean ja/tai haastavan parisuhteen loppuminen, ongelmat parisuhteessa, pettäminen, jättäminen, läheisen itsemurhayritys, erittäin rakkaan ja hyvän ystävän kuolema, jonkun rakkaan ja läheisen sukulaisen kuolema, läheisen vakava sairastuminen, työpaikan/yrityksen menettäminen, yrittäminen, konkurssi, henkilökohtainen konkurssi, läheisestään luopuminen(esim. omasta lapsesta), masennus.. Siinä muutamia syitä, jotka voi ihmistä viedä rankastikin alaspäin.

Ennen kuin menen asiaan on pakko myöntää, että vaikka olen aika avoin ihminen, niin silti olen tähän asti ollut aika pidättäytyväinen siitä mitä haluan kertoa elämästäni ja siitä, mitä olen kokenut.

Ihmisellä kun usein on taipumus peitellä ongelmiaan ja halu näyttää ulospäin asiat jotenkin parempana, kuin asiat todellisuudessa onkaan.

Me helposti häpeämme huonoja asioita elämässä ja yritämme peitellä ne, mutta mielestäni jollain tavalla aivan turhaan. Ne huonot asiat tekee meistä myös jollain tapaa vahvempia. Ne osaksi tekee meistä sen mitä olemme. Ne on osa elämäämme..

Henkilökohtaisesti olen tullut vihdoin siihen päätökseen, että on aika riisua itsensä häpeilemättä ja paljastaa omasta elämästään myös sen puolen jossa kaikki ei olekaan ollut niin kaunista...

Nimittäin ennalta mainitsemani syyt, jotka voi johtaa "pieneen" ahdistukseen ja joista tulen jatkossa kirjoittamaan ovat kaikki omasta elämästäni ja kaikki tuo on tapahtunut minulle viimeisen kolmen vuoden aikana.

Tiedän, että en ole yksin ja monille on myös tapahtunut samankaltaisia asioita ja siksi myös jossain määrin haluan kirjoittaa ja kertoa, paitsi itseni vuoksi, niin myös ehkä auttaakseni muita..