Kirjallinen mielialahäiriö.

Voin helposti myöntää, etten ole koskaan ollut mikään kirjallisuuden suurkuluttaja. Itseasiassa vielä viisi vuotta taaksepäin en ollut lukenut vielä kymmentäkään opusta koko siihen astisen elämäni aikana ja tuohon lukuun saa helposti mahdutettua myös kaikki siihen mennessä luetut koulun oppimateriaalit. Yleensä, kun minulta on kysytty olenko lukenut jonkun kirjan, niin olen ystävällisesti tehnyt vastakysymyksen, jossa tiedustelen, josko tuosta kyseisestä kirjasta olisi mahdollisesti saatavilla helpommin luettavaa muotoa, eli elokuvaa. Olen minä jotain lukenutkin ja joskus aloin lukemaan jopa raamattua, mutta lukeminen tyssäsi heti alkumetreille, sillä oli se niin vaikeasti ja raskaasti kirjoitettua ja vieläpä sillä pienimmällä kirjasinkoolla, etten jaksanut millään keskittyä. Toisaalta mielessä heräsi heti nyt kysymys, että olisiko elämä mennyt tähän asti hieman eri tavalla, jos olisin aina jaksanut lukea sen kaiken pienimmällä kirjoitetunkin.

Ei siis peiliin katsoessa tarvitse paljon miettiä, että miksi elämäni on kulunut hämyisten baarien tiskejä kuluttaen, tasaisesti molemmin puolin. Toisaalta varsinkin pienien baarien hyvä puoli on se, kun erilaisten ammattikuntien ihmiset yhdistyvät samaan paikkaan ja jos vähänkin osaa pitää korviaan auki, voi oppia paljon. Minäkin kun vietin kymmenen vuotta Helsingin Punavuoressa pienessä kivijalkakuppilassa, jossa sain päivittäin palvella kirjailijoita, toimittajia, näyttelijöitä, elokuvakriitikkoja, lääkäreitä, tuomareita, juomareita, insinöörejä, unohtamatta tietenkään viereisen telakan duunareita, joita oli ympäsi Suomenmaan kokoontunut työn perässä risteiliöitä rakentamaan, niin tuossa porukassa jos ei kuule tarinoita, tai yleistietous kasva, niin vika on kuuntelijan korvissa. Eikä tästä ole, kuin hieman yli viikko, kun erään baari-illan päätöksenä kävin vaatimattomasti leppoisan keskustelun suhteellisuusteorista erään matemaatikon kanssa. Helposti aukeava aihe kolmessa promillessa ja ihan normaalia baaripöytä keskustelua, eikö?

Se, että lukeminen ja varsinkin luetun ymmärtäminen on kohdallani ollut hankalaa, niin jos joku olisi viisi vuotta sitten ehdottanut, että kirjoittaisin jotain, olisin voinut vaikka hieman isällisellä avokämmenellä seitinohuesti hipaista tuon sanojan hipiää, jotta ei jatkossa puhuisi niin sekavia. Sitten sekin kuitenkin tapahtui ja aloin kirjoittamaan ja vieläpä näinkin julkisesti.

Nyt olenkin sitten jostain kaivanut päähäni ajatuksen, joka veisi tämän kaiken kirjoittelun aivan uudelle tasolle. Haluan kirjoittaa kirjan. Ilmeisesti kyseinen ajatus olisi päivänselvä jatko-osa tälle kaikelle, mutta minulle, jonka yksi lempisitaateista on "kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa", se ei olekaan välttämättä ihan läpihuuto juttu.

Mikä voisi sitten olla kirjani aihe? Vaihtoehtoja riittää ihan omasta elämästäkin, eikä värikyniin tarvitsisi koskea. Kirjoittaisinko vuosistani baareissa? Siihen saisi sisällytettyä huumoria, juhlimista, väkivaltaa, seksiä ja ennen kaikkea, alkoholismia ja sen seurauksia. Tai jos kirjoittaisin vaikeimmista masennus vuosistani, jotka myös sisältäisi kaikki edellä mainitut asiat ja vähän päälle? Voisin myös kirjoittaa yhdestä lyhyestä, alle vuoden kestäneestä, mutta elämäni uskomattomimmasta parisuhteesta, jossa nuo kaikki aiheet jälleen löytäisivät paikkansa. Tässä viimeisessä aiheessa, vaikka ajallisesti kestikin niin lyhyen aikaa on vielä sekin hienous, että siitä saisi kirjoitettua täydellisen kirjasarjan, eli omanlaisensa Iijoki-sarjansa, sillä yhteen kirjaan ei saisi mahdutettua kuin viisitoista minuuttia tuosta tapatumarikkaasta suhteilusta kerrallaan, ellen sitten halua kirjoittaa raamatun paksuista pokkaria, tai paremmin sanottuna uutta raamattua, sillä tuossa opuksessa tapahtumat muistuttaisi monella tavalla sitä pyhää kirjaa, ristiinnaulitsemista myöden, vaikkakin enemmän ja onneksi kuvainnollisesti. Aiheita siis on ja mikäli tämä jo hetken jatkunut mielialahäiriö ei mene ohitse, niin aloitan lähiaikoina jonkun, tai joidenkin tarinoiden kirjoittamisen kirjan muotoon.

Mielialahäiriöstä tulikin mieleeni juttu, jonka kuulin vähän aikaa sitten. Siinä kaksi entistä työkaveriani ravintola ajoilta oli puhunut kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen näistä keskustelijoista oli hyvinkin räiskyvä persoona, joka usein sisällytti puheisiinsa räjähdysmäisen tiuskimisen, sekä tarjoili välillä juomien lisäksi märkää rättiä näyttävästi ja tuntuvasti suoraan kasvoihin. Eräänä päivänä tämä pirttihirmu oli tunnustanut sairastavansa kyseistä kaksisuuntaista, johon sitten tämä toinen keskustelun osapuoli, vanhan koulukunnan ovimies oli rennosti tokaissut, "jännä, että se näkyy vaan yhteen suuntaan".