Ei ole ihmisen hyvä olla silloin, kun mielessä pyörii kerralla miljoona ajatusta, joista ei saa yhtään ainoata kokonaiskuvaa, rinnassa tuntuu jatkuva ahdistuksen paine, sekä keho ei malta pysyä montaakaan minuuttia paikallaan.
Kyllähän semmoisia on ollut matkan varrella ennenkin, yksi kerrallaan ja vain hetkinä, mutta nyt, kun se kaikki tapahtuu samaan aikaan ja on kestänyt viikkoja...
Onneksi kuitenkin on olemassa omat lapset. Lasten kanssa touhuillessa ne pahimmat ajatusmyrskyt ja paineen tunteet pysyvät hieman kurissa. Vaikka samalla se touhuilu hieman uuvuttaa, niin enemmän se kuitenkin antaa voimaa jaksamaan. Eilen tapahtuikin jotain..
Pitkän ja touhukkaan päivän jälkeen lapset olivat omissa huoneissaan. Olin saanut siivottua päivän sotkut ja ajattelin yrittää hetken levätä ajatusteni kanssa sohvalla.
Hetken siinä yksin ollessani kaikkien ajatusten ja tunnetilojen kanssa, keskimmäinen lapsistani, tyttäreni 12v tuli kainalooni, olimme vain, hiljaa. Eipä aikaakaan, kun nuorimmainenkin tyttäreni 4v saapui samaan kasaan ja vielä viimeisenä saapui poikanikin. (Hän on jo 14v, joten ei tullut kainaloon saakka).
Siinä sitten oltiin koko perhe kasassa rauhallisesti keskustellen nautittiin toistemme seurasta. Tytöt sitten vielä intoutui todellisen harrastelijateatterimaisesti esittämään katkelmia Frozen elokuvasta jonka jälkeen siirryimme arvausleikkeihin.
On kyllä pakko ihmetellä, miten noilla pienillä ihmisillä on uskomaton taito saada aikuisen murheet unohtumaan, nimittäin huomasin yhtäkkiä kesken sen kaiken, että ajatusmaailmani ei ollutkaan niin sekaisin, myös rinnassa oleva puristus oli poissa, sekä huomasin olleeni jo pitkään rentona paikoillani.Tunsin täydellisen Zen hetken. Se oli mahtava tunne.
Monesti olen pohtinut, missä olisin ja miten tästä kaikesta selviäisin ilman lapsiani. Vaikka minulla on laaja ja rakas sosiaalinen verkosto ympärilläni auttamassa, niin arki ilman lapsiani voisi olla tuhoisaa. Tekisinkö ruokaa? Söisinkö edes? Siivoaisinko? Pitäisinkö huolta itsestäni?
Se hyvä olo, joka minussa hetken vallitsi, sai minut taas enemmän uskomaan siihen, että jonain päivänä se aurinko vielä paistaa.
Kiitos lapseni, että olette olemassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti