Oman elämänsä puolivälissä.

Suomalaista elinajanodotetta katsoen olen kovaa vauhtia saavuttamassa puolivälin. En ole kuitenkaan asiasta panikoitunut, enkä ajautumassa kriisiin, vaikka tällä viikolla omaan henkilökohtaiseen matkamittariini kääntyykin taas yksi vuosi lisää. Olen enemmänkin miettinyt sitä, minkälainen elämäni olisi kirjoitettuna kirjaan. Elämänkertaa tässä vaiheessa ei vielä voi kirjoittaa, mutta mitä se sisältäisi tähän asti, mitä se on nyt, kun olen päässyt keskiaukeamalle ja, miten koko tarina päättyy?

Tähän mennessä olen elänyt hyvin vaiherikkaan ja värikkään elämän, josta riittäisi helposti aiheita ainakin yhteen opukseen. Olen erittäin tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden tehdä ja nähdä niin paljon. Joskus mieleen on myös tullut asioita, jotka ehkä olisi voinut jopa jättää tekemättä, mutta en halua katua mitään, sillä katuminen tuo helposti mukanaan katkeruuden, eikä katkeruus todellakaan veisi minua eteenpäin. Eikä sitäpaitsi tarvitse ainakaan miettiä sitten elämäntarinani viimeisillä sivuilla, että olispa..

Yksi keskeisimpiä paikkoja elämäntarinassani on ollut synnyinkotini. Paikka, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni. Ja vaikka olen sieltä välillä pois lähtenyt, niin aina olen sinne kuitenkin palannut. Viimeisen kerran tein paluumuuttoni noin kahdeksan vuotta sitten oman perheeni kanssa. Se oli elämänvaihe, jonka voin vieläkin nostaa monellakin tapaa eletyn elämäni huippukohdaksi, sillä olin silloin elämässäni sellaisessa tilanteessa, jossa minulla oli se omakotitalo, vaimo, kolme lasta, kaksi kissaa, ja pihassa kaksi autoa. Kliseistä? Kyllä, mutta silti hetkellisesti niin sanottu täydellinen elämä. Niin.. hetkellisesti, sillä neljä vuotta sitten, kun päädyimme avioeroon ja jäin kahden vanhimman lapseni kanssa kolmistaan, en osannut vielä siinä vaiheessa edes aavistaa, kuinka korkealta ja kovaa olin tippumassa.

Aloitin tämän kaiken kirjoittamiseni syksyllä 2013, noin vuosi tuon korttitalon sortumisesta. Se kaikki tähän asti kirjoittamani on kuitenkin ollut vain pieni raapaisu siihen suoraan sanoen helvetilliseen elämänvaiheeseen, jota olen viime vuodet elänyt. Se on myös kaikki, mitä olen menneisyydestäni muistanut, sillä kaiken tuon keskellä en ole enää osannut, tai kyennyt muistamaan sitä kaikkea, mitä olin elänyt ja kokenut aikaisemmin. Tarpeeksi, kun huonoja asioita tapahtuu, niin se vain yksinkertaisesti tappaa kaiken hyvän, vaikka en silti voi väittää, etteikö tuona helvetillisenä aikana olisi tapahtunut hyviäkin asioita, mutta se kaikki valitettavasti vain jäi kaiken huonon alle, enkä usko, että aika niitä kultaa. Onneksi kuitenkin sen järjettömän paskasateen päätteeksi tuli poutasää...

Nyt, kun pääsen kirjoituksessani nykyiseen hetkeen, eli siihen varsinaiseen keskiaukeamaan, niin parastahan olisi sanoa, että minulla ei enää tuota taloa olisi ja olisin päässyt kaikesta menneestä. Valitettavasti se kuitenkin on vielä olemassa, mutta erittäin positiivinen asia kuitenkin on, että noin puolitoista kuukautta sitten muutimme pojan kanssa sieltä pois.
Pitkäaikaisen vanhan ystävän valppaudella ja avustuksella löytyi aivan mahtava rivitalohuoneisto tämän kylän yhdestä parhaimmista paikoista ja paikka on tuntunut oikealta kodilta heti päivästä numero yksi. Vanhaan ei ole ikävä ollut, eikä tunnesidettä vanhaan ole olemassa.
Eihän minulla olisi sitä lapsuuteni kehtoa ollut tässä tilanteessa muutenkaan mitenkään varaa, tai edes mahdollisuutta pitää ja sitäpaitsi, mitä kaksi ihmistä tekee seitsemällä huoneella? Parasta tässä kaikessa on ehdottomasti kuitenkin se, että ne huonot muistot, jotka olivat jollain tapaa joka ikinen päivä läsnä siinä talossa ja tässä perheessä, on hiljalleen kadonnut ja sen kaiken tilalle on tullut tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet.

Lisäksi, että tuo aukeama pysyisi kunnolla auki, niin hieman muuttomme jälkeen sain painaa tuon aukeaman keskeltä siten, että se varmasti pysyy auki. Reilu vuosi sitten tein nimittäin julkisesti ennustuksen ja tiesin sisimmissäni tämän päivän vielä koittavan. Ja niin se ennustukseni sitten toteutui, kun tyttäreni, josta olin reilut puolitoista vuotta luopunut vaikealla päätöksellä, päätti muuttaa äidin luota takaisin luokseni ja hänen omia sanojaan lainaten "tuli takaisin kotiin". Tämä kaikki on nyt ollut minulle se elämänkertani todellinen keskikohta, josta on mukava lähteä kirjoittamaan elämää eteenpäin ja hieman eri mielellä.

Menneisyys ja muistot on osa ihmisen elämää, joita ei voi, eikä pidäkään unohtaa. Niistä pitää vain osata ottaa oppia ja yrittää tehdä tulevaisuudessa asiat hieman eri tavalla, tai ilman suorituspaineita, paremmin.
Mitä minä haluaisin tulevaisuudelta? Rehellisesti sanoen haluan, että elämän kirjani toinen puolisko olisi loppuelämän kestävä tarina jollain tapaa menestyneestä ja iloisesta miehestä ja hänen perheestään, sekä vielä enemmän haluan, että se on täynnä siirappista rakkaustarinaa ilman suurempaa draamaa. Eihän ole paljoa vaadittu? Eihän?