Kirjallinen mielialahäiriö.

Voin helposti myöntää, etten ole koskaan ollut mikään kirjallisuuden suurkuluttaja. Itseasiassa vielä viisi vuotta taaksepäin en ollut lukenut vielä kymmentäkään opusta koko siihen astisen elämäni aikana ja tuohon lukuun saa helposti mahdutettua myös kaikki siihen mennessä luetut koulun oppimateriaalit. Yleensä, kun minulta on kysytty olenko lukenut jonkun kirjan, niin olen ystävällisesti tehnyt vastakysymyksen, jossa tiedustelen, josko tuosta kyseisestä kirjasta olisi mahdollisesti saatavilla helpommin luettavaa muotoa, eli elokuvaa. Olen minä jotain lukenutkin ja joskus aloin lukemaan jopa raamattua, mutta lukeminen tyssäsi heti alkumetreille, sillä oli se niin vaikeasti ja raskaasti kirjoitettua ja vieläpä sillä pienimmällä kirjasinkoolla, etten jaksanut millään keskittyä. Toisaalta mielessä heräsi heti nyt kysymys, että olisiko elämä mennyt tähän asti hieman eri tavalla, jos olisin aina jaksanut lukea sen kaiken pienimmällä kirjoitetunkin.

Ei siis peiliin katsoessa tarvitse paljon miettiä, että miksi elämäni on kulunut hämyisten baarien tiskejä kuluttaen, tasaisesti molemmin puolin. Toisaalta varsinkin pienien baarien hyvä puoli on se, kun erilaisten ammattikuntien ihmiset yhdistyvät samaan paikkaan ja jos vähänkin osaa pitää korviaan auki, voi oppia paljon. Minäkin kun vietin kymmenen vuotta Helsingin Punavuoressa pienessä kivijalkakuppilassa, jossa sain päivittäin palvella kirjailijoita, toimittajia, näyttelijöitä, elokuvakriitikkoja, lääkäreitä, tuomareita, juomareita, insinöörejä, unohtamatta tietenkään viereisen telakan duunareita, joita oli ympäsi Suomenmaan kokoontunut työn perässä risteiliöitä rakentamaan, niin tuossa porukassa jos ei kuule tarinoita, tai yleistietous kasva, niin vika on kuuntelijan korvissa. Eikä tästä ole, kuin hieman yli viikko, kun erään baari-illan päätöksenä kävin vaatimattomasti leppoisan keskustelun suhteellisuusteorista erään matemaatikon kanssa. Helposti aukeava aihe kolmessa promillessa ja ihan normaalia baaripöytä keskustelua, eikö?

Se, että lukeminen ja varsinkin luetun ymmärtäminen on kohdallani ollut hankalaa, niin jos joku olisi viisi vuotta sitten ehdottanut, että kirjoittaisin jotain, olisin voinut vaikka hieman isällisellä avokämmenellä seitinohuesti hipaista tuon sanojan hipiää, jotta ei jatkossa puhuisi niin sekavia. Sitten sekin kuitenkin tapahtui ja aloin kirjoittamaan ja vieläpä näinkin julkisesti.

Nyt olenkin sitten jostain kaivanut päähäni ajatuksen, joka veisi tämän kaiken kirjoittelun aivan uudelle tasolle. Haluan kirjoittaa kirjan. Ilmeisesti kyseinen ajatus olisi päivänselvä jatko-osa tälle kaikelle, mutta minulle, jonka yksi lempisitaateista on "kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa", se ei olekaan välttämättä ihan läpihuuto juttu.

Mikä voisi sitten olla kirjani aihe? Vaihtoehtoja riittää ihan omasta elämästäkin, eikä värikyniin tarvitsisi koskea. Kirjoittaisinko vuosistani baareissa? Siihen saisi sisällytettyä huumoria, juhlimista, väkivaltaa, seksiä ja ennen kaikkea, alkoholismia ja sen seurauksia. Tai jos kirjoittaisin vaikeimmista masennus vuosistani, jotka myös sisältäisi kaikki edellä mainitut asiat ja vähän päälle? Voisin myös kirjoittaa yhdestä lyhyestä, alle vuoden kestäneestä, mutta elämäni uskomattomimmasta parisuhteesta, jossa nuo kaikki aiheet jälleen löytäisivät paikkansa. Tässä viimeisessä aiheessa, vaikka ajallisesti kestikin niin lyhyen aikaa on vielä sekin hienous, että siitä saisi kirjoitettua täydellisen kirjasarjan, eli omanlaisensa Iijoki-sarjansa, sillä yhteen kirjaan ei saisi mahdutettua kuin viisitoista minuuttia tuosta tapatumarikkaasta suhteilusta kerrallaan, ellen sitten halua kirjoittaa raamatun paksuista pokkaria, tai paremmin sanottuna uutta raamattua, sillä tuossa opuksessa tapahtumat muistuttaisi monella tavalla sitä pyhää kirjaa, ristiinnaulitsemista myöden, vaikkakin enemmän ja onneksi kuvainnollisesti. Aiheita siis on ja mikäli tämä jo hetken jatkunut mielialahäiriö ei mene ohitse, niin aloitan lähiaikoina jonkun, tai joidenkin tarinoiden kirjoittamisen kirjan muotoon.

Mielialahäiriöstä tulikin mieleeni juttu, jonka kuulin vähän aikaa sitten. Siinä kaksi entistä työkaveriani ravintola ajoilta oli puhunut kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen näistä keskustelijoista oli hyvinkin räiskyvä persoona, joka usein sisällytti puheisiinsa räjähdysmäisen tiuskimisen, sekä tarjoili välillä juomien lisäksi märkää rättiä näyttävästi ja tuntuvasti suoraan kasvoihin. Eräänä päivänä tämä pirttihirmu oli tunnustanut sairastavansa kyseistä kaksisuuntaista, johon sitten tämä toinen keskustelun osapuoli, vanhan koulukunnan ovimies oli rennosti tokaissut, "jännä, että se näkyy vaan yhteen suuntaan".

Itseään etsimässä.

Muistan elämäni aikana usein kuulleeni lausahduksen, jossa ihminen sanoo etsivänsä itseään ja nopealla johtopäätöksellä kuitenkin saanut huomata sen tarkoittavan jotain ihan muuta, kuin oikeaa itsensä etsimistä. Eihän ihminen voi itseään oikeasti kadottaa, vai voiko sittenkin?

Jos käyttäisin psykoterapeutti Maaret Kallion oppeja ja piirtäisin elämästäni diagrammia, niin se olisi neutraalista viivasta, eli syntymästäni alkaen aika tasaista nousua muutamalla pienellä kuopalla varustettuna noin kolmenkymmenenviiden vuoden matkalta, jonka jälkeen henkinen, mutta pahasti tuntuva lapio aloitti lyömisen kasvoilleni niin kovaa, että melkein tajunnan menettäneenä ja voimattomana piirtäisin viivaa jyrkässä kulmassa kohti sitä nolla rajaa, aika lailla vielä sen alle ja siellä se sitten pysyisikin jonkun aikaa. Tässä vaiheessa sanoisin, että itsensä kadottaminen käy yllättävän helposti, mutta löytäminen ei sitten tapahdukaan samalla tahdilla.

Reilut kolme vuotta sitten oli pakko käydä hieman kyselemässä ammattilaiselta, mitä hän olisi mieltä ajatuksistani, sillä olin saanut tuosta henkisestä lapiosta jo muutaman niin tiukan tällin, että mieleni vaelsi paikassa, jossa kyseenalaistin omia ajatuksiani niin paljon, etten enää tiennyt oikean, tai väärän ajatuksen eroa. Epäilin olevani koko ajan siis varustettu väärillä ajatuksilla, jotka mielessäni oli oikeita. Eipä lopulta tarvittu kuitenkaan kovin montaa käyntiä päätohtorin pakeilla, kun hän ajatuksiani mittailtuaan antoi minulle "terveen" paperit ja samalla käännytti kaljuuntuvan kupolini pois turhista ja negatiivistä ajatuksista, joissa tuomitsin itseäni turhaan. Toisaalta jäin lopulta hieman miettimään tuota diagnoosin luotettavuutta, sillä eräällä kerralla kun tuo kieltämättä hyvinkin näyttävän näköinen poppatohtori tuli lyhyessä hameessaan ja pitkävartiset saappaat kopisten ehkä jopa tarpeettomankin lähelle minua kertoakseen, kuinka hyvältä jälleen sinä päivänä tuoksuinkaan ja vielä lähtiessäni halusi muistuttaa huumaavasta tuoksustani, niin kaikista istunnoista jäi lopulta päällimmäisenä mieleen, että kummankohan sisimpään tässä olikaan lopulta tarkoitus kaivautua. Noh, antoipas ainakin erilaista ja uutta ajateltavaa. Jatkoin lopulta itsetutkistelua omassa rauhassa ja täytynee nyt tarkentaa, ettei se itsetutkistelu edellisen tapahtuman takia kuitenkaan keskittynyt niihin miehen pienempiin ja kuulemma enemmän ajatteleviin aivoihin, vaan noin metrin verran ylemmäksi. 

Samoihin aikoihin vetäydyin sosiaalisesta maailmasta miltei täysin ja erakoitumiseni alkoikin aiheuttaa lähimmäisilleni kyselyjä ja huolta. Rauhoittelin tovereitani, sillä tuo katoamiseni oli täysin tarkoitettua, koska halusin rauhassa käydä ajatuksiani läpi itseni löytämiseksi. Aloitin siis isommalla kaavalla mietinnän, jota olen myöhemmin kuullut ammattikielellä kutsuttavan syvemmäksi meditaatioksi. Ja vaikka olen elämässäni useinkin kuullut ulkomuotoni liitettävän buddhalaisuuteen, niin tämä ei tarkoittanut sitä, että olisin päivät pitkät istunut olohuoneen matolla jalat ja kädet sylissä merenkohinaa kuunnellen ja suitsukkeen tuoksua aivastellen, vaikka kai tuotakin voisi hieman salaa itsekseen kokeilla, mutta kiitos vanhan jalkaan kohdistuneen työtapaturman ja siitä aiheutuneen ristisiteiden liiallisen venymisen, on parempi jättää rikkinäisten sidosnarujen koeponnistus väliin.

Itsensä löytäminen voi olla pitkä ja tuskallinen matka. Minun kohdallani siihen tarvittiin noin kolme vuotta ja niin oudolta, kuin se voikin kuullostaa, olen menneiden mietiskelyiltäni lopulta tullut siihen päätökseen, että olen hyvinkin tyytyväinen, että näin ja koin ne huonoimmat hetket, sillä nyt olen enemmän kuin koskaan oppinut itsestäni, elämästä ja siitä, mitä haluan ja en halua elämältäni tulevaisuudessa. Kadotin, etsin ja löysin.

En ainakaan vielä tällä hetkellä ole miettinyt kääntymistä buddhalaisuuteen, mutta sen verran olen jo ehtinyt matkallani aiheeseen tutustua, että miltei täydellistä patsaskopiota mukailevalle olemukselleni paremmin sopiva ja mukava asento lopulta löytyi ja se on kyljellään lepäävä malli. Tarkoittanee siis, että olen saavuttanut valaistumisen, eli nirvanan. Buddhalaisittain, arhat.