Miksi minä kirjoitan?

Minulta on usein kysytty, että mikä on saanut minut kirjoittamaan, sekä miksi kirjoitan siitä kaikesta mitä kirjoitan. Helpoin vastaus olisi, että koska tykkään kirjoittaa, mutta se olisi valehtelemista. Tämä on kai jollain tapaa yksi elämäni paradoksi, sillä vaikka kirjoitan blogia, niin minä en oikeastaan pidä kirjoittamisesta. Jo pelkästään tekstiviestin kirjoittaminen tuntuu joskus niin tuskalliselta, että mieluummin soitan ja sitten puhelun aikana alan tuskailla siitä, että koskahan puhelu päättyy. En siis pidä myöskään puhelimeeen puhumisesta ja siksi mielestäni kasvotusten puhuminen onkin ehdottomasti paras keino keskustella.
Mikä on siis silti saanut minut kirjoittamaan blogia? Miksi minä kirjoitan?

Blogin kirjoittamisen idea sai alkunsa loppukesästä 2013, kun etsin vastauksia ja vertaistukea kaikkiin elämäni kysymyksiin ja vaikeuksiin. Aika usein nimittäin löysin itseni lukemasta toisten ihmisten kirjoituksia ja varsinkin blogeja. Myös paljon ystävien kanssa puhuen ajatukseni pääsi lopullisesti valloilleen ja aloin ajatella asioita aina vain syvemmin ja syvemmin. Loppuenlopuksi pää täyttyi erilaisista ajatuksista niin paljon, että ne oli saatava jotenkin sieltä ulos.
Psykiatrit usein opastavat tässä vaiheessa, että hyvä tapa tyhjentää pää on kirjoittaa ne mieltä häiritsevät asiat paperille ja sen jälkeen heittää paperi pois. Se metodi olisi varmasti toiminut kohdallanikin hyvin, eikä minun olisi tarvinnut avata blogia sitä varten, mutta ajattelin tämän blogin tekevän samalla paljon muutakin. Niinpä sen sitten myöhemmin syksyllä avasin..

Muistan, kuinka aluksi kirjoitin asioita hieman varoen ja samalla jotenkin häpeillen, enkä saanut siitä kaikesta kirjoittamisesta sitä terapiallista apua, jota alunperin itselleni hain. Pikkuhiljaa kuitenkin teksti tekstiltä aloin vapauttaa itseäni ja uskalsin kirjoittaa enemmän ja tarkemmin, kunnes tuli pieni tauko, sillä elämän hyvät ja huonot asiat ottivat aikani ja vallan, eikä aika enää riitänyt, enkä pystynyt keskittymään kirjoittamiseen. Viime vuoden loppupuolella ja tämän vuoden alkupuoliskolla tapahtuneet asiat kuitenkin meinasi taas räjäyttää pääni, joten oli aika istua takaisin näppäimistön ääreen, sillä se todellakin toimii ainakin kohdallani. Kirjoittamalla kaiken ulos päästäni saan asian käsiteltyä.

Ennen kuin aloin nyt keväällä kirjoittaa uudelleen, niin kerroin ystävilleni ja läheisilleni siitä ajatuksesta, että jatkossa aion kirjoittaa kaikesta kokemastani häpeilemättä ja sisältäen myös sen rumimman, enkä enää pidättele. Sain alkuun hieman vastustustakin ja minulta kysyttiin useasti, että olenko aivan varma, että haluan paljastaa itsestäni kaiken. Onkohan se ihan viisasta. Olin asiasta kuitenkin täysin varma ja siitä se sitten lähtikin.

Vain muutaman kirjoituksen jälkeen yksi ystävistäni tuli käymään ja kertoi kirjoituksiani luettuaan ymmärtäneensä jotain, joka muutti hieman hänen ajatusmaailmaansa. Hän oli alkanut miettimään sitä, että miksi hän on häpeillyt ja salannut asioita pitäen kaiken sisällään kertomatta muille, sillä eihän ne elämän huonot hetket tee hänestä yhtään sen huonompaa ihmistä, eikä hänen tarvitse niitä häpeillä.
Niinhän se todellakin on, että elämässä tapahtuu kaikenlaista, eikä ne huonoimmatkaan, tai noloimmatkaan asiat tee kenestäkään yhtään sen huonompaa ihmistä, vaan päinvastoin, sillä kokemukset kuuluu elämään ja kaikesta oppii, sekä kasvattaa ihmisenä.
Muistan, kuinka olin tuosta kaikesta erittäin iloinen, koska kirjoitukseni oli herättänyt toisessa ihmisessä ajatuksia ja oli saanut hänet vapautumaan.

Siinä siis yksi suurimmista syistä tälle kaikelle, miksi kirjoitan kaiken julkisesti ja häpeilemättä kaikkien nähtäville, sillä jos pystyn kirjoituksellani avaamaan yhdenkin ihmisen ajatusmaailmaa, tai jos yksikin ihminen kokee saavansa kirjoituksestani vertaistukea, sekä huomaa, että tässä maailmassa ei tarvitse olla ongelmiensa, tai ajatuksiensa kanssa yksin, niin olen jo onnistunut. Mikä on parempi keino, kuin kertoa omakohtaisia kokemuksia vaikeuksistaan ja sairauksistaan ja sitä kautta olla ehkä avuksi jollekin toiselle.

Odotan tällä hetkellä tulevaa maanantaina innolla, sillä tämän blogin kautta minut löysi ihminen, joka on kehittämässä uutta ratkaisua masennuksen hoitoon ja yrittää samalla ymmärtää tämän hetkisiä hoitoja ja masentuneiden ihmisen tarpeita ja maanantaina pidämme asiasta pienen keskustelu hetken. Innostuin tietenkin asiasta, sillä jos saan olla jollain tavalla mukana auttamassa asiaa, missä masennuksen hoito saataisiin tehokkaammaksi ja masentuneelle vähemmän haastavaksi, niin ehdottomasti haluan yrittää osaltani auttaa.

Vaikka en pidäkään kirjoittamisesta ja tämänkin ajatuspierun otsikosta voisi luulla, että kyseessä on peruskoululaisen essee, niin aion jatkaa kirjoittamista, sillä olen pikkuhiljaa tykästymässä tähän kaikkeen ja toivon ainakin itse, että jonain päivänä aiheet kääntyy enemmän positiivisempaan suuntaan. Ja vaikka kirjoitan edelleen tätä kaikkea itseni takia, enkä halua aikatauluttaa kirjoituksiani, vaan kirjoittaa silloin, kun tunnen sen tarpeelliseksi, niin on ollut mukava huomata, että nämä kirjoitukset ovat kiinnostaneet muutamaa tuhatta muutakin ihmistä kuukausittain. Kiitos, kun luette ja toivottavasti herättää myös teissä ajatuksia...