"Kun mikään ei tunnu miltään..."

"Joskus lääkiksen alussa meitä pyydettiin kirjoittamaan lista haaveista. Mun lista oli suunnilleen tällainen: paljon lapsia, talo meren rannalla, maailmanrauha, perhe, mahdollisuus tehdä merkityksellistä työtä, olla satuttamatta ketään, nainen jota rakastaa, olla onnellinen. Tän listan laatimisesta on jo jonkin aikaa. Osa näistä haaveista on toteutunut, osa ei, osalla ei oo mitään merkitystä. Mun elämä tuntuu tyhjältä. Oikeastaan se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään."

Otsikko ja alkusanat ovat suora lainaus elokuvasta Levottomat. Paljon alastomuudestaan kritiikkiä saanut kotimainen elokuva, jonka moni kokee vain tylsänä pehmoporno roskana, mutta minulle tuo kyseinen elokuva on aina ollut jotain muuta ja paljon enemmän. Minulle tuo elokuva on aina ollut eräänlainen kauhuelokuva, jonka olen kokenut erittäin surullisena ja ahdistavana, sillä elokuvassa pääroolia esittävän Mikko Nousiaisen hahmo irtosuhteineen ja sitoutumiskammoineen, sekä tyhjyydellään on täydellinen vastakohta kaikelle sille, mitä itse ajattelen ja elämältäni haluan. Silti masokistisesti olen katsonut kyseisen elokuvan vuosien saatossa useaan kertaan ja aina yhtä ahdistuneena. Mutta tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ollut kirjoittaa mitään elokuva-arvostelua ja täten jätänkin sen osaavimpiin käsiin. Annan silti elokuvalle neljä tähteä :)

Tuon elokuvan alkusanoissa esiintyvä lista kuitenkin on pitkälti kaikkea sitä, mitä olen elämältäni aina eniten toivonut ja halunnut. Mutta sitten päästäänkin varsinaiseen aiheeseen, eli alkusanojen kolmeen viimeiseen lauseeseen: "Mun elämä tuntuu tyhjältä. Oikeastaan se ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään.".
Nuo lauseet ovat jonkin aikaa pyörinyt mielessäni liittyen elokuvan lailla ihmissuhteisiin, tunteisiin ja kaiken sen tuomaan tyhjyyteen. Varmasti monikaan läheisistäni, tai tätä blogia lukevista ei kai ihmettele yhtään, että tuollaisia tunteita on minussa herännyt, tai ettei niitä ole. Kai se olisikin ihan normaalia, mutta en voi väittää, etteikö tuo ajatusmaailma olisi minua jollain tapaa häirinnyt, sillä en ole koskaan elämässäni aiemmin vielä tuntenut sellaista tunnetta, kun tuntuu tyhjältä, tai mikään ei tunnu miltään.

Esimerkkinä tyhjyydestäni antakoon deittisovellus Tinder. Jokunen aika sitten tein kyseiseen sovellukseen profiilin, mutta jaksoin käyttää sitä vain hetken kunnes kyllästyin. Tinder ei kuitenkaan kyllästynyt minuun, sillä puhelimeni näytöllä näkyy melkein joka päivä jokin ilmoitus kyseisestä sovellukselta. Joinakin päivinä olen saanut jotain superhyper tykkäyksiä ja joinakin päivinä olen taas saanut ilmoituksia, jossa ilmoitetaan, että kymmenet naiset ovat tykänneet minusta ja minun pitäisi käydä katsomassa keitä he ovat. Hieno homma, mutta en ole vieläkään käynyt. Innokkaimmat ja ovelimmat Tinderin käyttäjät ovat kuitenkin onnistuneet löytämään minut Facebookista ja laittaneet minulle sitä kautta viestiä. Heitä kaikkia olen kiltisti kiittänyt tästä positiivisesta huomionosoituksesta ja siinä kaikki. Miksi? Sillä, jos olisin siinä normaalissa sinkkumiehen tilanteessani, niin olisin jo ajamassa treffeille ja matkalla vasta kyselisin, että olisiko sopivaa nähdä ja missä. Mutta näin ei ole ollut, joten en ole myöskään halunnut ottaa tarjonnasta selvää, enkä hylätä potentiaalisia ehdokkaita.

Reilu viikko sitten tämä pitkään jatkunut aivoriiheni kyseisestä aiheesta kuitenkin sai hiljalleen käänteen. Istuin erään tutun ravintolan terassilla juomassa kahvia ja nautin auringosta, kun toinen paikan omistajista tuli kanssani samaan pöytään sanoen, että tulee hetkeksi istumaan kanssani, koska näytän niin yksinäiseltä. Vastasin vain, että alan jo tottua siihen, että olen itsekseni. Puhuimme vielä aiheesta lisääkin ja tuon hetken jälkeen aloin enemmän miettiä asiaa ja lopulta tajusin, miksi minulla on ollut tuo tyhjä tunne, ettei mikään tunnu miltään.

Edellinen blogi kirjoitukseni Kevät ja aurinko antoikin tälle kaikelle jo esimakua, sillä tuo kyseinen teksti hieman paljastaa jo tulevaa vastausta. Mitä se tarkoittaa, kun ihminen tekee mielellään itsenäisiä päätöksiä, harrastaa, liikkuu ja nauttii olostaan, eikä koko ajan stressaa? Helppo vastaus olisi edelleen kevät ja aurinko, mutta vastaus on jotain ihan muuta ja mielestäni hieman hämmentävä, sillä luulin jo paljon aikaisemmin ja kauan sitten, että osaan sen, mutta nyt sen vasta olen tajunnut. Olen nyt vasta oikeasti oppimassa olemaan yksin ja osaankin jo olla, sekä osaan nauttia siitä. Tämän tajuamisen kautta tyhjyys minussa on kadonnut ja olen alkanut taas tuntea. Eilen kerroin hyvälle ystävälleni tästä tunteesta, kuinka nautin, kun saa olla rauhassa, tehdä mukavia juttuja, nauttia ja olla oma itseni, mutta lisäsin vielä..
 
Niin.. aina on se kuuluisa mutta..

Vaikka tämä kaikki tuntuukin hyvältä, niin silti minulla on tunne, että elämästäni puuttuu jotain ja se on se tärkein. Se tärkein, jonka kanssa jakaa tämä kaikki hyvä olo, sekä tietenkin ne huonommatkin olot ja se, jonka viereen voi käpertyä yöksi. Kiire minulla sen asian suhteen ei kuitenkaan nyt ole, enkä sitä lähde etsimällä etsimään, koska vastahan olen kunnolla löytämässä itseni, mutta jonain päivänä annan sen löytyä ja löydän sen, joka antaa minun olla oma itseni ja tehdä omia juttujani, mutta on lähelläni, kun sitä eniten tarvitsen.

Niin se vain kuitenkin loppuenlopuksi on, että vaikka kuinka osaisin olla itsekseni ja nauttia siitä, tai vaikka välillä olisi siipi maassa, enkä osaisi kaikesta nauttia, niin kaiken olemiseni ja elämäni pohja on läheisyys ja rakkaus ja ne yhdessä on kaikki se, minkä ympärille haluan elämäni lopulta rakentaa.

Kevät ja aurinko.

Pieni hetki on taas vierähtänyt siitä, kun olen saanut raahattua itseni näytön ja näppäimistön eteen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että maailmani olisi muuttunut yhtäkkiä niin tasaisen tylsäksi, ettei ole enää mitään mistä kirjoittaa, päinvastoin, mutta kevät ja koko ajan ylemmäksi nouseva aurinko, sekä sen tuoma lämpö on ajanut tämän epäsosiaalisen kotirotan ulos kolostaan ja jopa niinkin paljon, että tämä miltei jumalainen, mutta kuitenkin enemmän perunaa muistuttava kokonaisuus on polttanut itsensä auringossa jo kolme kertaa tämän kevään aikana. Terveellistä? Ei kai..? Taivaallista? Kyllä!

Mutta vaikka olisi helppo ainoastaan "syyttää" kevättä ja aurinkoa tästä aktivoitumisestani, niin ei se kuitenkaan ole se ainoa, eikä perimmäinen syy ja vaikka olenkin jo jonkin aikaa saanut rauhassa miettiä, sekä tutkiskella itseäni ja ajatuksiani ja sitä kautta oppinut itsestäni paljon, niin vielä enemmän siihen on vaikuttanut aikaisemmin kirjoituksissani mainitsemani keskeneräiset ja selvittämättömät asiat, jotka on viimein ratkennut (kerron niistä enemmän tulevaisuudessa). Myös kaikki muut ongelmalliset tilanteet ja tapahtumat on pikkuhiljaa jääneet taakse, joten ahdistunut olo, sekä rinnassa tuntunut puristava tunne on poissa.
Minussa kuitenkin on kaiken tämän jälkeen kehittynyt pientä pessimistisyyttä, koska olen useinkin saanut huomata, että ongelmien määrä yleensä pysyy vakiona ja juuri, kun ajattelee, että kaikki on hyvin, niin nurkan takana odottaa jo uusi ongelma, joten nyt on edettävä rauhassa ja katsottava tarkoin, mihin astuu, ettei tule enää ylimääräisiä kompastumisia.

Noin puolitoista kuukautta tässä on kuitenkin menty tasaisesti ylöspäin ja elämä on taas tuntunut paremmalta. Siitä innostuneena olen tehnyt kotiini hieman suurempaa inventaariota, josta tähän mennessä on saanut kärsiä yksi keittiön pöytä, viisi vaatekaappia, kirjoituspöytä, baarikaappi, lukematon määrä elektroniikkaa, monta jätesäkillistä ylimääräistä ja epämääräistä tavaraa, sekä useampi säkillinen vaatteita. Lisäksi piha on saanut uudenlaista ilmettä ja ulkona liikkuminen ja varsinkin kalastaminen on vienyt paljon aikaani. Olen myös nyt viime aikoina saanut harrastaa työnomaista tekemistä erään ravintolan valo- ja ääni teknillisten töiden parissa, joka on ollut erittäin hyvää terapiaa ja olen saanut tehdä sitä, minkä osaan ja mitä rakastan. Tekemistä on siis riittänyt ja lisääntyy koko ajan, niin kuin jaksaminenkin.

Tällä hetkellä yritän nyt nauttia tästä olotilasta niin paljon, kuin pystyn ja syvästi toivon, että tämä kaikki olisi viimeinkin pysyvää, mutta en odota vielä liikoja, vaan etenen vauvan askelin.
Yhtenä iltana puhuin erään erittäin pitkäaikaisen vanhan ystäväni kanssa puhelimessa ja sanoin hänelle, että olen huomannut itsestäni, että se vanha, iloinen minä on alkanut taas palata. Nyt puhutaan siis siitä minästä, jota olin joskus kauan sitten. Monet uudemmista ystävistäni ei ole koskaan sitä ukkoa edes tavannut ja pitkäaikaisemmat ei varmasti edes haluaisi enää sitä nähdä :) Noh.. ehkä minä en ihan siihen pisteeseen enää koskaan täysin palaa, koska uskon, että kaikki tämä kokemani on jollain tapaa muuttanut minua ja yritän ehkä elää jatkossa elämääni hieman varovaisemmin. Mitä se sitten edes tarkoittaa? :)

Onneksi en pysty ennustamaan tai näkemään tulevaisuutta, mutta uskon vahvasti ja hieman jo tiedänkin, että tämän vuoden aikana elämäni kirjassa alkaa täysin uusi luku, joten olkoon tämä kirjoitus siis esipuhetta sille kaikelle, mitä on tulossa.

Kiitos kevät ja kiitos aurinko, mutta isoin kiitos ehdottomasti perheelleni, lähisukulaisille ja isolle määrälle hyviä ystäviä, jotka ovat jaksaneet olla auttamassa ja tukemassa pahimpina hetkinä ja jaksaa jatkaa sitä tukemista edelleen.

Matkaa on vielä paljon, mutta pääsen perille...