Hoidetaan masennusta.

Suomessa masennus on yleisin mielialahäiriö, josta joka viides Suomalainen kärsii elämänsä aikana ja yli puolella se uusiutuu, sekä osalla se kroonistuu pysyväksi. Ei siis mikään harvinainen sairaus ja välillä ihmisten kanssa keskustellessa on saanut huomata, että flunssa taitaa olla nykyään harvinaisempi, kuin masennus. Kuinka minun masennustani sitten on tähän mennessä hoidettu ja minkälaisen avun olen siihen kaikkeen saanut? Kerron nyt hieman omakohtaisia kokemuksia ja huomioita tästä kaikesta.

Loppuvuodesta 2012 tunsin oloni hieman raskaaksi ja kävin lopulta yksityisellä lääkärillä, jossa Minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus. Puoli tuntia jälkeenpäin kävelin lääkäristä ulos puolen vuoden masennuslääkityksen resepti kourassa. Kolmen kuukauden päähän sovittiin uusi aika, jossa katsottaisiin, miten lääkitys on purrut ja siihen se hoito loppuikin. Söin kuurin lääkkeitä loppuun ja jatkoin elämää..

Viime vuosien koettelemukset ajoivat minut sitten uudelleen lääkäriin 2015 kesällä, kun tunsin, että olin henkisesti palanut loppuun, enkä enää kestänyt oloani. Onneksi mielialahäiriöt kuitenkin otetaan Suomessa vakavasti ja sain ajan lääkäriin heti seuraavaksi aamuksi, sekä minulle etsittiin lääkäri, joka pystyisi minut vastaanottamaan , koska oma lääkäri olisi ehtinyt ottaa minut vastaan "heti" reilu kuukauden päästä. Seuraavana aamuna kolme varttia lääkäriä ja jälleen keskivaikean masennuksen diagnoosi, sekä masennuslääkereseptillä ulos. Lisäksi lääkäri määräsi vielä ahdistukseen jotain vahvoja pameja, joita en ole vielä tähän päivään mennessä syönyt. Kuukauden päähän sovittiin uusi aika, jossa katsottiin lääkkeen teho ja samalla lisättiin annostusta kaksinkertaiseksi. Samalla lääkäri laittoi lähetteen psyk. sairaanhoitajalle, jossa pääsisin puhumaan ongelmista. Luulin, että nyt alan saamaan apua kaikkeen, mutta se olikin jotain ihan muuta..

Ensimmäinen käyntini psyk. sairaanhoitajalla meni suunnilleen hyvin, koska sain itse puhua suurimman osan ajasta kertoessani kaikista niistä syistä, miksi mieli oli maassa. Sitten se muuttuikin katastrofaaliseksi minulle, kun sairaanhoitajasta ei tullut enää ulos, kuin kaksi asiaa. "Miksi" oli se pahin, koska aina, kun kerroin jotain, niin kuulin tuon kysymyksen. Toinen, mikä pyrähti ilmoille sairaanhoitajan suusta oli jo lausetta muistuttava "sun täytyy". Rikoinkohan minä jotenkin tuon ihmisen "pienellä" kertomuksellani? Noh.. kävin vielä muutamia kertoja, kunnes onneksi sairaanhoitaja joutui peruuttamaan yhden ajan, enkä enää pyytänyt uutta aikaa..

Sitten mentiinkin taas hetki lääkkeiden voimalla, kunnes oli aika tilata uusi aika lääkärille. Kuten varmasti arvata saattaa, oli lääkäri vaihtunut edellisen vaihdettua työpaikkaa ja pääsin jälleen kertomaan kaiken taas alusta uudelle lääkärille. Kerroin myös kyseisistä sairaanhoitajakäynneistä ja lääkäri oli kanssani samaa mieltä, että annetaan sen olla. Tällä käynnillä kuitenkin lääke vaihdettiin toiseen, koska ensimmäistä lääkkeestä ei ollut näkyvää hyötyä ja samalla yritettiin työntää vähän lisää pameja, mutta sanoin, että en ole syönyt entisiäkään, joten ei tarvetta. Samalla sain lähetteen nettiterapiaan. Nettiterapiaan? En ollut ikinä moisesta kuullutkaan ja pakko myöntää, että uskoni tuon tyyliseen terapiointiin oli hyvin olematon.

Nettiterapia on lyhyt aikainen(muistaakseni 10 viikkoa) terapia, jossa vastataan kerran viikossa kysymyksiin, sekä saadaan ohjeistusta siitä, miten asioita voi itse käsitellä, tai kääntää paremmaksi. Lisäksi psykologi soittaa kerran viikossa tiettyyn aikaan, jossa käydään läpi edellisiä kysymyksiä, sekä voi kysyä itseään mietityttäviä asioita. Käsitykseni tuosta terapiasta kyllä muuttui positiivisempaan suuntaan, mutta...
Kaiken kaikkiaan terapia oli todella lyhyt ja loppui juuri siinä vaiheessa, kun kaikki mielen syvimmät aukot ja murheet oli ensin revitty auki. Lisäksi, ainakin kohdallani, nuo psykologin soitot kestivät yleensä max. 10 minuuttia(yleensä vähemmän) ja tulikin enemmän semmoinen olo, että soittoaika oli vain tarkistus siitä, että olen vielä hengissä. Lisäksi muistan yhden toistuvan ohjeistuksen, jossa minua neuvottiin ottamaan itselleni jokin tietty aika viikossa kestoltaan 2-4 tuntia, jossa miettisin niitä murheitani ja muina aikoina keskittyisin normaaliin elämään. Niin, sehän on helppoa ajoittaa ne murheet muutamalle tunnille viikossa ja sitten olla muu aika normaalina ja miettimättä. Jepjep.. Muuten kyllä ihan toimiva terapia, jos vain olisi kestänyt pidempään.

Sitten tilattiinkin taas aikaa lääkärille. Yllättävää, että lääkäri oli jälleen vaihtunut, koska edellinen oli jäänyt eläkkeelle. Sitten vain tarinoita kertomaan taas alusta. Tällä käynnillä lisättiin taas lääkityksen annosta ja määrättiin lisää uusia lääkkeitä katkonaiseen uneen, sekä kysyttiin, että jos vaikka menisin takaisin psyk. sairaanhoitajalle, mutta sanoin suoraan, että ei kiitos. Tässä kohtaa pitää sanoa, että ne kaikki lääkkeet, mitä minulle on määrätty ja olen jättänyt hakematta, tai syömättä, niin riittäisi yhden tutun Espoolaisen lähiön ei niin sairauden tuottamiin lääkinnällisiin tarpeisiin varmaan vuodeksi.

Viime perjantaina kävinkin nyt viimeksi ja toistaiseksi viimeisen kerran lääkärissä. Lääkäri kysyi minulta, että miten lääkkeet ovat vaikuttaneet ja minun oli pakko kertoa, että en ole nyt hetkeen niitä syönyt ja sen myötä olo on tuntunut paremmalta, sekä olen nukkunut paremmin. Lääkäri vihdoin uskoi, ettei ainakaan minun kohdallani lääkkeistä ole apua, eikä kolmatta eri lääkekuuria enää kokeilla ja nyt, kun kaikki muut keinot on kokeiltu, niin kirjoitetaan viimein lähete psyk. poliklinikalle terapiaa varten, jonne alunperin koko ajan olin halunnut, koska mielestäni tarvitsen vain ammattilaista, joka auttaa solmujen aukaisussa, enkä mitään lääkekuureja.
Mutta siinä lähetteessäkin on vielä iso mutta.. Lääkäri vähän varoitteli, että voi olla, että saan ajan vasta syksylle, koska sinne on muitakin menijöitä, sekä voi olla, että haluavat siellä vielä kokeilla jotain lääkkeitä ja lopuksi siellä vasta tehdään arviointi siitä, tarvitsenko oikeasti terapiaa. Ja vielä yksi mutta.. Jos minut arvioidaan siten, että tarvitsen terapiaa, niin loppuenlopuksi tulee vielä vastaan Kela, joka kuulemma päättää siitä, maksetaanko, tai onko rahaa maksaa kallis terapiani. Että näin...

En osaa sanoa, miten nuo kaikki vaiheet on minua parantanut. Henkilökohtaisesti on vain pakko sanoa, että tilanteiden rauhoittuminen ja selviäminen, rauhallinen itsensä tutkiskelu ajan kanssa ja sitä kautta itsensä ymmärtäminen, positiivisempi asenne, erittäin hyvä ja läheinen sosiaalinen verkosto ympärillä, sekä kevät on varmasti tehnyt tähän asti paljon enemmän, kuin yksikään yhteiskunnan tähän mennessä antama apu.
Odotellaan nyt kuitenkin syksyyn ja katsotaan miten käy, mutta tähän tahtiin, jos olo kohentuu, niin en ole täysin varma, että tarvitsenko edes enää tulevaisuudessa yhteiskunnan apua. Vaikka mielelläni minä silti kävisin vähän sohvalla makoilemassa kertomassa elämäni tarinoita, jotta voisin varmistua siitä, ettei kaikki tämä koettu enää koskaan elämässäni toistuisi.

Miksi minä kirjoitan?

Minulta on usein kysytty, että mikä on saanut minut kirjoittamaan, sekä miksi kirjoitan siitä kaikesta mitä kirjoitan. Helpoin vastaus olisi, että koska tykkään kirjoittaa, mutta se olisi valehtelemista. Tämä on kai jollain tapaa yksi elämäni paradoksi, sillä vaikka kirjoitan blogia, niin minä en oikeastaan pidä kirjoittamisesta. Jo pelkästään tekstiviestin kirjoittaminen tuntuu joskus niin tuskalliselta, että mieluummin soitan ja sitten puhelun aikana alan tuskailla siitä, että koskahan puhelu päättyy. En siis pidä myöskään puhelimeeen puhumisesta ja siksi mielestäni kasvotusten puhuminen onkin ehdottomasti paras keino keskustella.
Mikä on siis silti saanut minut kirjoittamaan blogia? Miksi minä kirjoitan?

Blogin kirjoittamisen idea sai alkunsa loppukesästä 2013, kun etsin vastauksia ja vertaistukea kaikkiin elämäni kysymyksiin ja vaikeuksiin. Aika usein nimittäin löysin itseni lukemasta toisten ihmisten kirjoituksia ja varsinkin blogeja. Myös paljon ystävien kanssa puhuen ajatukseni pääsi lopullisesti valloilleen ja aloin ajatella asioita aina vain syvemmin ja syvemmin. Loppuenlopuksi pää täyttyi erilaisista ajatuksista niin paljon, että ne oli saatava jotenkin sieltä ulos.
Psykiatrit usein opastavat tässä vaiheessa, että hyvä tapa tyhjentää pää on kirjoittaa ne mieltä häiritsevät asiat paperille ja sen jälkeen heittää paperi pois. Se metodi olisi varmasti toiminut kohdallanikin hyvin, eikä minun olisi tarvinnut avata blogia sitä varten, mutta ajattelin tämän blogin tekevän samalla paljon muutakin. Niinpä sen sitten myöhemmin syksyllä avasin..

Muistan, kuinka aluksi kirjoitin asioita hieman varoen ja samalla jotenkin häpeillen, enkä saanut siitä kaikesta kirjoittamisesta sitä terapiallista apua, jota alunperin itselleni hain. Pikkuhiljaa kuitenkin teksti tekstiltä aloin vapauttaa itseäni ja uskalsin kirjoittaa enemmän ja tarkemmin, kunnes tuli pieni tauko, sillä elämän hyvät ja huonot asiat ottivat aikani ja vallan, eikä aika enää riitänyt, enkä pystynyt keskittymään kirjoittamiseen. Viime vuoden loppupuolella ja tämän vuoden alkupuoliskolla tapahtuneet asiat kuitenkin meinasi taas räjäyttää pääni, joten oli aika istua takaisin näppäimistön ääreen, sillä se todellakin toimii ainakin kohdallani. Kirjoittamalla kaiken ulos päästäni saan asian käsiteltyä.

Ennen kuin aloin nyt keväällä kirjoittaa uudelleen, niin kerroin ystävilleni ja läheisilleni siitä ajatuksesta, että jatkossa aion kirjoittaa kaikesta kokemastani häpeilemättä ja sisältäen myös sen rumimman, enkä enää pidättele. Sain alkuun hieman vastustustakin ja minulta kysyttiin useasti, että olenko aivan varma, että haluan paljastaa itsestäni kaiken. Onkohan se ihan viisasta. Olin asiasta kuitenkin täysin varma ja siitä se sitten lähtikin.

Vain muutaman kirjoituksen jälkeen yksi ystävistäni tuli käymään ja kertoi kirjoituksiani luettuaan ymmärtäneensä jotain, joka muutti hieman hänen ajatusmaailmaansa. Hän oli alkanut miettimään sitä, että miksi hän on häpeillyt ja salannut asioita pitäen kaiken sisällään kertomatta muille, sillä eihän ne elämän huonot hetket tee hänestä yhtään sen huonompaa ihmistä, eikä hänen tarvitse niitä häpeillä.
Niinhän se todellakin on, että elämässä tapahtuu kaikenlaista, eikä ne huonoimmatkaan, tai noloimmatkaan asiat tee kenestäkään yhtään sen huonompaa ihmistä, vaan päinvastoin, sillä kokemukset kuuluu elämään ja kaikesta oppii, sekä kasvattaa ihmisenä.
Muistan, kuinka olin tuosta kaikesta erittäin iloinen, koska kirjoitukseni oli herättänyt toisessa ihmisessä ajatuksia ja oli saanut hänet vapautumaan.

Siinä siis yksi suurimmista syistä tälle kaikelle, miksi kirjoitan kaiken julkisesti ja häpeilemättä kaikkien nähtäville, sillä jos pystyn kirjoituksellani avaamaan yhdenkin ihmisen ajatusmaailmaa, tai jos yksikin ihminen kokee saavansa kirjoituksestani vertaistukea, sekä huomaa, että tässä maailmassa ei tarvitse olla ongelmiensa, tai ajatuksiensa kanssa yksin, niin olen jo onnistunut. Mikä on parempi keino, kuin kertoa omakohtaisia kokemuksia vaikeuksistaan ja sairauksistaan ja sitä kautta olla ehkä avuksi jollekin toiselle.

Odotan tällä hetkellä tulevaa maanantaina innolla, sillä tämän blogin kautta minut löysi ihminen, joka on kehittämässä uutta ratkaisua masennuksen hoitoon ja yrittää samalla ymmärtää tämän hetkisiä hoitoja ja masentuneiden ihmisen tarpeita ja maanantaina pidämme asiasta pienen keskustelu hetken. Innostuin tietenkin asiasta, sillä jos saan olla jollain tavalla mukana auttamassa asiaa, missä masennuksen hoito saataisiin tehokkaammaksi ja masentuneelle vähemmän haastavaksi, niin ehdottomasti haluan yrittää osaltani auttaa.

Vaikka en pidäkään kirjoittamisesta ja tämänkin ajatuspierun otsikosta voisi luulla, että kyseessä on peruskoululaisen essee, niin aion jatkaa kirjoittamista, sillä olen pikkuhiljaa tykästymässä tähän kaikkeen ja toivon ainakin itse, että jonain päivänä aiheet kääntyy enemmän positiivisempaan suuntaan. Ja vaikka kirjoitan edelleen tätä kaikkea itseni takia, enkä halua aikatauluttaa kirjoituksiani, vaan kirjoittaa silloin, kun tunnen sen tarpeelliseksi, niin on ollut mukava huomata, että nämä kirjoitukset ovat kiinnostaneet muutamaa tuhatta muutakin ihmistä kuukausittain. Kiitos, kun luette ja toivottavasti herättää myös teissä ajatuksia...

Naisiin kohdistuva väkivalta.

Olen jo pitkään miettinyt kirjoittavani naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja eilen aamulla se saikin sitten vähän vauhtia. Nimittäin aamukahvia juodessani luin ensin uutisen, missä mies oli juhlissa erittäin raaasti raiskannut entisen tyttöystävänsä ja heti perään somessa näin jaetun päivityksen kuvalla, jossa ex-mies oli hakannut nuorelta tytöltä mm. silmän mustaksi ja tärykalvon puhki, sekä kommentti osiossa eräs toinen nainen kertoi, että oli joskus saanut vasarasta naamaansa, mutta oli kuitenkin ehtinyt laittaa käden eteen, joka ehkä pelasti hänen hengen. Loppuenlopuksi mieleeni jäi pyörimään vain kaksi sanaa: Mitä vi****a?

Nämä uutiset eivät valitettavasti ole kuitenkaan ennennäkemättömiä ja tällaisia tapauksia on tapahtunut paljon, sekä valitettavan varmasti tulee tapahtumaan tulevaisuudessakin, mutta joka kerta se herättää ainakin minussa paljonkin ajatuksia. Mikä on se tilanne, joka johtaa tuollaiseen lopputulokseen? Minkälainen on se mies tyyppi, joka raiskaa, tai pahoinpitelee itseään selvästi hennomman ja heikomman naisen? Vastaus siihen kaikkeen taitaa valitettavasti olla, että minkälainen tahansa.

2014 julkistetussa tutkimuksessa Suomi on naisille EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Suomalaisista naisista 47 prosenttia on kokenut fyysistä, tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen (Tanska muuten "voitti"), sekä pelkästään vuoden 2013 aikana väkivaltaa oli kokenut kymmenen prosenttia suomalaisnaisista. Miltei siis joka toinen kohtaamamme nainen Suomessa on joutunut kohtaamaan elämässään väkivaltaa, tai edes joka kymmenes per vuosi. Luvut on ainakin minun mielestä järkyttäviä, enkä usko, että se on vaan pieni ryhmä miehiä, joka nämä luvut saa aikaiseksi, joten en voi taaskaan kysyä muuta, kuin: Mitä vi****a?

Minä tunnen useita näitä naisia, jotka ovat joutuneet uhriksi. Olen kuullut kauhistuttavia tarinoita raiskauksesta. Olen kuullut myös, kuinka heitä on heitelty pitkin seiniä, lyöty nyrkillä, raahattu hiuksista pitkin asfalttia ja paljon paljon muuta. Tunnen myös näitä miehiä, jotka ovat sitä väkivaltaa tehneet. Tarinat yleensä kuitenkin ovat olleet yhden ihmisen kertomia ja antanut vain sen yhden näkemyksen ja lopullinen totuus kaikesta on jäänyt selvittämättä. Silti en todellakaan hyväksy mitään siitä kaikesta tapahtuneesta ja ennen kaikkea, raiskaus on aina raiskaus, eikä sen uhri voi KOSKAAN olla syyllinen tapahtuneeseen ja vaikka nainen kävelisi alasti, niin se ei oikeuta miestä koskemaan. Ei tarkoittaa EI. Fyysinen väkivalta ei olekaan sitten yhtä yksiselitteinen, vaikka onkin. Naista ei lyödä ja piste. Miksi mies kuitenkin lyö?

Olen itse joutunut joskus elämässäni tilanteeseen, missä nainen on yksinkertaisesti saavuttanut ärsytykseni lakipisteen ja saanut minut täydellisen raivon valtaan ja muistan, kuinka mielessä on käynyt hetkellisesti ikävät asiat. Silti olen osannut kääntyä ja lähteä, Miksi? Syynä on ehkä henkinen vahvuuteni ja se, että elän ajatusmaailmassa, jossa mies ei ikinä lyö naista. Kaikilla sitä samaa vahvuutta ei varmastikaan ole niin paljon ja ylilyönti tulee. Niinhän se kai vain on, että olemme henkisesti eri vahvuisia ja heikoimmat lyö.

Edellä mainitusta esimerkistä kuitenkin voi saada myös toisenlaisen katsontakannan. Olen joskus törmännyt naiseen, joka valittaa, että joka parisuhteessa mies on lyönyt. Tarkoittaako se sitä, että jokainen mies lyö? Ei varmasti, enkä sitä usko. Vaikka se niin kylmältä voikin kuullostaa, niin uskon myös, että naisen itsetutkiskelu ja peiliin katsominen voi hyvinkin osaltaan auttaa, sillä aina se syy ei välttämättä ole miehessä, eikä siinä parisuhteessa, vaan naisen oma luonne ja tapa tuoda asioita esille saa miehen äärimmilleen. Olenko sovinisti, jos ajattelen näin? Jonkun mielestä voin olla, mutta uskon myös, että se ihminen, joka pitää minua sovinistina tuon lausahduksen takia, niin häntä on lyöty ja useammin, kuin kerran. Tietenkään en halua pois sulkea sitäkään ajatusta, että tiettyihin ihmisiin vetoaa vain tietynlaiset ihmiset, mutta siinä tapauksessa uskon, että muuttamalla mies ihannettaan, tai etsimmällä seuraa jostain muualta, voi hyvinkin löytää miehen, joka ei lyö.

Jossakin tapauksessa syynä voi olla myös itsepuolustus. Olen joutunut myös elämässäni tilanteeseen, jossa nainen on lyönyt minua kasvoihin useita kertoja. Tämä tilanne oli kuitenkin enemmän psyykkinen, sillä minua lyötiin sen takia, että nainen koki itsensä erittäin huonoksi ihmiseksi ja minä puolestani olin hänen mielestään liian hyvä ihminen. En vastustellut lyöntejä ja annoin kaiken tapahtua ja pakko myöntää, että olihan se kieltämättä erittäin omituinen tilanne, mutta tulossa oli kuitenkin vielä hetken päästä siitä pahempia seuraamuksia, mutta se ei liity nyt tähän kirjoitukseen, mutta palaan asiaan.
Kuitenkin joskus itsepuolustus voi olla myös syy. Onko mies naistenhakkaaja, jos puolustautuu esimerkiksi täydellisen sekavaa naista, joka käy surutta päälle ja pahimmillaan hänellä on kädessään jotain mahdollisesti tappavaa? Siinäkin tilanteessa tietenkin pitäisi ehkä olla pelisilmää sille, mitä tekee, mutta ihmiseen on ohjelmoitu selviämisen tahto, joten paniikissa ja itsesuojeluvaiston herätessä voi tapahtua liikaa ja jotain peruuttamatonta. Olen minä usein keskustellut naisen kanssa, joka aikoinaan sekavien tilanteiden jälkeen tappoi miehensä, silti kaikkien niiden kahdenkestisten keskustelujen loppupäätelmänä en todellakaan pidä kyseistä ihmistä kylmänä tappajana.

Kuitenkin, parisuhteeseen, jossa on väkivaltaa ei vaan yksinkertaisesti pidä koskaan jäädä, vaikka se kumppani tuntuisikin niin siltä oikealta. Se, että toinen pyytää anteeksi, mutta lyö uudelleen ei ole missään tapauksessa normaalia, tai hyväksyttävää, eikä sitä voi antaa loputtomiin anteeksi.

Loppusanoina on pakko sanoa, että minä rakastan naisia, eikä minusta saa millään sovinistia. Noilla aikaisemmin mainituilla tutkimuksen antamilla pelottavilla prosenteilla vika on selvästikin meissä miehissä, sillä en todellakaan usko, että puolet kaikista naisista on pahoja, miehiä ärsyttäviä hirviöitä, vaan vika on eniten miehissä. Niin se vain taitaa olla ja on, mutta miksi sitten Suomalainen mies on sitten luonteeltaan niin heikko? Miksi se lyö? Siihen en vieläkään tiedä lopullista syytä, eikä varmasti kukaan perinpohjaisesti. Toivottavasti tämä kirjoitus kuitenkin tavoittaa ja saa ajattelemaan sen miehen, joka lyö, mutta samalla tavalla myös sen naisen, joka ihmettelee, miksi mies aina vaan lyö, sillä kummallakin osapuolella on itsepohdiskelun ja opiskelun paikka...

"Kun mikään ei tunnu miltään..."

"Joskus lääkiksen alussa meitä pyydettiin kirjoittamaan lista haaveista. Mun lista oli suunnilleen tällainen: paljon lapsia, talo meren rannalla, maailmanrauha, perhe, mahdollisuus tehdä merkityksellistä työtä, olla satuttamatta ketään, nainen jota rakastaa, olla onnellinen. Tän listan laatimisesta on jo jonkin aikaa. Osa näistä haaveista on toteutunut, osa ei, osalla ei oo mitään merkitystä. Mun elämä tuntuu tyhjältä. Oikeastaan se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään."

Otsikko ja alkusanat ovat suora lainaus elokuvasta Levottomat. Paljon alastomuudestaan kritiikkiä saanut kotimainen elokuva, jonka moni kokee vain tylsänä pehmoporno roskana, mutta minulle tuo kyseinen elokuva on aina ollut jotain muuta ja paljon enemmän. Minulle tuo elokuva on aina ollut eräänlainen kauhuelokuva, jonka olen kokenut erittäin surullisena ja ahdistavana, sillä elokuvassa pääroolia esittävän Mikko Nousiaisen hahmo irtosuhteineen ja sitoutumiskammoineen, sekä tyhjyydellään on täydellinen vastakohta kaikelle sille, mitä itse ajattelen ja elämältäni haluan. Silti masokistisesti olen katsonut kyseisen elokuvan vuosien saatossa useaan kertaan ja aina yhtä ahdistuneena. Mutta tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ollut kirjoittaa mitään elokuva-arvostelua ja täten jätänkin sen osaavimpiin käsiin. Annan silti elokuvalle neljä tähteä :)

Tuon elokuvan alkusanoissa esiintyvä lista kuitenkin on pitkälti kaikkea sitä, mitä olen elämältäni aina eniten toivonut ja halunnut. Mutta sitten päästäänkin varsinaiseen aiheeseen, eli alkusanojen kolmeen viimeiseen lauseeseen: "Mun elämä tuntuu tyhjältä. Oikeastaan se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään.".
Nuo lauseet ovat jonkin aikaa pyörinyt mielessäni liittyen elokuvan lailla ihmissuhteisiin, tunteisiin ja kaiken sen tuomaan tyhjyyteen. Varmasti monikaan läheisistäni, tai tätä blogia lukevista ei kai ihmettele yhtään, että tuollaisia tunteita on minussa herännyt, tai ettei niitä ole. Kai se olisikin ihan normaalia, mutta en voi väittää, etteikö tuo ajatusmaailma olisi minua jollain tapaa häirinnyt, sillä en ole koskaan elämässäni aiemmin vielä tuntenut sellaista tunnetta, kun tuntuu tyhjältä, tai mikään ei tunnu miltään.

Esimerkkinä tyhjyydestäni antakoon deittisovellus Tinder. Jokunen aika sitten tein kyseiseen sovellukseen profiilin, mutta jaksoin käyttää sitä vain hetken kunnes kyllästyin. Tinder ei kuitenkaan kyllästynyt minuun, sillä puhelimeni näytöllä näkyy melkein joka päivä jokin ilmoitus kyseisestä sovellukselta. Joinakin päivinä olen saanut jotain superhyper tykkäyksiä ja joinakin päivinä olen taas saanut ilmoituksia, jossa ilmoitetaan, että kymmenet naiset ovat tykänneet minusta ja minun pitäisi käydä katsomassa keitä he ovat. Hieno homma, mutta en ole vieläkään käynyt. Innokkaimmat ja ovelimmat Tinderin käyttäjät ovat kuitenkin onnistuneet löytämään minut Facebookista ja laittaneet minulle sitä kautta viestiä. Heitä kaikkia olen kiltisti kiittänyt tästä positiivisesta huomionosoituksesta ja siinä kaikki. Miksi? Sillä, jos olisin siinä normaalissa sinkkumiehen tilanteessani, niin olisin jo ajamassa treffeille ja matkalla vasta kyselisin, että olisiko sopivaa nähdä ja missä. Mutta näin ei ole ollut, joten en ole myöskään halunnut ottaa tarjonnasta selvää, enkä hylätä potentiaalisia ehdokkaita.

Reilu viikko sitten tämä pitkään jatkunut aivoriiheni kyseisestä aiheesta kuitenkin sai hiljalleen käänteen. Istuin erään tutun ravintolan terassilla juomassa kahvia ja nautin auringosta, kun toinen paikan omistajista tuli kanssani samaan pöytään sanoen, että tulee hetkeksi istumaan kanssani, koska näytän niin yksinäiseltä. Vastasin vain, että alan jo tottua siihen, että olen itsekseni. Puhuimme vielä aiheesta lisääkin ja tuon hetken jälkeen aloin enemmän miettiä asiaa ja lopulta tajusin, miksi minulla on ollut tuo tyhjä tunne, ettei mikään tunnu miltään.

Edellinen blogi kirjoitukseni Kevät ja aurinko antoikin tälle kaikelle jo esimakua, sillä tuo kyseinen teksti hieman paljastaa jo tulevaa vastausta. Mitä se tarkoittaa, kun ihminen tekee mielellään itsenäisiä päätöksiä, harrastaa, liikkuu ja nauttii olostaan, eikä koko ajan stressaa? Helppo vastaus olisi edelleen kevät ja aurinko, mutta vastaus on jotain ihan muuta ja mielestäni hieman hämmentävä, sillä luulin jo paljon aikaisemmin ja kauan sitten, että osaan sen, mutta nyt sen vasta olen tajunnut. Olen nyt vasta oikeasti oppimassa olemaan yksin ja osaankin jo olla, sekä osaan nauttia siitä. Tämän tajuamisen kautta tyhjyys minussa on kadonnut ja olen alkanut taas tuntea. Eilen kerroin hyvälle ystävälleni tästä tunteesta, kuinka nautin, kun saa olla rauhassa, tehdä mukavia juttuja, nauttia ja olla oma itseni, mutta lisäsin vielä..
 
Niin.. aina on se kuuluisa mutta..

Vaikka tämä kaikki tuntuukin hyvältä, niin silti minulla on tunne, että elämästäni puuttuu jotain ja se on se tärkein. Se tärkein, jonka kanssa jakaa tämä kaikki hyvä olo, sekä tietenkin ne huonommatkin olot ja se, jonka viereen voi käpertyä yöksi. Kiire minulla sen asian suhteen ei kuitenkaan nyt ole, enkä sitä lähde etsimällä etsimään, koska vastahan olen kunnolla löytämässä itseni, mutta jonain päivänä annan sen löytyä ja löydän sen, joka antaa minun olla oma itseni ja tehdä omia juttujani, mutta on lähelläni, kun sitä eniten tarvitsen.

Niin se vain kuitenkin loppuenlopuksi on, että vaikka kuinka osaisin olla itsekseni ja nauttia siitä, tai vaikka välillä olisi siipi maassa, enkä osaisi kaikesta nauttia, niin kaiken olemiseni ja elämäni pohja on läheisyys ja rakkaus ja ne yhdessä on kaikki se, minkä ympärille haluan elämäni lopulta rakentaa.

Kevät ja aurinko.

Pieni hetki on taas vierähtänyt siitä, kun olen saanut raahattua itseni näytön ja näppäimistön eteen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että maailmani olisi muuttunut yhtäkkiä niin tasaisen tylsäksi, ettei ole enää mitään mistä kirjoittaa, päinvastoin, mutta kevät ja koko ajan ylemmäksi nouseva aurinko, sekä sen tuoma lämpö on ajanut tämän epäsosiaalisen kotirotan ulos kolostaan ja jopa niinkin paljon, että tämä miltei jumalainen, mutta kuitenkin enemmän perunaa muistuttava kokonaisuus on polttanut itsensä auringossa jo kolme kertaa tämän kevään aikana. Terveellistä? Ei kai..? Taivaallista? Kyllä!

Mutta vaikka olisi helppo ainoastaan "syyttää" kevättä ja aurinkoa tästä aktivoitumisestani, niin ei se kuitenkaan ole se ainoa, eikä perimmäinen syy ja vaikka olenkin jo jonkin aikaa saanut rauhassa miettiä, sekä tutkiskella itseäni ja ajatuksiani ja sitä kautta oppinut itsestäni paljon, niin vielä enemmän siihen on vaikuttanut aikaisemmin kirjoituksissani mainitsemani keskeneräiset ja selvittämättömät asiat, jotka on viimein ratkennut (kerron niistä enemmän tulevaisuudessa). Myös kaikki muut ongelmalliset tilanteet ja tapahtumat on pikkuhiljaa jääneet taakse, joten ahdistunut olo, sekä rinnassa tuntunut puristava tunne on poissa.
Minussa kuitenkin on kaiken tämän jälkeen kehittynyt pientä pessimistisyyttä, koska olen useinkin saanut huomata, että ongelmien määrä yleensä pysyy vakiona ja juuri, kun ajattelee, että kaikki on hyvin, niin nurkan takana odottaa jo uusi ongelma, joten nyt on edettävä rauhassa ja katsottava tarkoin, mihin astuu, ettei tule enää ylimääräisiä kompastumisia.

Noin puolitoista kuukautta tässä on kuitenkin menty tasaisesti ylöspäin ja elämä on taas tuntunut paremmalta. Siitä innostuneena olen tehnyt kotiini hieman suurempaa inventaariota, josta tähän mennessä on saanut kärsiä yksi keittiön pöytä, viisi vaatekaappia, kirjoituspöytä, baarikaappi, lukematon määrä elektroniikkaa, monta jätesäkillistä ylimääräistä ja epämääräistä tavaraa, sekä useampi säkillinen vaatteita. Lisäksi piha on saanut uudenlaista ilmettä ja ulkona liikkuminen ja varsinkin kalastaminen on vienyt paljon aikaani. Olen myös nyt viime aikoina saanut harrastaa työnomaista tekemistä erään ravintolan valo- ja ääni teknillisten töiden parissa, joka on ollut erittäin hyvää terapiaa ja olen saanut tehdä sitä, minkä osaan ja mitä rakastan. Tekemistä on siis riittänyt ja lisääntyy koko ajan, niin kuin jaksaminenkin.

Tällä hetkellä yritän nyt nauttia tästä olotilasta niin paljon, kuin pystyn ja syvästi toivon, että tämä kaikki olisi viimeinkin pysyvää, mutta en odota vielä liikoja, vaan etenen vauvan askelin.
Yhtenä iltana puhuin erään erittäin pitkäaikaisen vanhan ystäväni kanssa puhelimessa ja sanoin hänelle, että olen huomannut itsestäni, että se vanha, iloinen minä on alkanut taas palata. Nyt puhutaan siis siitä minästä, jota olin joskus kauan sitten. Monet uudemmista ystävistäni ei ole koskaan sitä ukkoa edes tavannut ja pitkäaikaisemmat ei varmasti edes haluaisi enää sitä nähdä :) Noh.. ehkä minä en ihan siihen pisteeseen enää koskaan täysin palaa, koska uskon, että kaikki tämä kokemani on jollain tapaa muuttanut minua ja yritän ehkä elää jatkossa elämääni hieman varovaisemmin. Mitä se sitten edes tarkoittaa? :)

Onneksi en pysty ennustamaan tai näkemään tulevaisuutta, mutta uskon vahvasti ja hieman jo tiedänkin, että tämän vuoden aikana elämäni kirjassa alkaa täysin uusi luku, joten olkoon tämä kirjoitus siis esipuhetta sille kaikelle, mitä on tulossa.

Kiitos kevät ja kiitos aurinko, mutta isoin kiitos ehdottomasti perheelleni, lähisukulaisille ja isolle määrälle hyviä ystäviä, jotka ovat jaksaneet olla auttamassa ja tukemassa pahimpina hetkinä ja jaksaa jatkaa sitä tukemista edelleen.

Matkaa on vielä paljon, mutta pääsen perille...