Jos käyttäisin psykoterapeutti Maaret Kallion oppeja ja piirtäisin elämästäni diagrammia, niin se olisi neutraalista viivasta, eli syntymästäni alkaen aika tasaista nousua muutamalla pienellä kuopalla varustettuna noin kolmenkymmenenviiden vuoden matkalta, jonka jälkeen henkinen, mutta pahasti tuntuva lapio aloitti lyömisen kasvoilleni niin kovaa, että melkein tajunnan menettäneenä ja voimattomana piirtäisin viivaa jyrkässä kulmassa kohti sitä nolla rajaa, aika lailla vielä sen alle ja siellä se sitten pysyisikin jonkun aikaa. Tässä vaiheessa sanoisin, että itsensä kadottaminen käy yllättävän helposti, mutta löytäminen ei sitten tapahdukaan samalla tahdilla.
Reilut kolme vuotta sitten oli pakko käydä hieman kyselemässä ammattilaiselta, mitä hän olisi mieltä ajatuksistani, sillä olin saanut tuosta henkisestä lapiosta jo muutaman niin tiukan tällin, että mieleni vaelsi paikassa, jossa kyseenalaistin omia ajatuksiani niin paljon, etten enää tiennyt oikean, tai väärän ajatuksen eroa. Epäilin olevani koko ajan siis varustettu väärillä ajatuksilla, jotka mielessäni oli oikeita. Eipä lopulta tarvittu kuitenkaan kovin montaa käyntiä päätohtorin pakeilla, kun hän ajatuksiani mittailtuaan antoi minulle "terveen" paperit ja samalla käännytti kaljuuntuvan kupolini pois turhista ja negatiivistä ajatuksista, joissa tuomitsin itseäni turhaan. Toisaalta jäin lopulta hieman miettimään tuota diagnoosin luotettavuutta, sillä eräällä kerralla kun tuo kieltämättä hyvinkin näyttävän näköinen poppatohtori tuli lyhyessä hameessaan ja pitkävartiset saappaat kopisten ehkä jopa tarpeettomankin lähelle minua kertoakseen, kuinka hyvältä jälleen sinä päivänä tuoksuinkaan ja vielä lähtiessäni halusi muistuttaa huumaavasta tuoksustani, niin kaikista istunnoista jäi lopulta päällimmäisenä mieleen, että kummankohan sisimpään tässä olikaan lopulta tarkoitus kaivautua. Noh, antoipas ainakin erilaista ja uutta ajateltavaa. Jatkoin lopulta itsetutkistelua omassa rauhassa ja täytynee nyt tarkentaa, ettei se itsetutkistelu edellisen tapahtuman takia kuitenkaan keskittynyt niihin miehen pienempiin ja kuulemma enemmän ajatteleviin aivoihin, vaan noin metrin verran ylemmäksi.
Samoihin aikoihin vetäydyin sosiaalisesta maailmasta miltei täysin ja erakoitumiseni alkoikin aiheuttaa lähimmäisilleni kyselyjä ja huolta. Rauhoittelin tovereitani, sillä tuo katoamiseni oli täysin tarkoitettua, koska halusin rauhassa käydä ajatuksiani läpi itseni löytämiseksi. Aloitin siis isommalla kaavalla mietinnän, jota olen myöhemmin kuullut ammattikielellä kutsuttavan syvemmäksi meditaatioksi. Ja vaikka olen elämässäni useinkin kuullut ulkomuotoni liitettävän buddhalaisuuteen, niin tämä ei tarkoittanut sitä, että olisin päivät pitkät istunut olohuoneen matolla jalat ja kädet sylissä merenkohinaa kuunnellen ja suitsukkeen tuoksua aivastellen, vaikka kai tuotakin voisi hieman salaa itsekseen kokeilla, mutta kiitos vanhan jalkaan kohdistuneen työtapaturman ja siitä aiheutuneen ristisiteiden liiallisen venymisen, on parempi jättää rikkinäisten sidosnarujen koeponnistus väliin.
Itsensä löytäminen voi olla pitkä ja tuskallinen matka. Minun kohdallani siihen tarvittiin noin kolme vuotta ja niin oudolta, kuin se voikin kuullostaa, olen menneiden mietiskelyiltäni lopulta tullut siihen päätökseen, että olen hyvinkin tyytyväinen, että näin ja koin ne huonoimmat hetket, sillä nyt olen enemmän kuin koskaan oppinut itsestäni, elämästä ja siitä, mitä haluan ja en halua elämältäni tulevaisuudessa. Kadotin, etsin ja löysin.
En ainakaan vielä tällä hetkellä ole miettinyt kääntymistä buddhalaisuuteen, mutta sen verran olen jo ehtinyt matkallani aiheeseen tutustua, että miltei täydellistä patsaskopiota mukailevalle olemukselleni paremmin sopiva ja mukava asento lopulta löytyi ja se on kyljellään lepäävä malli. Tarkoittanee siis, että olen saavuttanut valaistumisen, eli nirvanan. Buddhalaisittain, arhat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti