Blogi muuttaa.

Hei,

Tämä sivusto jääköön nyt historiaan. On aika muuttaa. Kaikki vanhat jutut jää tänne, mutta uudemmat teksit löytyy tästä lähtien osoitteesta minunelamani.fi . Uudelta sivustolta löytyy myös kaikki täältä löytyvät kirjoitukseni. Tervetuloa.

Jarmo "Tassu" Taskinen

Yksin omassa yksinäisyydessä.

Opettele olemaan yksin. Lause, johon olen usein törmännyt lukiessani erilaisia kirjoituksia elämästä. Olen myös joskus saattanut kuulla tuon lauseen parikin kertaa parisuhteeni päätyttyä. Yleensä tuohon jälkimmäiseen törmäilyyn on lausetta kuitenkin vielä jatkettu: "...niin osaat sitten olla toisen kanssa.". Mitä se tarkoittaa? Osaanhan minä olla yksin! Miten oma yksinoloni liittyy toiseen ihmiseen? Itseasiassa olen pienestä asti osannut ja vaikka olenkin luonteeltani hyvin sosiaalinen, niin olen aina osannut arvostaa yksin olemisen hetkiä. Viime vuosina olen alkanut arvostaa yksin olemista vielä enemmän. Lopulta ajattelen, että tuolla minulle sanotulla lausahduksella on haluttu enemmänkin sanoa: "Rakasta itseäsi, niin osaat rakastaa toista.". Sen minä voin ymmärtää ja on pakko sanoa, että viime vuosien vaikeiden sattumien ja sieltä nousemisen myötä olen todella oppinut rakastamaan itseäni. Senkin minä opin,.. niin, olemalla yksin ja kuuntelemalla itseäni.

Ymmärrän ja tiedän, että tälläkin hetkellä monet kärsii yksin olemisesta. On surullista, että tuolla jossain on ihmisiä, joilla on hyvin niukka sosiaalinen verkosto tai sitä ei ole ollenkaan. Ei harrastuksia, eikä muita sellaisia asioita, jotka tekisivät yksinolosta nautittavaa. Saan siis monellakin tapaa olla hyvin kiitollinen ja onnellinen, että ympärilläni on hyvin laaja sosiaalinen verkosto jonka kanssa minulla on mahdollisuus viettää aikaa aina silloin, kun en jaksa tai halua harrastaa yksin.

On kuitenkin yksi asia, joka varmasti yhdistää minua ja niitä monia, jotka yksin elävät. Se on yksinäisyyden tunne. Läheisen ihmissuhteen puute. Toisen ihmisen läheisyys, rakkaus, rakastumisen ja rakastamisen tunne.

Yksinäisyyden tunteet tulevat esiin vain ajoittain. Joskus sen laukaisee jokin hetki. Joskus se vain tulee. Olen välillä huomannut nukkumaan mennessäni, että tuijotan sänkyäni. Sitä puolta, joka on tyhjä. Sitä puolta, johon iltaisin käännän päiväpeiton ja sängyllä lojuneet tyynyt. Se on välillä vaikeaa, kun omassa ajatuksessaan toivoo, että siinä kaiken sen petivaatteilla täytetyn puolen tilalla olisi ihminen. Ihminen, josta ottaa kiinni. Ihminen jota koskea. Ihminen, jota voin katsoa silmiin ennen nukahtamista ja sanoa "rakastan".
Joskus kun peiton reuna hipaisee paljasta selkääni. Se tuntuu siltä, kuin sormi koskettaisi hellästi hipoen. Sormi, joka sanattomasti sanoo "Ihanaa että olet siinä".

Aamulla herätessä katson välillä viereeni. Katson olenko yksin. Ne on niitä aamuja, kun välillä tuntuu ettei ole syytä herätä. Ei ole ketään ketä koskea, suudella, sanoa "huomenta, minä rakastan sinua".

Joskus kun teen ruokaa hellan ääressä mietin itsekseni, että tulisipa taakseni tulisi ihminen joka ottaisi minusta kiinni ja kysyisi "Mitä me syödään". Välillä istuessani tässä koneellani kirjoittaen ajattelen, että tulisipa taakseni se ihminen, ottaisi kiinni ja kuiskaisi "Eiköhän riitä, mennään nukkumaan".

Olen muutaman kerran istunut olohuoneessa yksin ja nähnyt outoja valveunia. Ne on nopeita, vain muutamien sekuntien hetkiä, jossa näen kaksi ihmistä tekemässä jotain. Välillä omia juttujaan, välillä sylikkäin sohvalla, välillä täydellisessä riidassa. En näe kasvoja. En tiedä keitä he ovat. Outoja hetkiä, mutta silti minulla on niistäkin selkeä ajatus. Minä haluan olla niissä hetkissä. Elää juuri niitä hetkiä.

En ole aikaisemmin tuntenut tällaista. Ehkä siksi, että olen elänyt elämäni parisuhteissa. Ehkä siksi, että en ole koskaan ollut ilman toista ihmistä näin pitkään. Ehkä siksi, että olen oppinut itsestäni niin paljon yksin ollessani. Ehkä siksi, että osaan kuunnella itseäni ja tiedostaa tällaiset hetket. En tiedä, mutta sen tiedän, että olen viimeiset vuodet oppinut rakastamaan ja tuntemaan itseäni niin paljon, että tiedän olevani valmis rakastamaan toista.

Mutta vaikka yksinäisyys tuntuukin välillä hyvin epämiellyttyvältä, niin en aio silti kiirehtiä. Nautin tavallaan näistä tunteista nyt ja tiedän, että joka päivä ne haluaa kertoa minulle jotain. Opettaa minua ja valmistaa tulevaisuuteen ja juuri siihen oikeaan hetkeen.

Loppuun aforismi, joka kertoo juuri ajatukseni sen oikean löytämisessä.

"Don´t find love, let love find you. That´s why it´s called falling in love because you don´t force yourself to fall, you just fall". -Tuntematon

Seksiä, viinaa ja rock´n rollia. Mielihyvää masennukseen.

Luin tällä viikolla uutisoinnin Ilta-Sanomista. Jussi Ahde oli kertonut avoimella Facebook päivityksellään masennuksesta ja siitä toipumisesta. Uutinen sai minut jälleen peilaamaan omaa aikaani masentuneena. Siihen oli helppo samaistua, sillä Ahteen kokemus ja siitä kirjoittaminen ei omasta sairastamisestani ja siitä toipumisesta kovinkaan eronnut. Yhtäkkiä vuosia sitten Ahteen mieleenpainuva ja hauska lausahdus: " Hei terve! Mä oon Jussi Ahde ja mä aion nyt vetää kokaiinia nokkaan." ei kuulostanutkaan omassa mielessä enää niin hauskalta.

Mieleenpainuvin ja isoin tuossa Ahteen julkaisemassa tekstissä oli ajatus elämän päättämisestä. Kun kaikki on mennyt ja menetetty ja jäljellä on enää tyhjyys. Oman sairauteni aikana en onneksi noita ajatuksia mieleeni saanut. Tai nyt jälkeenpäin ajatellen kai se ajatus jollain tavalla mielessä kävi, sillä pahimman romahtamiseni aikana kerroin lääkärille kysyttäessä, että en ole ajatellut itsemurhaa, mutta mietin mitä järkeä on enää missään. Ehkä siis näin myöhemin ajatellen olin sitä mielessäni jollain tavalla miettinyt.
Muistan myös oman äitini mietteet ja pelot siitä, että missä olisin ollut, ellei omat lapseni ja vastuu heidän kasvatuksesta ja hyvinvoinnista olisi pitänyt minua tässä elämässä kiinni. Ympärilläni oli myös muutama hyvä ystävä, jotka päivittäin kävi katsomassa ja puhumassa. Yksi näistä ystävistäni joskus sanoikin: "Tulin katsomaan, että oot hengissä". Hauskaa, siis näin jälkeen päin, mutta tiesin jo silloin ja nyt tänään vielä paremmin, että tuossa lauseessa oli oikea, syvempi ajatus ja pelko. Mitä jos olisin jäänyt silloin itseni ja ajatuksieni kanssa täydellisesti yksin? En tiedä, enkä halua sitä enempää välttämättä edes enää miettiä.

Avoimessa tekstissään Ahde kirjoittaa, kuinka tuosta pimeydestä oli kuitenkin tie valoon:

-Itsensä vapauttaminen tuosta tuskaisesta kierteestä oli lopulta uskomattoman paljon yksinkertaisempaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella, se oli vain aivan päinvastoin siitä mitä yhteiskuntamme, ja ne useat kymmenet kirjaoppineet ”asiantuntijat” joilta apua hain, meille opettaa; tulikin vain uskaltaa antautua ja lopettaa taistelu masennusta vastaan, sekä pysähtyä kuuntelemaan mitä tuo masennus minulle haluaa kertoa. Tulikin vain hyväksyä ja kokea nuo alas painetut tunteet joita yhteiskuntamme on ehdollistanut meidät tuomitsemaan ja kieltämään, ja joita olin aina paennut ja turruttanut mielialalääkkeillä, roskaruoalla, nettipornolla, uhkapelaamisella, tv-sarjoilla, videopeleillä, viinalla ja muilla huumeilla sekä lukemattomilla muilla tavoilla millä haemme onnellisuuden sijasta hetkellistä MIELIHYVÄÄ. Tapoja paeta ajatuksiamme eristäen itsemme muusta maailmasta sekä omista tunteistamme on tänä päivänä lukemattomia, ja yhteiskuntamme mainostaa niitä meille joka tuutista erittäin agressiviisesti kuten jokainen voi havahtua huomaamaan jos vain pysähtyy katsomaan.

Itse en lähtenyt turruttamaan itseäni lääkkeillä. Olen aina ollut hiukan lääkevastainen. Jossain vaiheessa kuitenkin suostuin niitä kokeilemaan, mutta lopetin aina, kun alkoi tuntua huonolta. Kovimpiin SSRI- masennuslääkkeisiin en koskaan edes suostunut. Sen sijaan tein ehkä vielä pahemman virheen, sillä alkoholi astui vahvasti maailmaani. Jokainen päivä kului alkoholia juoden. Kotona, omassa rauhassa ja yksin. Oli jotenkin helpompaa olla ja lopulta illalla, ei sammua, vaan käydä nukkumaan. En juonut itseäni humalaan. Join vain pitkin päivää samalla kotitöitä tehden ollen pienessä nousussa koko ajan. Kaikki tuntui paljon helpommalta alkoholia nauttineena. Lopulta tuli kuitenkin onneksi eteen ne hetket, jolloin tajusin että sen täytyi loppua.

Yksi ja suurin ehkä oli se, että joka ikinen kerta, kun lähdin viettämään iltaa, niin poliisi oli jollain tavalla illanvietossani mukana. Ystävänikin sitä ihmettelivät ja onneksi lopulta huomauttivat, sillä en ollut enää oma hauska itseni. Tajusin, ettei näin voi olla. En ollut ennen joutunut sellaisiin tilanteisiin. En ole sellainen ihminen.

Toinen ja se lopulta pysäyttävin hetki tuli, kun muistan heränneeni aamulla ja kelloa katsellessani mietin, että mihin aikaan voisin aloittaa juomisen. Tai siis mihin aikaan se olisi "normaalia" enkä antaisi itsestäni vaikutelmaa, että olisin alkoholisoitunut. Täysin absurdi ajatus joka lopulta sai suhtautumiseni alkoholin "masennuksen parantavaan" voimaan kääntymään.

Raha tuottaa ihmiselle mielihyvää. Masennuksen aikana minulle kehittyikin rahaan erityinen mielihyvää tuottava asia, ostaminen. Sain suurta mielihyvää kun sain ostaa jotain. Lopulta tuhlasin tuhansia kaikkeen sellaiseen, jolla ei ollut mitään merkitystä. Osaa niistä en ole koskaan tarvinnut, enkä lopulta edes tarkalleen muista, mitä kaikkea tuolloin ostinkaan ja mihin se kaikki meni.

Yksi suurimmista mielihyvää tuottavista asioista oli seksi. Olin masennukseni aikana seurustelusuhteessa, tai itseasiassa parissakin joten sitä oli. Mutta sitten kun nekin lopulta tulivat päätökseen ei millään ollut lopulta väliä. Muistan, että oli pitkiäkin hetkiä, kun seksi ei todellakaan kiinnostanut, mutta sitten kun kiinnosti, se oli holtitonta, rajua ja rajatonta, eikä sillä ollut lopulta väliä, kenen kanssa, miten ja missä se tapahtui. Se oli täysin epänormaalia sille minulle, joka olin ollut, mutta koska se tuotti mielihyvää, se riitti, enkä ajatellut sitä sen enempää. Tähänkin onneksi heräsin ja ymmärrys tuli lopulta ystäväni sarkastiseksi vitsiksi tarkoitetulla sanomisella. Eräänä päivänä nimittäin ystäväni soitti ja valitteli, että oli ollut jotenkin hirveää, kun hän oli vähän ajan sisällä ollut kahden eri naisen kanssa, mutta jatkoikin samaan hengenvetoon "ai niin, täähän on sulle vaan normaali alkuviikko". Vitsi, joka tahattomasti muutti suuntaani takaisin oikeaan suuntaan. Kiitos siitä.

Lopulta en enää eristänyt ajatuksiani ja elämääni noihin kaikkiin tekoihin. Lopulta siis, niin kuin aiemmin olen aiheesta kirjoittanut ja kuten Ahde omassa kirjoituksessaan sanoo," uskaltaa antautua ja lopettaa taistelu masennusta vastaan, sekä pysähtyä kuuntelemaan mitä tuo masennus minulle haluaa kertoa."

Minulta edelleen usein kysytään, miten selvisin masennuksesta. Se on aihe joka tuntuu olevan elämässäni läsnä usein. Ei enää niinkään itseni kautta, mutta ystävieni. Joka kerta se silti tuntuu hyvin läheiseltä, kun ihminen ja varsinkin ystävä ottaa minuun yhteyden kysyäkseen tai kertoakseen. Se on kokemus, joka ei poistu elämästäni koskaan. Se on kokemus joka muutti minua. Se on kokemus, joka teki minusta tällaisen, erilaisen minän.

Sanoin joskus psykiatrilleni, että jokaisen ihmisen pitäisi kerran elämässään masentua. Sanoin tämän siksi, että olen nähnyt elämässäni ihmisiä, joiden suurimpia murheita on valittaa vesisateesta, työstään, tai siitä, ettei tänä vuonna päästä etelään. Masennu kunnolla, niin ensimmäinen mitä opit lopulta arvostamaan on se, että hengität. Nautit siitä, että saat olla tässä, nähdä ja kokea. Löydät itsesi ja rakastut itseesi ja sitten alat oikeasti rakastua siihen, mitä on ympärilläsi. Näet kaiken eri tavoin.

Hän ei ihmetellyt eikä korjannut. Hän ymmärsi täysin mtä tarkoitan.

Loppuun jätän lainauksen Jussi Ahteen kirjoituksesta, koska tähän minun on helppo samaistua. Se on juuri sitä omaa ajattelumaailmaani. Ja niille, jotka edelleen miettii, miten selvitä masennuksesta niin tässä...

-Jiddu Krishnamurti, eräs aikamme arvostetuimmista ajattelijoista kirjoitti että ”ei ole tervettä yrittää sopeutua perusteellisen sairaaseen yhteiskuntaan”, ja tuon lauseen lukeminen toi itselleni valtavasti lohtua ja toivoa aikoinaan. Se muutti elämääni suuresti koska se avasi portin sille ajatukselle että mitä jos en olekkaan viallinen epäonnistuja, vaan mitä jos tuska tuleekin siitä että yritän väkisin sopeutua yhteiskuntaan joka on kaiken sen vastaista minkä sydämessäni oikeaksi tiedän ja tunnen. Vasta vuosia myöhemmin syvällisesti oivalsin että asia todella on näin, ja että tuo ei ollut vain minun tuskan taustalla vaan se on koko kollektiivisen ihmiskunnan tuskan taustalla. Yritämme väkisin sopeutua meidän mielen luomukseen joka ei resonoi meidän sydämen kanssa. Jos vain pysähtyy katsomaan, voi jokainen hyvin selkeästi havaita että olemme todella luoneet yhteiskunnan jossa rahan ja oman edun tavoitteleminen keinoja kaihtamatta on hyväksyttyä ja jopa arvostettua vaikka pintapuolisesti esitämmekin usein muuta, ja jossa vastakkainasettelu, sairaudet, väkivalta, ihmisen esineellistäminen sekä monet muut erillisyyden harhasta johtuvat pelon oireet on voimakkaasti havaittavissa jokapuolella ympärillämme. Tämä on useimmille, varsinkin erityisen herkille ihmisille erittäin hämmentävää, tuskaista ja ristiriitaista koska meidän jokaisen luontainen halu ja tarve on olla ystävällisiä, rakastavia ja auttavia toisia kohtaan sekä toimia yhteisönä kohti yhteistä hyvää, ei kilpailla toisiamme vastaan rahasta ja vallasta.
Tullakseni syvällisesti onnelliseksi, tuli siis vain havaita yhteiskunnan todellinen luonne, riisua uhrinviitta harteilta ja lopettaa pakeneminen. Tuli uskaltaa kohdata rehellisesti itsensä sekä omat tunteet ja pelot, ja tehdä tarvittavat muutokset ITSESSÄÄN. Kun tuon tekee, huomaa lopulta että tuska ei synny niinkään edes siitä mitä tekee, vaan siitä mistä energiasta käsin sitä tekee, koska aivan kaikkea voi tehdä pelosta tai rakkaudesta käsin, ja kohtaamme aina sitä samaa energiaa kokemuksessamme kuin mitä itse liikkeelle laitamme. Se on kokemukseni mukaan aivan sama pakeneeko tunteita ja ajatuksia huumeisiin, pornoon, shoppailuun, kuntosalille, kirjanpitoon tai vaikka hyväntekeväisyystyöhön, mutta jos tuo tekeminen kumpuaa pelosta, eli tuskaisten tunteiden pakenemisesta, ulkopuolisen hyväksynnän hakemisesta ja hetkellisen mielihyvän metsästämisestä käsin, on lopputulos laajemmasta perpspektiivistä katsottuna aivan sama, eli rakkaudettomuuden tunne. Kun taas alkaa tietoisesti harjoittelemaan itsensä rakastamista ja alkaakin kohtelemaan itseään samalla ymmärryksellä, myötätunnolla ja anteeksi annolla kuin kohtee pientä lasta, alkaa kokemukseni mukaan erittäin voimakas transformaatio kohti syvällistä onnellisuutta, rauhaa ja vapautta.
Itsensä ja omien tunteiden sekä pelkojen rehellinen kohtaaminen, olemassa olevan tilanteeen totaalinen hyväksyminen sekä anteeksi anto on se mistä todellinen rakkaus alkaa, ja vain rakkaus voi pysyvästi parantaa pelon, eli sen mistä kaikki viha, kateus, väkivalta, kilpailu, häpeä ja vastakkainasettelu maailmassa kumpuaa, niin yksilötasolla kuin kollektiivisestikin. Kun kohtaa itsensä rehellisesti, tekee tarvittavat muutokset elämässään ja sytyttää rakkauden sisällään, seuraa ulkoinen heijastus kyllä perässä. Kun uskaltaa laittaa kaiken fokuksen sisäänpäin ja tekee sen työn itsessään, alkaa myös automaattisesti olemaan rakastava, ymmärtävä, anteeksiantava ja auttava ympärillä olevia ihmisiä kohtaan, jonka takia itsensä rakastamisen opetteleminen on mielestäni epäitsekkäin ja jaloin teko jonka ihminen voi tehdä, ja suosittelen sitä koko sydämestäni jokaiselle rakkaalle kanssaeläjälle.
Kun vain uskalsin itkeä kaikki ne itkut, tuntea kaikki ne tunteet ja kohdata kaikki ne pelot joita olin hävennyt, turruttanut ja alas painanut, ja uskalsin antaa itselle anteeksi aivan kaiken mitä olin ikinä tehnyt, puhunut tai ajatellut, syttyi rakkaus sisälläni ja helpotus oli jotain niin sanoinkuvailematonta ja elämää mullistavaa että sitä haluaa automaattisesti jokaisen sielun kokevan tuon saman. On tärkeä ymmärtää että se on matka erillaisine vaiheineen, ja se matka alkaa kokemukseni mukaan vain tietoisesta päätöksestä tehdä omasta onnelisuudesta ja sisäisen rakkauden sytyttämisestä elämänsä tärkein tehtävä, mutta se matka johtaa lopulta jokaisen väistämättömästi takaisin todelliseen rakkauteen, eli ykseyteen, tilaan jossa kohtelee kaikkea elämää tietäen että olemme tämän väliaikaisen muodon takana yhtä ja samaa.
Mahtavaa ja elämää mullistavaa matkaa, sekä valtavaa rakkautta juuri sinulle

Kiitos Jussi Ahde.

Sinkkumiehen hullut ajatukset.

Olen viettänyt sinkkuelämää nyt noin kahden ja puolen vuoden ajan. Ihmiselle, joka teini-ikäisestä asti on elänyt parisuhteissa se on ikuisuus. Löydänkö enää koskaan ketään? Kuolenko yksin ja unohdettuna? Elänkö lopun elämääni kissan kanssa erakkona jossain haalistuneessa puutalossa, jossa on ikkunoita rikki, katto vuotaa ja pihalla oleva omenapuu vanhus harmaantuu ja kuolee kanssani. Vain minä, kissani ja omenapuu. No ei kai nyt sentään? Vaikka eihän sitä voi tietää. Voiko sen?

En minä todellisuudessa ajatusmaailmaani ihan noin pitkälle ole oikeasti vienyt, mutta en voi väittää, etteikö rivienvälistä jotain omia hetkittäisia ajatuksia olisi luettavissa.

Sinkkuuteni matka tähän mennessä on ollut monella tapaa mielenkiintoinen. Olen osannut nauttia yksin olemisesta. Olen ajoittain mielessäni kaivannut toista ihmistä viereeni. Olen ihastunut. Olen rakastanut. Lopulta kuitenkin päätyen pisteeseen, jossa haluan olla täydellisesti yksin.

On hyvin vaikea selittää, miten tällainen ikuinen parisuhteilia yhtäkkiä haluaakin vain olla yksin itsensä kanssa. Ehkä se on vain ollut vihdoin sen matkan ja oman pysähdyksen aika, jossa kunnolla tutkiskelen jo elettyä elämääni, itseäni, tätä hetkeä ja sitä, mitä tulevaisuudelta todella toivon ja haluan. En enää tarvinnut ketään. Yksin oli hyvä olla..

Siinä samalla vein itseni ja ajatusmaailmani myös lopulta niin pitkälle, että tuhannen ja yhden yön tarinanikin saivat päätöksen ja aloin kasvattaa miehistä immenkalvoani takaisin. Tässä jo monen mielestä hullun ja ihmetystä herättäneen päätöksen taustalla on ollut kuitenkin syvempi ajatus. Kuvitelkaa se hetki, kun lopulta tapaat ihmisen, johon tunnet vetoa. Miltä se ensimmäinen kosketus tuntuu? Tuntuuko se erilaiselta? Herättääkö se kaikki vaistot eri tavoin? Mitä kaikkea se saa aikaan? Siinä muutamia kysymyksiä, joihin ei vielä löydy vastausta, mutta ehkäpä tämä hullu kokeiluni jonain päivänä vielä saa vastauksensa.

Ja niin, siinä missä kevät ja alkava kesä on alkanut herätellä luontoa eloon, niin on minussakin alkanut herätä jotain. Yhtäkkiä tunne, että en halua enää olla yksin, sekä halu löytää ja kehittää ihmissuhde alkoi vahvasti voimistua. Aikaisemmin passiivinen, mustavalkoinen ja muita ihmisiä huomioimaton maailmani on muuttunutkin pikkuhiljaa ympäristöstään kiinnostuneeksi. Olen alkanut nähdä asioita väreissä ja alkanut nähdä ympärilläni liikkuvia ihmisiä. Lopulta kiinnostus ympäristöön ja varsinkin toiseen sukupuoleen on kasvanut jo niin suureksi, että huomaan hölmönä tuijottavani ihmisiä, enkä edes välitä vaikka he huomaavat. Sitäpaitsi parhaimpia on ne tuijotukset, joissa saan takaisin tuijotuksen ja vielä hymyn päälle.

Aikaisemmin myös leikkimielisenä suhdepelinä pitämäni deittisovellus Tinderinkin käyttö on muuttunut. Poistin vanhan profiilini ja tein kaiken uudelleen. Aikaisemman profiilitekstin sisältö vaihtuikin huomaamatta harrastuksista ja pinnallisesta esittelystä hieman enemmän totisempaan suuntaan. En kuitenkaan edelleenkään ole mikään Tinderin suurkuluttaja, eikä se vieläkään ole saanut vakuutettua minua siitä, että jonain päivänä sieltä suuren rakkauden löytäisin.

Jos voisin jotenkin enemmän selventää tämän hetkistä ajatusmaailmaani, niin kuvittele sekoittaa koko Harlekiini-kirjojen sisältö Meg Ryanin ja Tom Hanksin yhteisiin elokuviin. Ripottele siihen sitten vielä hiukan Fifty Shades of Grayta sekaan. Siinä vähän esimerkkiä tämänhetkisestä ja vilkkaasta ajatusmaailmastani ja tuokin on vasta jäävuoren huippu, sillä en todellakaan osaa sanoa, että mistä olen vielä tämän kaiken päälle kehittänyt itselleni vauvakuumeen?! Viimeisten viikkojen aikana olen vielä törmäillyt useasti pieniin ihmisiin, jotka ovat asiaa mukavasti ruokkinut. Uskon kuitenkin, että se liittyy vain jotenkin tähän kaikkeen tämän hetkiseen, eikä ole siis varsinaista vauvakuumetta.

Mutta ellei tuohon kuumeiluun tule loppua, niin apu on jo lähellä. Viikko sitten nimittäin löin kättä päälle erään naispuolisen ystäväni kanssa siitä, että adoptoimme pienen tyttölapsen kauko-idästä. Tässäkin asiassa kuitenkin hieman mietityttää se, että tämä toinen osapuoli elää parisuhteessa. Onko nyt siis tulossa elämääni se hetki, kun tutustun hieman erilaiseen suhteiluun, jota myös polyamoriaksi kutsutaan? Toisaalta ajatus siitä on hieman houkutteleva. Nainen, kaksi miestä, kasa omia ja toisen lapsia ja vielä yhteinen adoptio kauko-idästä. Tuohon ei tarvitsisi enää muuta, kuin hommata jostain keski-suomalaisesta kylästä iso vihreä niitty, kasata se täyteen asuntoautoja ja -vaunuja, sekä muutama teltta. Siinä ne kesät menisi sitten humpatessa.

Lopuksi on kuitenkin sanottava, että vaikka mieleni pyörii tällä hetkellä hyvin voimakkaasti siirappisen rakkauden ja parisuhteellisuuden perässä, niin en ole etsimällä etsimässä mitään. Olen vain nyt siinä hetkessä, missä olen valmis vastaanottamaan ja antamaan. Jännittävintä tässä kaikessa on kuitenkin se, että en voi tietää missä, tai millloin edessäni on se hetki ja juuri se ihminen, joka muuttaa kaiken. Onko sellaista olemassa?

Jaksan kuitenkin vahvasti uskoa, että ennen sitä hetkeä, jossa olen erakoitunut haalistuneeseen puutalooni, olen saanut tuntea ja jakaa sen elämän suurimman tunteen, rakkauden. Eikä sitä edes tiedä, vaikka joku olisi vielä kanssani keräämässä omenat siitä harmaantuneesta puusta.


"Omistautumisen tarve jollekin itsemme ulkopuolella olevalle on suurempi kuin kumppanuuden tarve... Elämällämme on oltava tarkoitus, koska kukaan ei voi elää vain itselleen." -Ross Parmenter

Helvetillinen hierontasessio.

En voi sanoa, ettenkö olisi hyvin onnellinen siitä, että olen viimeisen kymmenen vuoden ajan saanut viettää aikaani nyt jo vahvasti teini-ikäisten lasteni kanssa, sekä katsella heidän aikuisuuteen kipuilua hyvin läheltä. Aina se ei kuitenkaan ole ollut ihan helppoa ja ainakin yksi asia ylitse muiden on mietityttänyt jo pitkään. Miksi lapset ei opi mitään?

Tässä vaiheessa olisi hyvinkin helppoa syyttää teini-ikää ja sen tuomaa angstisuutta, mutta kun samojen asioiden kanssa on nyt painittu siitä asti, kun lapset äidiltään luokseni muuttivat kymmenen vuotta sitten, niin kyllä kai siihen joku muu syy on olemassa?

Olen tätä asiaa matkan varrella kysynyt useaan kertaan myös niiltä ihmisiltä, jotka työkseen painivat lasten ja varhaiskasvatuksen parissa ja kaikilla niillä kymmenillä kyselykerroilla vastaus on ollut lähes identtinen, "lapset tarvitsee toistoa". Ymmärrän toki, että toistoilla ihminen oppii parhaiten, mutta jos kyseessä on ihan joka päivä toistuvat asiat, niin kymmenen vuotta päivittäin toistoa alkaa olemaan jo sellainen määrä, että tuossa ajassa varmasti sikakin oppisi valmistamaan itse itsensä joulupöydän juhlakaluksi.

Jokin aika sitten sairastuin miesflunssaan. Tai niin aluksi luulin, kunnes yhtäkkiä koko kehossa tuntui sellainen kipu, kuin olisin maannut useamman tunnin kokovartalohieronnassa jonka itse saatana oli minulle tarjoillut. Sairastumisen vakavuudesta kertoo myös se, että jos aikuinen mies ajautuu omatahtoisesti lääkäriin, niin pelkkä flunssa on jo aika kaukana.

Mutta kuten osasin hieman odottaa, niin lopulta sieltäkään ei apua herunut. Kaikkien mahdollisten tutkimusten, kuvausten ja näytteenottootojen jälkeen ainoa asia, mitä minua hoitaneen puoskarin suusta ymmärsin oli, että jos ei kuolema korjaa parissa päivässä, niin on pieni mahdollisuus, että näen loputkin hetket lasteni oppimattomuudesta ennen kuin he lentävät pesästä omilleen ja päästävät minut eläkkeelle kaikesta siitä patoutuneesta turhautumisesta.

Mutta niin kuin olen usein kuullut, niin hyvin toteutettu ja tuntuvin hieronta päättyy aina onnelliseen loppuun. Ja vaikka tässä tapauksessa se ei kovin taivaalliselta tuntunutkaan, niin loppuhuipennus oli silti hyvin lähellä. Nimittäin sillä aikaa kun minä taistelin elämän jatkumisesta omassa sängyssäni, lapset ottivat yllättäen ohjat käsiinsä. Poikani, joka ei aikaisemmin ymmärtänyt miten jauheliha paistetaan oli yhtäkkiä keittiössä pilkkomassa sipulia päättäväisesti ja taidokkaasti kuin ylimielinen tv-kokki. Onneksi poikani, nimittäin tyttäreni vain vähän aikaa sitten kysyi totisella ilmeellä, että mistä tietää kun vesi kiehuu. En tiedä vieläkään onko tällaisen kysymyksen esittämiseen syy minussa, sosiaalisessa mediassa, vai onko opetussuunnitelma kouluissa muuttunut niin paljon, ettei teini-ikäinen vielä tiedä milloin vesi kiehuu. Tyttäreni oli kuitenkin kai vahingossa onnistunut nielaisemaan jonkin Martha Stewartin kodinhoitoon liittyvän opuksen osallistumalla yhteiseen hyvään siivoamalla.

Onnellinen loppu, se suurin huippu ja sitä myöten autuas olotila jäi kuitenkin valitettavasti kokematta. Sillä sitä mukaa kun oloni kohentui ja aloin taas päästä jaloilleni, alkoi lasteni osallistuminen jälleen hidastua ja lopulta päätyi siihen vanhaan kaavaan, jossa saan taas olla jatkuvasti pyytämässä, uhkailemassa, ja otsasuontani pullistelemalla käskemässä näitä isänmaan toivojani päivittäisiin askareisiin mukaan.

Mutta koska viimevuosien itsetutkiskelun kautta olen oppinut ajattelemaan asioita hieman eri tavoin, niin löydän tästäkin oppimattomuuden kolikosta kääntöpuolen. Lapseni on siis kaikkina näinä vuosina kyllä oppinut ja sen sain vihdoin nähdä ja kokea, joten kaiken sen saamattomuuden ja laiskuuden takaa löytyy sittenkin oppivia nuoria, joille on kehittynyt taitoja, joilla he tulevat pärjäämään myöhemmin elämässään.

Kolikon huonompi puoli valitettavasti on se, että jos en tiputtaudu parvekkeeltani alapuolella olevan terassikaluston sekaan tai juokse pihatieltä varomattomasti auton alle, niin ilman otsasuonen repeämistä on turha edes yrittää saada kruununperillisiäni tekemään niitä muutamiakaan annettuja kotitöitä. Yksikään näistä vaihtoehdoista ei kuulosta kovin houkuttelevalta ja varsinkin nuo kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa saattaa jopa aiheuttaa sellaisia kipuja, etten koe niitä kovinkaan hyödyllisinä tai turvallisena kotitöihin piiskaamisen keinona. Parasta on siis vain ottaa rauhallisesti ymmärtäen, että kyllä ne lapset oppii, vaikka se ei siltä aina näytä.

Minä taas voin vastavuoroisesti hyvillä mielin, vaikkakin hieman uupuneena ja turhautuneena tekemättömistä kotitöistä keskittyä kokeilemaan jatkossa enemmän sellaisia hierontasessioita, jotka tuntuu hyvältä heti alusta lähtien ja tietenkin, päättyy autuaan onnellisesti.

Masennuksen hoitoa for dummies.

Eilen keskustelin puhelimessa hyvän ystäväni kanssa pitkän tovin masennuksesta. Minulla masennus on jo onneksi mennyttä, mutta ystäväni on vielä matkalla. Sanoin, että tekisi mieli kirjoittaa sellainen "masennuksen hoito for dummies" opas. Toisaalta pikkuhiljaa lause lauseelta valmistuva osaelämänkertani tulee olemaan eräänlainen opas masennuksen hoitoon, vaikkakin kerron siinä vain omia kokemuksia, niin uskon, että se voi toimia myös jonkinlaisena oppaana jollekin toiselle, joka tuosta helvetillisestä mielialahäiriöstä kärsii, vaikkakin jokainen hoito ja tapaus on yksilöllinen. Tässä kuitenkin pähkinänkuoressa kolme asiaa, jotka kannattaa mielestäni muistaa masennuksen hoidossa, tai toimi ainakin omassa hoidossani tärkeimpinä.

Pysähdy.

Kun ensimmäisen kerran sain diagnoosin masennuksesta ajattelin, että höpöhöpö. Yksityisen lääkäriaseman puoskari puhuu sekavia. Eihän se nyt ainakaan sitä ole. Muutamia kuukausia aikaisemmin olin ajautunut avioeroon ja töissä oli jatkuva kiire ja taistelu onnistumisesta. Stressiä se vaan on. Niin no, sitähän se varmasti pohjimmiltaan olikin, mutta piilossa kehittyikin jotain suurempaa. Vasta yli kaksi vuotta tuon vähättelyn jälkeen ymmärsin, ettei oloni parannu sillä, että jatkuvasti yritän suorittaa ja tehdä jotain. Itseasiassa juuri se asioiden väkisin tekeminen vain pahensi asiaa, joten pysähdyin. Pysähdyin täydellisesti ja jäin pois yhteiskunnan oravanpyörästä. Pysähtyminen itseasiassa ei ollut enää sillä hetkellä itsestäni kiinni, vaan tuli kuin itsestään. Voimat oli niin loppu, ettei mistään enää tullut mitään. Pelkästään nouseminen sängystä, tai enemmänkin sen alta, oli prosessi, joka vaati erikoisia ponnisteluja. Muistan hyvin, kuinka maidon hakeminen lähikaupasta oli uskomattoman vaikeaa, joka tarvitsi noin kolmen tunnin valmistelut ennen toteutumista. Pysähtyminen ajoissa on siis erittäin tärkeää ja jos joku sanoo, että "sun pitää", niin muista, että ei, ei pidä. Muista pysähtyä.

Käsittele.

Olen ollut sellainen ihminen, että ajattelen ehkä liikaa. Silti se on ollut vain noin kymmenes osa siitä, miten lopulta masennuksen aikana aloin ajatella ja käsitellä asioita. Jossain vaiheessa ajatteleminen oli kuitenkin hiukan vaikeaa, sillä niin kuin sanotaan, ongelmien määrä pysyy aina vakiona. Yhdestä, kun pääsi, niin toinen on jo jalka vahvasti oven välissä. Asioiden käsitteleminen on silloin hyvin vaikeaa, kun uutta kasvaa vanhan ja vielä puolitiessään käsitellyn asian päälle. Tulee lumipalloefekti, joka tuntuu siltä, ettei se koskaan pysähdy. On ehkä kuitenkin jopa liian helppoakin sanoa näin jälkeenpäin, että kyllä se pysähtyy. Ensin pitää vain itse pysähtyä kunnolla. Jos et tee mitään, niin mitään ei voi tapahtua. Pysähtymisen jälkeen siis käsittele asiat. Mieti itsenäisesti, mutta muista puhua asioista avoimesti myös muille. Älä jää yksin.

Hyväksy.

Tämä on ehkä se haastavin ja vaatii aikaa ja varsinkin sitä, että edellinen, eli käsittele kohta on hallussa. Sanotaan, ettei saa ajatella asioita liikaa, mutta käsittelemällä asiat jokaisesta eri kulmasta lopulta tekee hyväksymisestä yllättävän helppoa. Jos jonkin asian hyväksyminen tuntuu raskaalta, niin käsittely on kesken. Tietysti tämä on vain minun oma mielipiteeni, mutta sanottakoon, että matkallani sieltä jostain tähän päivään olen menettänyt lähes kaiken. Matkalla hajosi avioliitto, luovuin omasta lapsestani (jonka onneksi sain myöhemmin takaisin kotiin), pari parisuhdetta hajosi, työt ja oma yritykseni teki lopulta konkurssin, sekä viimeisimpänä ja kirsikkana masennuksen kakussa, oma koti meni. Koti, jonka olin jälleenrakentanut ja johon olin kauan sitten syntynyt myytiin lopulta syksyllä 2017. Odotin sitä hetkeä ja kylläpä helpotti, kun pääsin lapsuuteni kodista eroon. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kaikelle tuolle oli tarkoitus ja ymmärrän sen täysin. Lopulta olen kääntänyt tuon kaiken omaksi vahvuudeksi ja niin kuin minua hoitavan lääkärin kanssa olimme jo vuosi sitten yhtä mieltä, näin piti tapahtua ja se oli hyvä. Pysähdyin, käsittelin ja lopulta hyväksyin.

En tiedä, miten lopulta voisin tätä sanoa täysin ymmärrettävästi, mutta masennus oli aikakautena minulle yksi elämäni paras ja opettavaisin koulu. Se oli matka, jossa ensimmäisen kerran elämäni aikana lopulta keskityin itseeni ja omiin ajatuksiini tavalla, joka muutti minua ja teki lopulta minusta monella tavalla erilaisen. Esimerkiksi kävely vesisateessa kohti bussipysäkkiä huomaten, että bussi meni ohi ja sen perävaloja katsellen nostattaa enää ainoastaan pienen hymyn. Nimittäin kyllä tässä maailmassa on oikeasti tärkeämpiä ja vakavampia asioita, kuin piipittäminen sään vaihteluista, tai myöhästyminen bussista. Seuraava bussi tulee kyllä aikanaan ja sateen jälkeen paistaa taas aurinko.

Uusi vuosi, sama minä.

Viikko on nyt eletty tätä uutta ja entistä mahtavampaa vuotta. Viikko on ollut aikaa lunastaa lupaukset, jotka tuli luvattua sillä maagisella kellonlyömällä kuohuviini kuplien sisältä poksahtaneista ajatuksista. Kuntosalien onnelliset omistajat ovat jo lennelleet rahojen kanssa maailman ääriin ihmisten hikoillessa saleilla siihen asti, kunnes se innostus noin kahden viikon jälkeen lopahtaa, tai arjen kiireet ei enää anna aikaa tälle uudelle ja ihanalle harrastukselle. Onneksi kuitenkin koko vuosi on jo maksettu etukäteen uuden, terveellisemmän elämän toivossa. Ravintoloiden hiljaiset pöydät huutavat jo helmikuuta, jolloin ihmiset jälleen sosialisoituu tuoppiensa äärelle. Helmikuussa punainen ja turvonnut naama on saanut taas oman värinsä ja muotonsa takaisin, joten taas on yksitoista kuukautta aikaa nauttia alkoholista ja huudella siinä samalla kesään asti, kuinka hienoa oli olla suoraselkäisesti kokonainen kuukausi juomatta.

En ole mikään uuden vuoden ihminen, enkä ymmärrä niitä uutena vuotena tehtyjä lupauksia. Lupauksia, jotka voisi tehdä vuoden jokaisena päivänä, kuten esimerkiksi tänään. Kuulun kuitenkin siihen ryhmään, joka muistelee edellisen vuoden tapahtumia ja jännityksellä odottaa kaikkea sitä, mitä se uusi ja tuore vuosi tuo tullessaan. Tässä jo muutamia viikkoja olen miettinyt tuota juuri taakse jäänyttä vuotta. Vuotta, joka muutamista sitä edellisistä vuosista poiketen jää monella tavalla muistoihin.

Jos viime vuodesta kaivaa muutamia asioita, jotka tekivät siitä ikimuistoisen, niin mieleen tulee ainakin ehdokkuuteni kunnallisvaaleissa. Enpä olisi vuoden alussa uskonut olevani tuollaisessa mukana, mutta olin ja se oli jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, mitä elämä voi yhtenä aamuna yllätyksellisesti eteen tuoda. Menestystä ei tosin tällä kertaa tullut, mutta se, että tein sen on kokemus, joka jää mieleen ja luulen, että neljän vuoden päästä kokeilen uudestaan.

Seuraavaksi isoin juttu oli lähteä toteuttamaan haavetta, joka oli jäänyt kahdeksi vuosikymmeneksi takaraivoon odottamaan oikeaa hetkeä. Elokuussa tuo haave sitten lopulta toteutui, kun pääsin aloittamaan kauan haaveilemani radiotoimittajan opinnot. On ehkä outoa, että tämä toteutunut haave ei ole listani kärjessä. Tällä hetkellä se kyllä on jo sitä kirkkaasti, mutta tuossa vaiheessa se ei sitä ollut ja seuraavaksi varmasti ymmärrätte miksi.

Kuten varmasti kaikki, jotka ovat kirjoituksiani lukeneet tietää, että elämääni on viime vuodet varjostanut sairaus nimeltä masennus. Joulusta 2012 asti tuo sairaus jollain tavoin varjosti elämääni ja nyt sitten viimein marraskuussa 2017 hoidot päätettiin lopetettaa kokonaan itseni ja lääkäreiden yhteisellä päätöksellä. Minä menin ja voitin sen, eikä mikään voi mennä sen asian yli, että sain itseni takaisin.

Enkä tietenkään halua unohtaa kaikkia niitä mahtavia ihmisiä, joihin sain tutustua ja jotka tulivat osaksi elämääni. Kiitos teille kaikille, että olitte ja olette siinä!

Miten sitten vuosi 2018? Mitä kaikkea on luvassa? Opiskelu ainakin jatkuu kesään asti ja toivottavasti silloin valmistun oikeaksi radiotoimittajaksi. Lisäksi alustavasti on jo sovittua ohjelmaa alkavaan syksyyn asti. Siinä kaikki. Mitä kaikkea muuta tulee, niin en todellakaan vielä tiedä ja se juuri tässä kaikessa on parasta.

Ehkä kuitenkin salaisesti toivon ja odotan, että tämä olisi se vuosi, kun se oikea, romanttinen, tasa-arvoinen, välittävä, läheinen, ikävöivä, hölmö, ja paljon paljon muuta sisältävä rakkaus tulee ja ottaa minua kädestä ja vie mukanaan. Rakkauden vuosi 2018. Se olisi täydellistä! Sitä toivoen ja odottaen...

Hyvää ja yllätyksellistä tätä vuotta!