Olen aina rakastanut persoonallisen näköisiä autoja. Olen pyrkinyt siihen, että kulkineeni erottuisi jollain tavalla tuhansien muiden joukosta, joten olen yrittänyt joko rakentaa siitä persoonallisen näköisen, tai hankkia erikoisemman ja persoonallisemman mallin, jotta löydän sen varmasti ja helposti isoimmankin marketin parkkipaikalta. Jotenkin olen tässä kuitenkin aina epäonnistunut, sillä joka kerta, kun olen tehnyt kaupat jostain omasta mielestä harvinaisemmasta versiosta, niin jo kotimatkalla vastaan tulee samanlainen, vaikka aikaisemmin en ollut nähnyt yhtään samanlaista. Enkö vain osannut nähdä aikaisemmin näitä muita, kun se asia ei ollut osa omaa elämääni?
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole kirjoittaa autoista, tai autoilusta, vaikka kyseiseen otsikkoon olisi helppo sisällyttää kanssa-autoilijoita omalta kylältä, sillä mielestäni turvallisempaa on ajaa ruuhka-aikana ja silmät sidottuina Helsingin keskustassa, kuin yrittää selviytyä kolaroimatta, tai hengissä Kirkkonummelaisesta kiertoliittymästä. Tämän kaiken alun tarkoituksena oli siis olla ilmeisesti aika hutera ja romahtamaisillaan oleva aasinsilta tulevaan kirjoitukseeni.
Joskus taannoin mietin, että mitä tapahtuu, jos paljastan kaikille omat mielenterveysongelmani? Mitä ihmiset ajattelee minusta? Teenkö itsestäni jotenkin oudon? Pitäisikö minun vain pysyä hiljaa ja piilottaa se kaikilta? Lopulta kuitenkin päätin sen tehdä ja kaivauduin tuosta pienestä mielenterveysongelma kaapistani saranat paukkuen ulos. Eipä aikaakaan, kun sain huomata, että ovet alkoivat lennellä saranoiltaan vähän siellä täällä. Yhtäkkiä koko ajan ympärilläni olleet ystäväni, tuttuni ja tutuntuttuni alkoivat lähestyä minua kertomalla omista kokemuksistaan. En olisi osannut edes aavistaa, kuinka moni niin lähellä olleista ihmisistä kärsi jonkinlaisesta mielenterveydellisestä ongelmasta. En siis ollut, enkä ole ongelmieni ja sairauteni kanssa yksin. En todellakaan.
En tiedä, onko mielenterveydellisistä asioista aina puhuttu näin paljon, vai näenkö nämä asiat vasta nyt, koska se koskettaa omaa elämääni. Nyt melkeinpä joka aamu uutisia lukiessani törmään artikkeliin, jossa käsitellään näitä asioita. Lisäksi aiheesta on alettu tuottamaan ohjelmia, kuten esimerkiksi yksi ehdottomista suosikeistani psykoterapeutti Maaret Kallion keskusteluohjelma Yhden illan juttu, jossa julkisuudessa elävät miehet kertovat omaa tarinaansa. Ja vaikka katsoisin mielelläni tuota ohjelmaa jo pelkästään Maaret kallion takia, niin on mielenkiintoista nähdä aina niin positiivisten ihmisten julkisivun taakse ja huomata, että heilläkin on samanlaiset ongelmat ja menneisyyden haamut, kuin meillä "normaali" kuolevaisillakin.
Viimeisimpänä mielenterveysongelmiin liittyen luin artikkelin Jare "Cheek" Tiihosen elämänkerta kirjassaan tekemästä paljastuksesta kaksisuuntaisesta mielenhäiriöstä. On pakko myöntää, etten osannut edes kunnolla yllättyä tuosta uutisesta ja mielestäni oli erittäin hienoa, että jälleen yksi julkisuuden henkilö ja Suomen mittapuulla todellinen supertähti repii oman kaappinsa oven saranoiltaan auki ja paljastaa itsestään häpeilemättä tuollaisen vaikean sairauden.
Siinä missä masennuskin, niin kaksisuuntainen mielialahäiriö on vakava asia ja väärin hoidettuna tai hoitamattomana voi olla tuhoisa. Olen nähnyt sen hoitamattomuuden erittäin läheltä ja siinä vaiheessa, kun revit hyppäävää ihmistä pois sillankaiteesta ja odottelet ambulanssin tuloa pitäen toista maassa paikoillaan, tai lähdet täydessä vaatetuksessa naaraamaan ihmistä ylös järvestä hänen yrittäessä hukuttaa itsensä, niin ei varmasti ole ihme, jos omalla vintillä käy sellainen tuulahdus, että pölyn laskeuduttua huomaat, että kaikki tavarat ei ehkä olekaan enää omilla paikoillaan.
Luen paljon blogeja, kolumneja ja muita artikkeleita liittyen mielenterveysongelmiin. Aika usein olen törmännyt siihen, että ihmiset, joilla on, tai on ollut mielenterveyden kanssa ongelmia, ovat saaneet kuulla olevansa hulluja, heikkoja, tai laiskoja. Joissain tapauksissa kommentti osioon on oksennettu, että kirjoittaja ei voi olla masentunut, koska jaksaa ja pystyy kirjoittamaan, tai tekemään asioita.
Siksi on mielestäni erittäin hyvä, että mielenterveysongelmista kirjoitetaan ja puhutaan nykyään enemmän. On myös erittäin hyvä, että Suomalaiset julkisuuden henkilöt avaavat elämäänsä ja kertovat omista ongelmistaan ja antavat täten kasvot mielenterveydellisille haitoille, sillä ehkä tällä tavoin myös se mistään mitään tietämätön nettihuutelija saa huomata, ettei mielen ongelmissa ole todellakaan kyse hulluudesta, heikkoudesta, tai laiskuudesta, vaan päinvastoin.
Tietämättömille siis tiedoksi, että mielenterveysongelmat ei useinkaan siis tarkoita, että potilas makaa lepositeissä kattoon tuijottaen ja vaahto suusta valuen. Se ei tarkoita sitä, että joku tulee kirveen kanssa vessan ovesta läpi huutaen "here´s Johnny", eikä se myöskään tarkoita, että joku kulkee tuolla koukku kädessä ja sadetakki hulmuten jahtaamassa puolialastomia nuoria samalla kertoen näille, että tietää mitä kukin teki viime kesänä. Ei ei ja ei.
Olen huomannut, että joitain näitä julkisuuden henkilöitä, suurinta osaa ystäviäni ja myös omahyväisesti sanoen, itseäni yhdistää monet asiat, sillä tarpeeksi kauan, kun yrittää tehdä paljon, tekee paljon, sekä antaa itsestään liikaa, eli kaiken mahdollisen ja odottamattomalla hetkellä vastaan nouseekin yhtäkkiä seinä, niin silloin on vaarana, että mieli ei sen kaiken paineen ja stressin alla pysykään välttämättä enää täysin kasassa ja mielenterveys saattaa hetkellisesti saada pienen osuman, joka vaatii hieman aikaa korjautuakseen.
Niin kuin vanhassa sanonnassa, "eihän se mittään se kova vauhti, vaan se äkkipyssäys".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti