"Isi, sun pitää löytää tyttöystävä".

Aika ajoin minulta kysellään parisuhdestatuksestani. Ymmärrän sen, sillä olenhan viettänyt elämästäni suurimman osan parisuhteessa. Nyt kuitenkin suhteettomuuteni on tullut siihen ikään, että se on oppinut kävelemään, se osaa jo itsenäisiä leikkejä, se nukkuu kokonaisia öitä, eikä sen läheisriippuvuuden tarve ole enää niin suuri.

Välillä saan suoranaisia kehoituksia statukseni muuttamiseen ja sen ehkä suurin syy ja seuraus on kirjoitukset, joita aika ajoin kirjoitan. Te, jotka ette tässä vaiheessa ymmärrä, mitä tarkoitan, niin kehotan ensin lukemaan kirjoitukseni isä muuntautuu äidiksi, sillä tämä tuleva kirjoitus on jollain tavalla löyhä jatko-osa tuolle kaikelle.

Reilu viikko sitten istuin yläkerran parvekkeella, kun pihalle ilmestyi kaksi vanhaa ystävääni. Niitä näitä siinä jutellessa sain palautteen parvekkeella olevien viherkasvien määrästä. Minä tietenkin käänsin tuon huumorilla omaan tyyliini seksuaalisen suuntautumiseni käännekohdaksi, mutta se ei tällä kertaa pelastanutkaan minua tilanteesta, vaan veti yhä syvemmälle pimenevään pöllönsilmään. Olen kuulemma aikaisemmilla kirjoitteluillani jo antanutkin vähän sellaista mielikuvaa. Tässä vaiheessa on siis hyvä jättää kertomatta innostuksestani pimenevään syksyyn yhdistettynä tuoksukynttilöihin. Ja niin, kerrottakoon kuitenkin, että niitä viherkasveja on parvekkeella kaiken kaikkiaan parisenkymmentä.

Kuten aikaisemmista, niin tästäkin kirjoituksesta voi ehkä päätellä, että asia on alkanut mietityttää minua itseänikin. Viimeisin huomioni tähän kaikkeen outouteen kävi vain pari päivää sitten, kun vaihdoin sänkyyni lakanoita. Lopuksi laitoin siististi päiväpeiton ja heittelin siihen päälle koristetyynyt. Tässä kohtaa todella pysähdyin, nimittäin KORISTETYYNYT! Pahinta tässä kaikessa on, ettei niitä ole yksi, tai kaksi, vaan yhdeksän. Jumalauta YHDEKSÄN koristetyynyä! Heteromiehen sängyssä! 

On sanottu, että lapsen suusta kuulee totuuden. Miksi en aiemmin kuunnellut, sillä jo jokunen aikaa sitten vein pienimmän, nyt esikoulun aloittaneen tyttäreni hammaslääkäriin. Odotushuoneessa istuskellessamme siihen ilmestyi erittäin näyttävän näköinen suuhoidon ammattilainen. Hetken tuota ilmestystä salaa vilkuiltuani käännyin katsomaan tytärtäni. Huomasin, että tuo pieni ihmistaimi tuijottaa tuota samaa hoitajaa. Yhtäkkiä tyttäreni kääntyy katsomaan minua ja sanoo: "Isi, sun pitää löytää tyttöystävä". Pieneksi hetkeksi tuo pieni ihminen sai minut täysin sanattomaksi, kunnes sain lopulta kysyttyä, miksi minun pitäisi saada tyttöystävä? Ja niin, lapsen suusta todella kuulee totuuden: "Ettei sun tarttis nukkua yksin ja sulla olis joku, joka rakastaa sua". Voi rakas prinsessani, miksi en todella kuunnellut sinua aiemmin?

Kirjoittaja on mies, joka todella kaipaa muutosta elämäänsä ja sitä, että saa olla vain ja ainoastaan mies NAISEN ja miehen välisessä suhteessa.

Mihin ihastut, siihen vihastut.

" Valitse puolisosi tarkkaan, sillä se asia mihin siinä ihmisessä ihastut, niin tulevaisuudessa vihastut. Ihanan seurallinen ja sanavalmis, mä vakuutan, että hän on sitä perheriidan sattuessa. Ihanan hiljainen ja rauhallinen, niin sitten, kun ootte ollu 10-15 vuotta yhdessä, niin se on semmoinen, jolle joutuu kaikki asiat esittämään itse ja vetämään mukanaan".

Näillä sanoilla Presidentti Tarja Halonen eräässä viihteellisessä keskusteluohjelmassa kuvaili ihastumisen ensi huumaa ja sitä, miten se vuosien saatossa lopulta kääntyy päälaelleen. Kuinka viisaita sanoja nuo olivatkaan. Tuo lausahdus todella potkaisi jokaisen aivosoluni kertaheitolla täydelliselle maratonille, kun aloin miettimään tuon asian paikkansa pitävyyttä ja samalla peilaamaan hieman itseäni ja sitä, mihin tulevaisuudessa minun tulee keskittää huomioni.

Onko asia lopulta todella niin? Huumorintajuinen muuttuu vuosien saatossa pelleksi, hyvästä sarkastisuudesta tulee vittuilua, tai monen asian osaavasta, tai tietävästä ärsyttävä besserwisser? Omasta kokemuksesta täytyy tunnustaa, että niin tämä kaikki taitaa todellakin olla, sillä olen nähnyt ja kokenut tuon kaiken. Niin varmasti moni muukin.

Jos kuvailisin itseäni esimerkiksi siten, että olen hyvin huumoritajuinen, positiivisen sarkastinen, pieniä ja isompiakin remonttihommia osaava miehen kokoinen mies, joka viihtyy hyvin kotona ja tykkää katsella sohvalla elokuvia silloin, kun haluaa olla tekemättä mitään ja rentoutua.

Miten tuo kuvaelma muuttuisi pahimmillaan vuosien saatossa?

Lapsellinen, jatkuvasti vittuileva sika, joka makoilee sohvalla, paitsi silloin, kun lähtee rakentelemaan jotain helvetin linnunpönttöjä.

Pelottavaa ajatella, mutta noin se voi hyvinkin kääntyä. Mihin minun siis pitää tarkentaa ajatukseni siinä vaiheessa, kun tapaan jonkun mielenkiintoisen ihmisen? Miten voin minimoida sen, ettei tulevaisuudessa vastaan tule enää ihmistä, joka alkaa jossain vaiheessa vihastuttaa?

Voisin todella yrittää tulevaisuudessa ajatella järjellä ja yrittää minimoida vuosien päästä tapahtuva vihastuminen, mutta todellisuudessa tiedän, ettei asia lopulta toimi niin helposti.
Ainakin omalla kohdalla ajattelen asian menevän jotenkin näin: Järjen äänen pitäessä pitkää, tylsää ja täynnä kylmää faktaa sisältävää monologiaan, niin lopulta käy siten, että takaa ilmestyy hormoneilla täyteen tuutattu, vuoren kokoinen järjestyksenvalvoja nimeltään sydän, joka ottaa tiukan kuristusotteen tuosta tylsästä järjestä ja lopulta viskoo tajuttomana pitkälle taka-alalle aloittaessaan oman ja paljon mielenkiintoisemman monologin. Tuo puhe on kiinnostava, täynnä rakkautta ja vie lopulta ajatukset ihan uudelle ja paljon miellyttävämmälle tasolle. Niin se vaan menee, että sydän vie aina voiton järjeltä siinä vaiheessa, kun kohdallemme osuu se ihana kirous nimeltään rakkaus.
Sen verran kuitenkin tiedän, että jossain vaiheessa järki herää ja kerää itsensä, jonka seurauksena taka-alata alkaa kuulua hiljainen kuiskaus: mihin ihastut, siihen vihastut.

Kiireessä voi satuttaa päänsä.

Siitä on taas hetki, kun blogini on saanut uutta päivitystä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö pää olisi täynnä ajatuksia, joita pitäisi kirjoittaa ja täten vapauttaa tilaa uusille ajatuksille. Edellisen kirjoitukseni kirjallinen mielialahäiriö myötä lopulta innostuin niin paljon ajatuksesta kirjan kirjoittamiseen, että aloitin sen ja se on nyt vienyt yllättävän paljon kirjoittavaa aikaani. Myös elokuussa aloitettu radiotyön opiskelu on pitänyt minut hyvin kiireisenä. Kiireestä tulikin mieleen...

Elämme maailmassa, jossa ihmisillä on jatkuva kiire. Kiire työssä, kiire kotona, kiire opiskelussa, kiire elää kiireessä. Elämme maailmassa, jossa kiire aiheuttaa sen, että unohdamme helposti joko täysin, tai ainakin osittain itsemme ja toisemme. Kiire aiheuttaa tarpeetonta stressiä ja tarpeeksi kun sitä stressiä kerää, niin siinä voi huomaamattaan satuttaa päänsä.

Vaikka olenkin vannoutunut yksityisautoilija, niin liikun nykyään päivittäin julkisilla kulkuvälineillä. Se on vaan niin helppoa ja stressitöntä, eikä siinä edes olisi mitään järkeä aamuisin lähteä autolla täältä maaseudun rauhasta täysin toiselle puolelle Helsinkiä. Kaikille aamut ja julkinen liikenne ei kuitenkaan ole niin stressitöntä ja kiireetöntä, nimittäin se hermostunut kaoottisuus alkaa juuri hetki ennen bussin pysäkille saapumista.

Bussi pysähtyy Ruoholahden pysäkille. Tässä vaiheessa ihmiset on jo kapealla bussin käytävällä yrittänyt ohittaa edessä olevia ihmisiä. Jalat on laitettu lähtötelineisiin, ovet aukeaa ja vielä uloskäynnillä ohitetaan. Jään suosiolla hieman taka-alalle. Ihmiset juoksevat suoraan pysäkiltä edessä olevan talon läpi kohti metroa. Minä lähden kiertämään tuota taloa, sytytän sikarin ja vaihdan päässäni oleviin kuulokkeisiin musiikin. Saavun toiselle puolelle taloa, jossa nuo talon läpi juosseet ihmiset seisovat vieressäni liikennevaloissa. Valot vaihtuu ja toisiaan tönien juostaan metron ovista sisään. Minä jään ulkopuolelle polttamaan sikarin loppuun samalla seuraten juoksevia ihmisiä. Metroaseman taululla vilkkuu 0 minuuttia ja seuraavaan 5 minuuttia. Ihmiset lähtevät juoksemaan pitkiä rullaportaita alas. Tiedän koko ajan, ettei nuo ihmiset ehdi. Ei, vaikka portaikon tilalla olisi vapaapudotus suoraan alas. Stumppaan sikarin ja kävelen aulassa sijaitsevaan kioskiin, kaadan kahvin, maksan ja saan iloisen hyvän päivän toivotuksen. Lämmin kahvi kädessä astun rullaportaisiin, muistan seistä oikealla puolella, ja pitää myös kahvia oikeassa kädessä, koska vasen puoli on niille, jotka juoksevat portaat alas ja kahvia ei voi pitää vasemmassa kädessä, sillä ihmiset tönivät alas juostessaan.

Yhtenä aamuna meinasi syntyä kaaos, kun joku seisoi vasemmalla puolella, eikä ihmiset päässyt ohi. Mietin jo mielessäni, että kohta lauma ihmisiä käy tuon tukkivan ihmisen kimppuun. Alas päästyäni huomasin, että tukos oli sokea ihminen ja vieressä oleva opaskoira. Onneksi, sillä näkevä ihminen ei olisi varmasti selvinnyt tuon vihaisen ja hermostuneen ihmisjoukon käsissä. Alas päästyäni huomaan, että ne ihmiset, jotka juoksivat jo ennen kahvin hakuani alas, kävelevät laiturilla hermostuneena. Metro tulee ajallaan. Ihmiset tungeksii metroon, vaikka se seisookin pysäkillä vielä tovin. Ovet alkaa sulkeutua ja joku juoksee vielä ovien väliin, osa jää asemalle hermostuneena pyörimään. Seuraavaan metroon on kuitenkin taas se 5 minuuttia. Seuraavalla asemalla ihmiset ovat taas lähtötelineissä. Kohta alkaa taas uusi juoksu seuraavaan etappiin.

Mihin ihmisillä on kiire? Miksi heti aamusta alamme stressata ja kiirehtiä? Voisiko aamun aloittaa sen viisi minuuttia aikaisemmin ja tehdä kaiken ilman kiirettä? Meinasin itsekin kokeilla yhtenä aamuna kiirehtimistä, kun nukuin hieman pidempään. Parin minuutin pyörimisen jälkeen pysähdyin ja kysyin itseltäni, että mitähän vittua olen tekemässä. Otin lisää kahvia ja menin ulos istumaan. Menin seuraavalla bussilla ja lopulta myöhästyin 12 minuuttia. Mitä sitten? Ei kaatunut maailma. Ei stressiä.

Eräänä päivänä olin saksalaismallisen päivittäistavarakaupan sisäänkäynnin läheisyydessä. Vanhempi pariskunta lähestyi ovea ja nainen käveli suoraan vielä kiinni olevaa liukuovea päin, vaikka katsoi koko ajan eteenpäin. Niin kiire oli kauppaan, ettei ovi ehtinyt aueta. Lopputuloksena silmäkulman aukeaminen koko matkalta nenän juuresta uloimpaan nurkkaan, joka johtui oven ja pään väliin jääneistä silmälaseista. Mies pidätteli nauruaan naisen huutaessa miehelleen jo alkaneesta hymyilemisestä. Onneksi tuo herrasmies pystyi lopulta pidättämään naurunsa ja osasi olla sanomatta jotain opettavaa, sillä veikkaan, että sillä hetkellä olisi myös joku toinenkin silmäkulma saanut osuman, joka ei olisi enää kiireen aiheuttama.

Kiireetöntä ja stressitöntä alkavaa viikkoa kaikille.