Helvetillinen hierontasessio.

En voi sanoa, ettenkö olisi hyvin onnellinen siitä, että olen viimeisen kymmenen vuoden ajan saanut viettää aikaani nyt jo vahvasti teini-ikäisten lasteni kanssa, sekä katsella heidän aikuisuuteen kipuilua hyvin läheltä. Aina se ei kuitenkaan ole ollut ihan helppoa ja ainakin yksi asia ylitse muiden on mietityttänyt jo pitkään. Miksi lapset ei opi mitään?

Tässä vaiheessa olisi hyvinkin helppoa syyttää teini-ikää ja sen tuomaa angstisuutta, mutta kun samojen asioiden kanssa on nyt painittu siitä asti, kun lapset äidiltään luokseni muuttivat kymmenen vuotta sitten, niin kyllä kai siihen joku muu syy on olemassa?

Olen tätä asiaa matkan varrella kysynyt useaan kertaan myös niiltä ihmisiltä, jotka työkseen painivat lasten ja varhaiskasvatuksen parissa ja kaikilla niillä kymmenillä kyselykerroilla vastaus on ollut lähes identtinen, "lapset tarvitsee toistoa". Ymmärrän toki, että toistoilla ihminen oppii parhaiten, mutta jos kyseessä on ihan joka päivä toistuvat asiat, niin kymmenen vuotta päivittäin toistoa alkaa olemaan jo sellainen määrä, että tuossa ajassa varmasti sikakin oppisi valmistamaan itse itsensä joulupöydän juhlakaluksi.

Jokin aika sitten sairastuin miesflunssaan. Tai niin aluksi luulin, kunnes yhtäkkiä koko kehossa tuntui sellainen kipu, kuin olisin maannut useamman tunnin kokovartalohieronnassa jonka itse saatana oli minulle tarjoillut. Sairastumisen vakavuudesta kertoo myös se, että jos aikuinen mies ajautuu omatahtoisesti lääkäriin, niin pelkkä flunssa on jo aika kaukana.

Mutta kuten osasin hieman odottaa, niin lopulta sieltäkään ei apua herunut. Kaikkien mahdollisten tutkimusten, kuvausten ja näytteenottootojen jälkeen ainoa asia, mitä minua hoitaneen puoskarin suusta ymmärsin oli, että jos ei kuolema korjaa parissa päivässä, niin on pieni mahdollisuus, että näen loputkin hetket lasteni oppimattomuudesta ennen kuin he lentävät pesästä omilleen ja päästävät minut eläkkeelle kaikesta siitä patoutuneesta turhautumisesta.

Mutta niin kuin olen usein kuullut, niin hyvin toteutettu ja tuntuvin hieronta päättyy aina onnelliseen loppuun. Ja vaikka tässä tapauksessa se ei kovin taivaalliselta tuntunutkaan, niin loppuhuipennus oli silti hyvin lähellä. Nimittäin sillä aikaa kun minä taistelin elämän jatkumisesta omassa sängyssäni, lapset ottivat yllättäen ohjat käsiinsä. Poikani, joka ei aikaisemmin ymmärtänyt miten jauheliha paistetaan oli yhtäkkiä keittiössä pilkkomassa sipulia päättäväisesti ja taidokkaasti kuin ylimielinen tv-kokki. Onneksi poikani, nimittäin tyttäreni vain vähän aikaa sitten kysyi totisella ilmeellä, että mistä tietää kun vesi kiehuu. En tiedä vieläkään onko tällaisen kysymyksen esittämiseen syy minussa, sosiaalisessa mediassa, vai onko opetussuunnitelma kouluissa muuttunut niin paljon, ettei teini-ikäinen vielä tiedä milloin vesi kiehuu. Tyttäreni oli kuitenkin kai vahingossa onnistunut nielaisemaan jonkin Martha Stewartin kodinhoitoon liittyvän opuksen osallistumalla yhteiseen hyvään siivoamalla.

Onnellinen loppu, se suurin huippu ja sitä myöten autuas olotila jäi kuitenkin valitettavasti kokematta. Sillä sitä mukaa kun oloni kohentui ja aloin taas päästä jaloilleni, alkoi lasteni osallistuminen jälleen hidastua ja lopulta päätyi siihen vanhaan kaavaan, jossa saan taas olla jatkuvasti pyytämässä, uhkailemassa, ja otsasuontani pullistelemalla käskemässä näitä isänmaan toivojani päivittäisiin askareisiin mukaan.

Mutta koska viimevuosien itsetutkiskelun kautta olen oppinut ajattelemaan asioita hieman eri tavoin, niin löydän tästäkin oppimattomuuden kolikosta kääntöpuolen. Lapseni on siis kaikkina näinä vuosina kyllä oppinut ja sen sain vihdoin nähdä ja kokea, joten kaiken sen saamattomuuden ja laiskuuden takaa löytyy sittenkin oppivia nuoria, joille on kehittynyt taitoja, joilla he tulevat pärjäämään myöhemmin elämässään.

Kolikon huonompi puoli valitettavasti on se, että jos en tiputtaudu parvekkeeltani alapuolella olevan terassikaluston sekaan tai juokse pihatieltä varomattomasti auton alle, niin ilman otsasuonen repeämistä on turha edes yrittää saada kruununperillisiäni tekemään niitä muutamiakaan annettuja kotitöitä. Yksikään näistä vaihtoehdoista ei kuulosta kovin houkuttelevalta ja varsinkin nuo kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa saattaa jopa aiheuttaa sellaisia kipuja, etten koe niitä kovinkaan hyödyllisinä tai turvallisena kotitöihin piiskaamisen keinona. Parasta on siis vain ottaa rauhallisesti ymmärtäen, että kyllä ne lapset oppii, vaikka se ei siltä aina näytä.

Minä taas voin vastavuoroisesti hyvillä mielin, vaikkakin hieman uupuneena ja turhautuneena tekemättömistä kotitöistä keskittyä kokeilemaan jatkossa enemmän sellaisia hierontasessioita, jotka tuntuu hyvältä heti alusta lähtien ja tietenkin, päättyy autuaan onnellisesti.

Masennuksen hoitoa for dummies.

Eilen keskustelin puhelimessa hyvän ystäväni kanssa pitkän tovin masennuksesta. Minulla masennus on jo onneksi mennyttä, mutta ystäväni on vielä matkalla. Sanoin, että tekisi mieli kirjoittaa sellainen "masennuksen hoito for dummies" opas. Toisaalta pikkuhiljaa lause lauseelta valmistuva osaelämänkertani tulee olemaan eräänlainen opas masennuksen hoitoon, vaikkakin kerron siinä vain omia kokemuksia, niin uskon, että se voi toimia myös jonkinlaisena oppaana jollekin toiselle, joka tuosta helvetillisestä mielialahäiriöstä kärsii, vaikkakin jokainen hoito ja tapaus on yksilöllinen. Tässä kuitenkin pähkinänkuoressa kolme asiaa, jotka kannattaa mielestäni muistaa masennuksen hoidossa, tai toimi ainakin omassa hoidossani tärkeimpinä.

Pysähdy.

Kun ensimmäisen kerran sain diagnoosin masennuksesta ajattelin, että höpöhöpö. Yksityisen lääkäriaseman puoskari puhuu sekavia. Eihän se nyt ainakaan sitä ole. Muutamia kuukausia aikaisemmin olin ajautunut avioeroon ja töissä oli jatkuva kiire ja taistelu onnistumisesta. Stressiä se vaan on. Niin no, sitähän se varmasti pohjimmiltaan olikin, mutta piilossa kehittyikin jotain suurempaa. Vasta yli kaksi vuotta tuon vähättelyn jälkeen ymmärsin, ettei oloni parannu sillä, että jatkuvasti yritän suorittaa ja tehdä jotain. Itseasiassa juuri se asioiden väkisin tekeminen vain pahensi asiaa, joten pysähdyin. Pysähdyin täydellisesti ja jäin pois yhteiskunnan oravanpyörästä. Pysähtyminen itseasiassa ei ollut enää sillä hetkellä itsestäni kiinni, vaan tuli kuin itsestään. Voimat oli niin loppu, ettei mistään enää tullut mitään. Pelkästään nouseminen sängystä, tai enemmänkin sen alta, oli prosessi, joka vaati erikoisia ponnisteluja. Muistan hyvin, kuinka maidon hakeminen lähikaupasta oli uskomattoman vaikeaa, joka tarvitsi noin kolmen tunnin valmistelut ennen toteutumista. Pysähtyminen ajoissa on siis erittäin tärkeää ja jos joku sanoo, että "sun pitää", niin muista, että ei, ei pidä. Muista pysähtyä.

Käsittele.

Olen ollut sellainen ihminen, että ajattelen ehkä liikaa. Silti se on ollut vain noin kymmenes osa siitä, miten lopulta masennuksen aikana aloin ajatella ja käsitellä asioita. Jossain vaiheessa ajatteleminen oli kuitenkin hiukan vaikeaa, sillä niin kuin sanotaan, ongelmien määrä pysyy aina vakiona. Yhdestä, kun pääsi, niin toinen on jo jalka vahvasti oven välissä. Asioiden käsitteleminen on silloin hyvin vaikeaa, kun uutta kasvaa vanhan ja vielä puolitiessään käsitellyn asian päälle. Tulee lumipalloefekti, joka tuntuu siltä, ettei se koskaan pysähdy. On ehkä kuitenkin jopa liian helppoakin sanoa näin jälkeenpäin, että kyllä se pysähtyy. Ensin pitää vain itse pysähtyä kunnolla. Jos et tee mitään, niin mitään ei voi tapahtua. Pysähtymisen jälkeen siis käsittele asiat. Mieti itsenäisesti, mutta muista puhua asioista avoimesti myös muille. Älä jää yksin.

Hyväksy.

Tämä on ehkä se haastavin ja vaatii aikaa ja varsinkin sitä, että edellinen, eli käsittele kohta on hallussa. Sanotaan, ettei saa ajatella asioita liikaa, mutta käsittelemällä asiat jokaisesta eri kulmasta lopulta tekee hyväksymisestä yllättävän helppoa. Jos jonkin asian hyväksyminen tuntuu raskaalta, niin käsittely on kesken. Tietysti tämä on vain minun oma mielipiteeni, mutta sanottakoon, että matkallani sieltä jostain tähän päivään olen menettänyt lähes kaiken. Matkalla hajosi avioliitto, luovuin omasta lapsestani (jonka onneksi sain myöhemmin takaisin kotiin), pari parisuhdetta hajosi, työt ja oma yritykseni teki lopulta konkurssin, sekä viimeisimpänä ja kirsikkana masennuksen kakussa, oma koti meni. Koti, jonka olin jälleenrakentanut ja johon olin kauan sitten syntynyt myytiin lopulta syksyllä 2017. Odotin sitä hetkeä ja kylläpä helpotti, kun pääsin lapsuuteni kodista eroon. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kaikelle tuolle oli tarkoitus ja ymmärrän sen täysin. Lopulta olen kääntänyt tuon kaiken omaksi vahvuudeksi ja niin kuin minua hoitavan lääkärin kanssa olimme jo vuosi sitten yhtä mieltä, näin piti tapahtua ja se oli hyvä. Pysähdyin, käsittelin ja lopulta hyväksyin.

En tiedä, miten lopulta voisin tätä sanoa täysin ymmärrettävästi, mutta masennus oli aikakautena minulle yksi elämäni paras ja opettavaisin koulu. Se oli matka, jossa ensimmäisen kerran elämäni aikana lopulta keskityin itseeni ja omiin ajatuksiini tavalla, joka muutti minua ja teki lopulta minusta monella tavalla erilaisen. Esimerkiksi kävely vesisateessa kohti bussipysäkkiä huomaten, että bussi meni ohi ja sen perävaloja katsellen nostattaa enää ainoastaan pienen hymyn. Nimittäin kyllä tässä maailmassa on oikeasti tärkeämpiä ja vakavampia asioita, kuin piipittäminen sään vaihteluista, tai myöhästyminen bussista. Seuraava bussi tulee kyllä aikanaan ja sateen jälkeen paistaa taas aurinko.