Olen aina ollut jotenkin yksinkertaisesti sanottuna ihmisläheinen. Hieman erikoinen huumorintajuni yhdistettynä yksilölliseen karismaani, sekä taipumukseni vahvaan sarkastisuuteen on jotenkin kai ollut helposti lähestyttävää ja siksi ehkä olenkin saanut elämässäni paljon hienoja ystäviä ympärilleni. Niin.. tiedän.. olen vielä näköjään narsistikin :/
Tästä hetkestä, kun lasketaan hieman taaksepäin, niin noin pari vuotta olen silloin tällöin kuullut, että minusta on tullut epäsosiaalinen, tai kysytty, miksi en käy missään?. Noh.. syynä on paljon sairaudenkin tuomia vaikeita hetkiä, mutta olen pidemmänkin aikaa mielessäni käynyt asiaa paljon läpi ja miettinyt syitä, miksi ehkä olen niin "syrjäytynyt". Liian helppoa olisi sanoa "koska masennus.."
Mutta kelataanpa hieman taaksepäin.. Pienenä koin olevani hieman... (Aina on jotain traumoja lapsuudesta) :)
Minulla on aina ollut paljon ystäviä, olen kiertänyt kaikki mahdolliset kissanristiäiset ja ollut mukana vaatimattomasti sanoen kaikessa.. Olen ollut koko nuoruuteni hyvinkin sosiaalinen, mutta sosiaalisimmat hetket ovat ylivoimasesti ollut työssäni...
Olen ollut elämästäni seitsemäntoista vuotta aktiivisesti ravintoloissa töissä baarimikkona. Pienissä pubeissa, joissa asiakkaista tulee helposti niin läheisiä, että tiedät melkein kaiken heidän elämästään. Ystävystyt, naurat ja itket heidän kanssaan. Heistä tulee vahvasti osa omaa sosiaalista elämää. Kävin muutamissa hautajaisissakin...
Siihen samalla tein vielä noin kymmenen vuoden ajan dj keikkoja toista sataa vuodessa. Pitkiä päiviä ihmisten keskellä ja vahvasti sosiaalisena.
Pitkiä ja raskaita viikkoja tein vielä myöhemminkin yrittäjänä, kun vuonna 2010 sain viimein sen oman ravintolan. Muistan vieläkin elävästi, kuinka alkuun mielessäni ajattelin, että nyt en tutustu ihmisiin.. teen vain työtäni ja lähden kotiin. No niinpä niin.. Eihän se onnistunut ja sen kolmen vuoden aikana sain uusia tuttavuuksia toista sataa ja muutamia jopa ystäväksi asti. Kävin hautajaisissakin...
Kun viimein irtaannuin ravintolamaailmasta 2013, päätin itsekseni, että nyt saa riittää. Ilta ja yö työt saivat jäädä ja keskittyisin perheeseeni, lapsiini, eli tietoisesti jätin sen sosiaalisen huipun taakseni. Minusta oli tulossa epäsosiaalinen kotirotta, joka kaipasi normaalia päivätyötä.
2014 yritin vielä ponnistella yritykselleni jotain uutta ja täten saada itselleni työtä, mutta kun se aikaisemmassa kirjoituksessani esiintyvä sade oli jo piiskannut minua ja lisää tuli tasaisesti ripottaen, niin voimat vain ehtyivät..
Kyllä myönnän, että masennus on tuonut oman epäsosiaalisuutensa tähän kaikkeen, koska on päiviä, kun joudun pitkään kamppailemaan itseni kanssa, että pääsen edes lähikauppaan ostamaan maitoa(tubangia ja olutta). Paskamainen tunne, mutta en silti syytä tästä kaikesta sairauttani. Tässä epäsosiaalisuuden sopassa on aika paljon mukana myös sitä omaa aikaisempaa päätöstä.
Tulen kuitenkin varmasti olemaan elämässäni vielä hyvin sosiaalinen, koska rakastan olla sitä. Se ei katoa minusta...
Loppuun laitan viestin, jonka sain eilen (en saanut sanoa vanhalta), joten pitkäaikaiselta ystävältäni :) Kertoo minusta ja auttaa jaksamaan enemmän...
"Kuule, muistathan kaikkien ikävien ja raskaiden asioiden
lomassa sen, että sä oot kuitenkin upea, sydämellinen,
toiset huomioon ottava ja ihana. Se, että paska kasaantuu,
johtuu osaksi siitä, että oot kuitenkin vahva ja kaiken lisäksi rohkea.
Sille, joka jaksaa kantaa, sille kasaantuu. Ja hienoa, että oot hoksannut,
ettei aina tarvitse jaksaa, voi ja pitää pyytää apua, kun sitä tarvitsee"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti