Kiireessä voi satuttaa päänsä.

Siitä on taas hetki, kun blogini on saanut uutta päivitystä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö pää olisi täynnä ajatuksia, joita pitäisi kirjoittaa ja täten vapauttaa tilaa uusille ajatuksille. Edellisen kirjoitukseni kirjallinen mielialahäiriö myötä lopulta innostuin niin paljon ajatuksesta kirjan kirjoittamiseen, että aloitin sen ja se on nyt vienyt yllättävän paljon kirjoittavaa aikaani. Myös elokuussa aloitettu radiotyön opiskelu on pitänyt minut hyvin kiireisenä. Kiireestä tulikin mieleen...

Elämme maailmassa, jossa ihmisillä on jatkuva kiire. Kiire työssä, kiire kotona, kiire opiskelussa, kiire elää kiireessä. Elämme maailmassa, jossa kiire aiheuttaa sen, että unohdamme helposti joko täysin, tai ainakin osittain itsemme ja toisemme. Kiire aiheuttaa tarpeetonta stressiä ja tarpeeksi kun sitä stressiä kerää, niin siinä voi huomaamattaan satuttaa päänsä.

Vaikka olenkin vannoutunut yksityisautoilija, niin liikun nykyään päivittäin julkisilla kulkuvälineillä. Se on vaan niin helppoa ja stressitöntä, eikä siinä edes olisi mitään järkeä aamuisin lähteä autolla täältä maaseudun rauhasta täysin toiselle puolelle Helsinkiä. Kaikille aamut ja julkinen liikenne ei kuitenkaan ole niin stressitöntä ja kiireetöntä, nimittäin se hermostunut kaoottisuus alkaa juuri hetki ennen bussin pysäkille saapumista.

Bussi pysähtyy Ruoholahden pysäkille. Tässä vaiheessa ihmiset on jo kapealla bussin käytävällä yrittänyt ohittaa edessä olevia ihmisiä. Jalat on laitettu lähtötelineisiin, ovet aukeaa ja vielä uloskäynnillä ohitetaan. Jään suosiolla hieman taka-alalle. Ihmiset juoksevat suoraan pysäkiltä edessä olevan talon läpi kohti metroa. Minä lähden kiertämään tuota taloa, sytytän sikarin ja vaihdan päässäni oleviin kuulokkeisiin musiikin. Saavun toiselle puolelle taloa, jossa nuo talon läpi juosseet ihmiset seisovat vieressäni liikennevaloissa. Valot vaihtuu ja toisiaan tönien juostaan metron ovista sisään. Minä jään ulkopuolelle polttamaan sikarin loppuun samalla seuraten juoksevia ihmisiä. Metroaseman taululla vilkkuu 0 minuuttia ja seuraavaan 5 minuuttia. Ihmiset lähtevät juoksemaan pitkiä rullaportaita alas. Tiedän koko ajan, ettei nuo ihmiset ehdi. Ei, vaikka portaikon tilalla olisi vapaapudotus suoraan alas. Stumppaan sikarin ja kävelen aulassa sijaitsevaan kioskiin, kaadan kahvin, maksan ja saan iloisen hyvän päivän toivotuksen. Lämmin kahvi kädessä astun rullaportaisiin, muistan seistä oikealla puolella, ja pitää myös kahvia oikeassa kädessä, koska vasen puoli on niille, jotka juoksevat portaat alas ja kahvia ei voi pitää vasemmassa kädessä, sillä ihmiset tönivät alas juostessaan.

Yhtenä aamuna meinasi syntyä kaaos, kun joku seisoi vasemmalla puolella, eikä ihmiset päässyt ohi. Mietin jo mielessäni, että kohta lauma ihmisiä käy tuon tukkivan ihmisen kimppuun. Alas päästyäni huomasin, että tukos oli sokea ihminen ja vieressä oleva opaskoira. Onneksi, sillä näkevä ihminen ei olisi varmasti selvinnyt tuon vihaisen ja hermostuneen ihmisjoukon käsissä. Alas päästyäni huomaan, että ne ihmiset, jotka juoksivat jo ennen kahvin hakuani alas, kävelevät laiturilla hermostuneena. Metro tulee ajallaan. Ihmiset tungeksii metroon, vaikka se seisookin pysäkillä vielä tovin. Ovet alkaa sulkeutua ja joku juoksee vielä ovien väliin, osa jää asemalle hermostuneena pyörimään. Seuraavaan metroon on kuitenkin taas se 5 minuuttia. Seuraavalla asemalla ihmiset ovat taas lähtötelineissä. Kohta alkaa taas uusi juoksu seuraavaan etappiin.

Mihin ihmisillä on kiire? Miksi heti aamusta alamme stressata ja kiirehtiä? Voisiko aamun aloittaa sen viisi minuuttia aikaisemmin ja tehdä kaiken ilman kiirettä? Meinasin itsekin kokeilla yhtenä aamuna kiirehtimistä, kun nukuin hieman pidempään. Parin minuutin pyörimisen jälkeen pysähdyin ja kysyin itseltäni, että mitähän vittua olen tekemässä. Otin lisää kahvia ja menin ulos istumaan. Menin seuraavalla bussilla ja lopulta myöhästyin 12 minuuttia. Mitä sitten? Ei kaatunut maailma. Ei stressiä.

Eräänä päivänä olin saksalaismallisen päivittäistavarakaupan sisäänkäynnin läheisyydessä. Vanhempi pariskunta lähestyi ovea ja nainen käveli suoraan vielä kiinni olevaa liukuovea päin, vaikka katsoi koko ajan eteenpäin. Niin kiire oli kauppaan, ettei ovi ehtinyt aueta. Lopputuloksena silmäkulman aukeaminen koko matkalta nenän juuresta uloimpaan nurkkaan, joka johtui oven ja pään väliin jääneistä silmälaseista. Mies pidätteli nauruaan naisen huutaessa miehelleen jo alkaneesta hymyilemisestä. Onneksi tuo herrasmies pystyi lopulta pidättämään naurunsa ja osasi olla sanomatta jotain opettavaa, sillä veikkaan, että sillä hetkellä olisi myös joku toinenkin silmäkulma saanut osuman, joka ei olisi enää kiireen aiheuttama.

Kiireetöntä ja stressitöntä alkavaa viikkoa kaikille.