Tuhlaammeko toisemme?

Tuhlaammeko toisemme? Kysymys on retorinen, sillä paremmin voisi kai kysyä, miksi tuhlaamme toisemme? Sen toisen, joka on siinä vieressä. Sen toisen, joka on meille tärkeä, sen toisen, jolle kerromme kaiken, sen toisen, joka kuuntelee ja sen toisen, jota rakastamme ja jonka kanssa haluamme ikääntyä. Ja vain sen tähden, koska älypuhelin...

Kuullostaa ehkä joidenkin mielestä tyhmältä, mutta tiedän, etten ole tämän mietteen kanssa yksin. Tunnen henkilökohtaisesti näitä ihmisiä ja olen lukenut paljon artikkeleita ja blogeja aiheesta. Valitettavan paljon on ihmisiä, jotka jäävät ihmissuhteissaan niin sanotusti kolmanneksi pyöräksi, koska välissä on se pieni laite..

Olen itsekin ollut parisuhteessa, jossa toisella oli puhelinaddikti. Ei hänellä kyllä omasta mielestään ollut asian kanssa ongelmia. Ei edes, vaikka asiasta riitelimme usein. Ei edes, vaikka jotkut läheiset huumoriin ja sarkastisuuteen piillottaen yritti kertoa hänelle sen.

Oliko ongelmat siis kuitenkin vain minun omassa päässä? Olinko vain mustasukkainen? Riitelimmekö turhaan? Tunsinko mielipahaa turhasta asiasta?

Miltä tuntuu herätä aamulla aikaisin ja sinulle rakkain on puhelin kädessä vastassa sanoin "arvaa mitä mun ystävälle...", kertoo asian ja jatkaa viestittelyä? Miltä tuntuu mennä yllättäen herättämään se rakkain, kun siellä ollaankin jo hereillä sängyssä puhelin kädessä? Miltä tuntuu, kun katsotte yhdessä elokuvaa ja rakkain roikkuu puhelimellaan? Miltä tuntuu mennä yhdessä nukkumaan, kun puhelimesta tulee jotain ohjelmaa tai johonkin laitetaan viestiä?
Tässä muutama surullinen esimerkki ja voin sanoa, että se tunne, kun huomaat häviäväsi puhelimelle ja huomaat, että sen toisen elämä on siellä puhelimessa mieluummin kuin minun kanssani. Se käy itsetunnolle. Se tekee surulliseksi. Olenko oikeasti niin tylsää seuraa?


Moni muukin on varmasti huomannut, että joskus, kun keskustelemme toisen ihmisen kanssa ja jompikumpi ottaa puhelimen esiin, niin ei mene kuin hetki, kun toisellakin on se kädessä. Siinä vaiheessa se aito ja oikea sosiaalinen side on katkennut. Aikaisemmin mainitsemassa suhteessani huomasin itsekin välillä passivoituvani älylaitteelle, Miksi? Koska en kai halunnut tuntea olevani se kolmas pyörä. Surullista..

Rakas poikani, joka on hyvinkin addiktoitunut niihin pieniin laitteisiin, on onneksi viimein ymmärtänyt, että jos haluan oikeasti keskustella hänen kanssaan, niin hän laittaa sen älylaitteen pois, koska tietää, että en jatka asiaani, ennen kuin välissämme ei ole mitään. Sen jälkeen pystymme keskustelemaan, nauramaan ja itkemään. Rakastan niitä hetkiä!

Helposti ja ajattelemattomasti siis sillä arkipäiväisellä laitteella huomaamattamme rikomme sitä toista. Satutamme rakkaitamme. Onko siinä mitään järkeä? Pitääkö meidän olla koko ajan tavoitettavissa? Onko se pieni laite todella niin tärkeä, että tuhlaamme itsemme ja toisemme?

...Sitäpaitsi, olisin minä joskus keksinyt nukkumaan mennessä jotain muutakin tekemistä, mutta se puhelin oli kai jonkinlainen tapa sanoa, että päätä särkee..