Elämä tuo tullessaan asioita, jotka helpostikin vievät aikamme. Työ, harrastukset, lapset, lasten harrastukset, parisuhde, sekä kodin hoitaminen täyttää päivämme helposti, eikä meillä enää jää välttämättä aikaa sille yhdelle tärkeälle asialle, ystävälle.
Onneksi kuitenkin oikea ystävä on sellainen, joka ymmärtää kaikki nuo edellämainitut kiireet ja pysyy olemassa, vaikka ei koko ajan vieressä olekaan.
Minulla on monta tärkeää ja läheistä ystävää. Jotkut ovat läheisiä siksi, että olemme jakaneet elämämme jo nuoresta iästä asti, jotkut taas ovat tulleet elämääni myöhemmin. Heitä kaikkia kuitenkin yhdistää ainakin yksi asia, joka tekee heistä sen tärkeän.
Vaikka välillä on mennyt vuosi tai kaksikin välissä, ettemme ole nähneet tai jutelleet, niin sillä sekunnilla, kun kohtaamme ja keskustelemme, niin molemmilla on heti tunne, ettemme olisi olleet päivääkään erossa, vaan jatkamme siitä, mihin joskus jäimme. Se on jotain maagista.
Hyvän ystävän tunnistaa myös siitä, että se on lähellä, kun ajaudumme vaikeuksiin..
Tämän blogin myötä, kun tulin niin sanoakseni kaapista ulos ja kerroin jo osan vaikeuksistani kaikille, olen saanut kymmeniä viestejä ja puheluita ystäviltäni rehellisesti sanottuna ympäri maailman.
Ihmiset on kertoneet omista vaikeuksistaan ja kuinka he selvisivät, olen saanut auttavia yhteystietoja, tietoa kirjallisuudesta, josta voi saada apua, linkkejä ja ennen kaikkea he tsemppaavat minua ja haluavat auttaa minua pois tästä tämänhetkisestä epäsosiaalisuuden suosta ja nähdä minussa taas sen ihmisen, joka olen ollut. He välittävät.
Olen siis kuitenkin kai tehnyt elämässäni jotain oikein, koska olen valinnut ja saanut
ympärilleni kasattua tämän erittäin laajan ja välittävän ystäväpiirin, joka on myös nähnyt niitä vaikeuksia, elänyt.
Tämä kaikki on viime päivinä piirtänyt päähäni oudon mielikuvan, josta jokainen hakekoon oman roolinsa ja mielikuvansa. Se menee näin..
Olen juoppo, joka on sammunut kantakapakkansa pöytään. Henkilökunta saapuu minua herättämään ja ystävällisesti pyytämään, että lähtisin kotiin nukkumaan. Minä herään ja hieman ärtyneenä ja vastahakoisesti nousen ylös. Jaloistani on kuitenkin voimat poissa ja yritän pienin askelin ja horjuen edetä kohti ulko-ovea. Henkilökunta päättää saattaa minut kotiin asti, jotta pääsen turvallisesti perille. Ovella kiitän avusta ja nukahdan omaan sänkyyn. Seuraavan kerran, kun palaan taas siihen rakkaaseen kantapaikkaani, kävelen suoraan tiskille ja nöyrästi kiitän siitä avusta, jonka olin saanut ja sen ansiosta selviytynyt ehjänä kotiin.
Ei hyvät ihmiset, en ole vaipumassa psykoosiin, en koe mitään paranormaaleita ilmiöitä, eikä edes ulkona möllöttävä täysikuu ole syypää..
Ehkä vain se melkein kaksi vuosikymmentä siinä henkilökunnan roolissa riitti?!
Kiitos kaikki ystävät ja läheiset, että olette tukenani. Jonain päivänä vielä nöyrästi kiitän teitä tästä kaikesta.
Olette rakkaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti