sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Sinkkumiehen hullut ajatukset.

Olen viettänyt sinkkuelämää nyt noin kahden ja puolen vuoden ajan. Ihmiselle, joka teini-ikäisestä asti on elänyt parisuhteissa se on ikuisuus. Löydänkö enää koskaan ketään? Kuolenko yksin ja unohdettuna? Elänkö lopun elämääni kissan kanssa erakkona jossain haalistuneessa puutalossa, jossa on ikkunoita rikki, katto vuotaa ja pihalla oleva omenapuu vanhus harmaantuu ja kuolee kanssani. Vain minä, kissani ja omenapuu. No ei kai nyt sentään? Vaikka eihän sitä voi tietää. Voiko sen?

En minä todellisuudessa ajatusmaailmaani ihan noin pitkälle ole oikeasti vienyt, mutta en voi väittää, etteikö rivienvälistä jotain omia hetkittäisia ajatuksia olisi luettavissa.

Sinkkuuteni matka tähän mennessä on ollut monella tapaa mielenkiintoinen. Olen osannut nauttia yksin olemisesta. Olen ajoittain mielessäni kaivannut toista ihmistä viereeni. Olen ihastunut. Olen rakastanut. Lopulta kuitenkin päätyen pisteeseen, jossa haluan olla täydellisesti yksin.
On hyvin vaikea selittää, miten tällainen ikuinen parisuhteilia yhtäkkiä haluaakin vain olla yksin itsensä kanssa. Ehkä se on vain ollut vihdoin sen matkan ja oman pysähdyksen aika, jossa kunnolla tutkiskelen jo elettyä elämääni, itseäni, tätä hetkeä ja sitä, mitä tulevaisuudelta todella toivon ja haluan. En enää tarvinnut ketään. Yksin oli hyvä olla..

Siinä samalla vein itseni ja ajatusmaailmani myös lopulta niin pitkälle, että tuhannen ja yhden yön tarinanikin saivat päätöksen ja aloin kasvattaa miehistä immenkalvoani takaisin. Tässä jo monen mielestä hullun ja ihmetystä herättäneen päätöksen taustalla on ollut kuitenkin syvempi ajatus. Kuvitelkaa se hetki, kun lopulta tapaat ihmisen, johon tunnet vetoa. Miltä se ensimmäinen kosketus tuntuu? Tuntuuko se erilaiselta? Herättääkö se kaikki vaistot eri tavoin? Mitä kaikkea se saa aikaan? Siinä muutamia kysymyksiä, joihin ei vielä löydy vastausta, mutta ehkäpä tämä hullu kokeiluni jonain päivänä vielä saa vastauksensa.

Ja niin, siinä missä kevät ja alkava kesä on alkanut herätellä luontoa eloon, niin on minussakin alkanut herätä jotain. Yhtäkkiä tunne, että en halua enää olla yksin, sekä halu löytää ja kehittää ihmissuhde alkoi vahvasti voimistua. Aikaisemmin passiivinen, mustavalkoinen ja muita ihmisiä huomioimaton maailmani on muuttunutkin pikkuhiljaa ympäristöstään kiinnostuneeksi. Olen alkanut nähdä asioita väreissä ja alkanut nähdä ympärilläni liikkuvia ihmisiä. Lopulta kiinnostus ympäristöön ja varsinkin toiseen sukupuoleen on kasvanut jo niin suureksi, että huomaan hölmönä tuijottavani ihmisiä, enkä edes välitä vaikka he huomaavat. Sitäpaitsi parhaimpia on ne tuijotukset, joissa saan takaisin tuijotuksen ja vielä hymyn päälle.

Aikaisemmin myös leikkimielisenä suhdepelinä pitämäni deittisovellus Tinderinkin käyttö on muuttunut. Poistin vanhan profiilini ja tein kaiken uudelleen. Aikaisemman profiilitekstin sisältö vaihtuikin huomaamatta harrastuksista ja pinnallisesta esittelystä hieman enemmän totisempaan suuntaan. En kuitenkaan edelleenkään ole mikään Tinderin suurkuluttaja, eikä se vieläkään ole saanut vakuutettua minua siitä, että jonain päivänä sieltä suuren rakkauden löytäisin.

Jos voisin jotenkin enemmän selventää tämän hetkistä ajatusmaailmaani, niin kuvittele sekoittaa koko Harlekiini-kirjojen sisältö Meg Ryanin ja Tom Hanksin yhteisiin elokuviin. Ripottele siihen sitten vielä hiukan Fifty Shades of Grayta sekaan. Siinä vähän esimerkkiä tämänhetkisestä ja vilkkaasta ajatusmaailmastani ja tuokin on vasta jäävuoren huippu, sillä en todellakaan osaa sanoa, että mistä olen vielä tämän kaiken päälle kehittänyt itselleni vauvakuumeen?! Viimeisten viikkojen aikana olen vielä törmäillyt useasti pieniin ihmisiin, jotka ovat asiaa mukavasti ruokkinut. Uskon kuitenkin, että se liittyy vain jotenkin tähän kaikkeen tämän hetkiseen, eikä ole siis varsinaista vauvakuumetta.

Mutta ellei tuohon kuumeiluun tule loppua, niin apu on jo lähellä. Viikko sitten nimittäin löin kättä päälle erään naispuolisen ystäväni kanssa siitä, että adoptoimme pienen tyttölapsen kauko-idästä. Tässäkin asiassa kuitenkin hieman mietityttää se, että tämä toinen osapuoli elää parisuhteessa. Onko nyt siis tulossa elämääni se hetki, kun tutustun hieman erilaiseen suhteiluun, jota myös polyamoriaksi kutsutaan? Toisaalta ajatus siitä on hieman houkutteleva. Nainen, kaksi miestä, kasa omia ja toisen lapsia ja vielä yhteinen adoptio kauko-idästä. Tuohon ei tarvitsisi enää muuta, kuin hommata jostain keski-suomalaisesta kylästä iso vihreä niitty, kasata se täyteen asuntoautoja ja -vaunuja, sekä muutama teltta. Siinä ne kesät menisi sitten humpatessa.

Lopuksi on kuitenkin sanottava, että vaikka mieleni pyörii tällä hetkellä hyvin voimakkaasti siirappisen rakkauden ja parisuhteellisuuden perässä, niin en ole etsimällä etsimässä mitään. Olen vain nyt siinä hetkessä, missä olen valmis vastaanottamaan ja antamaan. Jännittävintä tässä kaikessa on kuitenkin se, että en voi tietää missä, tai millloin edessäni on se hetki ja juuri se ihminen, joka muuttaa kaiken. Onko sellaista olemassa?

Jaksan kuitenkin vahvasti uskoa, että ennen sitä hetkeä, jossa olen erakoitunut haalistuneeseen puutalooni, olen saanut tuntea ja jakaa sen elämän suurimman tunteen, rakkauden. Eikä sitä edes tiedä, vaikka joku olisi vielä kanssani keräämässä omenat siitä harmaantuneesta puusta.


"Omistautumisen tarve jollekin itsemme ulkopuolella olevalle on suurempi kuin kumppanuuden tarve... Elämällämme on oltava tarkoitus, koska kukaan ei voi elää vain itselleen." -Ross Parmenter


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti