Masennus.

Ei varmasti vielä viisi vuotta sitten kukaan, joka minut tuntee osannut ajatella, että tuo jätkä on muuten jonain päivänä epäsosiaalisena, ahdistuneena ja väsyneenä kotona kärsien masennuksesta.

En olisi uskonut itsekään, mutta paskasateen sattuessa, kun liukastelee liian monta kertaa, voi lyödä päänsä, josta nousee niin iso kuhmu, ettei se ihan pikku puhaltamisella lähde pois...

Sade oli alkanut ja ensimmäiset liukastelut oli jo ehditty kokea, kun minulla diagnosoitiin masennus ensimmäisen kerran joulukuussa 2012. Olin kuulemma sairastunut keskivaikeaan masennukseen, johon sain puoleksi vuodeksi lääkkeet ja pari kontrollikäyntiä. Siinä kaikki...

Siinä sitten mentiinkin "mukavasti" taas pari vuotta eteenpäin ja tasaiseti liukastellen ja päätään kolhien, kun viimein taas touko-kesä kuussa 2015 soitin lääkäriin ja tilasin itselleni ajan. Kuhmu oli kai tulehtunut, koska olin siinä vaiheessa jo niin voimaton ja väsynyt, että en pystynyt enää muuta kuin itkemään.

Lääkäri kysyi heti, että onko minulla itsetuhoisia ajatuksia ja muistan vastanneeni, että ei ole, enkä halua tappaa itseäni, mutta vahvasti mietityttää, että mitä järkeä tässä kaikessa enää on. Keho ja mieli väsähti.. Olin palanut loppuun..

Niistä hetkistä on kuitenkin päästy hieman parempaan suuntaan, vaikka muutaman kerran on takapakkiakin koettu, tälläkin hetkellä hieman pakki päällä..

Ongelmallisinta tässä hetkessä on se, että olen tällä hetkellä vähän sellaisessa välitilassa.. Tälläkin hetkellä on selvittämättömiä tilanteita, joihin en pysty vaikuttamaan, tai pysty niiden ratkeamista nopeuttamaan.. Lääkärinikin sanoi, ettei hänellä ole sitä ihmepilleriä, joka vie heti ongelmat pois ja terapeuttikin on hieman voimaton, koska tällä hetkellä on asioita, jotka ei ole mielikuvitukseni luomaa harhaa vaan todellisia asioita, jotka pitäisi ensin selvittää, jotta täydellinen parantuminen voi alkaa(lisää aiheesta tulevaisuudessa).

Mutta vaikka sade ei ole vielä todellakaan päättynyt, niin pikkuhiljaa yritän kuitenkin sitä paskasateen liukkaudesta tuomaa kuhmua hoitaa ja pienentää, ja taistella niin itseni, kuin lähiomaisteni takia ja saada itseni niin kokonaiseksi kuin mahdollista, sekä hommata pitävämmät kengät...

Ero tuo suruja...

Niin kuin olen aikaisemmissakin kirjoituksissani ehkä huomauttanut, niin olen vahvasti parisuhde ihminen. Se on elämässäni vahvin voimavara ja jollain tapaa syy olla minä. Asia on minulle niin tärkeä, että olen tatuoinut oikeaan käteeni välille ranne kyynärpää tekstin "where there is love there is life" joka on yksi Gandhin kuolemattomista lausahduksista. Se on minulle se juttu...

Monesti on kuitenkin käynyt niin, että jotain on mennyt pieleen...

Jopa niin monesti, että eräs ammatti-ihminen aikanaan alkoi kysymään lapsuudestani ja isä ja äiti suhteestani? En koskaan ymmärtänyt yhtäläisyyttä.. :/ ...olen kai vähän tyhmä :)

Aiheena kuitenkin oli tällä kertaa ero ja sen tuomat tuskat. Parisuhde on monimutkainen liitto, joka päättyessään tuo elämään paljon ahdistusta.

En ole koskaan eronnut toisesta ihmisestä ilman, ettei sillä olisi ollut mitään vaikutusta elämääni. Eron tunteet ja sen tuomat surut on myös sekä väitetysti ja tutkitusti ihmisen toiseksi suurin tunnetila heti läheisen kuoleman jälkeen. Ei siis ole kysymys ihan pienestä tunnetilasta.

Eikä olekaan.. Ei ainakaan minun kohdallani. Jokaisella kerralla eron tuoma suru on pysäyttänyt ja halvaannuttanut minut.

Ihmisille, jotka eroavat rakastamatta, tuntevat rakkauden vastakohdan, eli välinpitämättömyyden ja se on varmasti helppoa, mutta voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan eronnut sen takia, etten rakastaisi, tai välittäisi. Aina on sattunut..

Ero herättää myös meissä huonoja ajatuksia. Miksi en kelvannut? Olenko huono ihminen? Jäänkö ikuisesti yksin? Itsetunto kärsii ison kolauksen. Helposti jää myös paljon muita kysymyksiä auki, joihin ei ehkä saa koskaan vastausta. Se pitkittää helposti erosta toipumista ja joskus tarvitsee myös ammattilaisen apua.

Minulla on esimerkki menneestä, miten asioiden ei ehkä kuuluisi mennä ja joka on jotenkin niin absurdi, etten oikeen vieläkään ymmärrä sitä.

Olin joskus parisuhteessa, jossa oli omat arjen ongelmat. Eräänä päivänä tuli riitaa ja jo noin tunnin päästä riidan alkamisesta oli toisella tavarat pakattuna ja suunta poispäin. Jälkeenpäin sain kasapäin viestejä, joissa oli rakkauden tunnustuksia, ikävää, halua palata, sekä mieleenpainuvampana viesti siitä, kuinka haluaa taistella minusta loppuun saakka, jotta saa minut itselleen ja tekee mitä vaan sen eteen kunhan vain kerron mitä haluan.. Noh.. Ilmoitin, että pitää rauhoittua ja tarvitsen aikaa. Olin tapahtuneesta niin lukossa, etten pystynyt siinä hetkessä avautumaan.

Viikon verran siinä meni, kun soitimme, mutta toisesta aiheesta, emmekä puhuneet suhteestamme mitään, vaikka lopussa kuitenkin ilmaisin ikäväni ja tunnustin rakkauden, niin sain vastaukseksi JES ja moikka.. Jäljelle jäi vain ajatus täh??

Siitä mentiin vielä aikaa eteepäin, eikä kuulunut mitään, mutta sitten yhtäkkiä huomasinkin sosiaalisessa mediassa muutaman kuvan, jossa mukavan humalaista iltaa viettämässä oli otettu muutama känni kuva jonkun miespuolisen ystävän kanssa. Siinäkö se taistelu minusta oli? Olinko todella noin tärkeä? Wau! olipa vahvaa taistelua! Känni vaan päälle ja kohti uutta seikkailua..

Sillä hetkellä en muistanutkaan, koska olisin tuntenut itseni niin loukatuksi ja niin jätetyksi. Pettymys oli suuri. Mitäpä, jos olisin tehnyt hänelle samoin? Noh.. En olisi pystynyt.. En noin nopeasti, sekä toista pitää mielestäni jotenkin edes kunnioittaa vaikka itse olisi täysin ookoo asian kanssa.. Paitsi jos haluaa satuttaa toista. Miksi kukaan haluaa satuttaa toista ihmistä tahallaan?

Vaikka asiantuntijat sanovat, ettei toinen ihminen voi särkeä toisen sydäntä, niin jotenkin tuntuu, että olen näiden vuosien aikana menettänyt siitä muutaman palasen..

Olen ollut jättäjä ja minut on jätetty. Minua on petetty monta kertaa useammassakin suhteessa, olen uskaltanut kärsiä ja kestänyt sen ja silti jaksan aina vaan uskoa, että jonain päivänä eteeni kävelee se, joka on minulle uskollinen ja rakastaa minua kaikkine virheineen aina sinne loppuun asti.