Taidat olla vähän läheisriippuvainen? Sen lausahduksen olen elämässäni saanut usein kuulla ja johtunee siitä, että olen elämässäni parisuhteillut yli kahden vuosikymmenen ajan ja niiden välissä olleet pienet tauot, joita kutsutaan sinkkuudeksi, ovat jääneet lyhyiksi. Olenko minä siis läheisriippuvainen? Onko se läheisriippuvuutta, kun ei halua viettää elämäänsä yksin, vaan tietoisesti jakaa sen jonkun kanssa? Tietääkö ihmiset todella, mitä läheisriippuvuus oikeasti tarkoittaa?
Läheisriippuvuus on pahimmillaan vakava sairaus, joka vaatii terapiaa. Hylätyksi tulemisen pelko, Ihmisten ja tilanteiden kontrollointi, arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden tunne.. siinä vain muutamia merkkejä. Jokainen ihminen on elämässään ollut, tai on jollain tavalla läheisriippuvainen. Yleensä itse
sitä tiedostamatta, mutta usein terveellä tavalla ja pieninä annoksina.
Helposti kuitenkin sanomme toisillemme, että sinulla on läheisriippuvuus, kun et osaa olla yksin, vaan ajaudut huonoihin suhteisiin nopeasti, joista loppujen lopuksi eroat. Niinhän läheisriippuvainen tekee. Elää ja pysyy huonossa suhteessa, jotta ei tarvitse olla yksin ja yhden suhteen jälkeen siirtyy uuteen suhteeseen.
Olenko miettinyt tavatessani toisen ihmisen, että tuostakin minä eroan, mutta antaa mennä? Niin.. en ole ja tarkemmin ajateltuna, enhän minä olisi koskaan varmastikaan eronnut, jos suhde olisi ollut kaikin puolin hyvä ja kumpikin olisi ollut tyytyväisiä. Ei hyvät suhteet pääty koskaan. Olenko siis läheisriippuvainen, kun ihastuin ja rakastuin ja sitä kautta ajauduin huonoon suhteeseen, joka aluksi tuntui hyvältä ja siltä, että tässä se maailmani nyt on? En osaa ennustaa tulevaa, vaikka kuinka haluaisin. Jokainen kerta, kun olen aloittanut suhteen, niin olen ajatellut sen olevan normaali ja loppuelämän mittainen.
Kaikki eroni on satuttanut, ahdistanut ja tuonut minulle surua riippumatta siitä, mihin, tai miten suhde on päättynyt. Parisuhteen päättyminen on ollut pieni kuolema, josta toipuminen vie aina oman aikansa. Sillekin ajalle on keksitty kaava, miten sen pitäisi mennä. Vuoteen yhdessä tarvitaan kuukausi eron jälkeen toipumista. Näin sen kuulemma pitäisi mennä. Kuka sen voi määrittää, miten ja kuinka pitkään pitää surra? Kauanko pitää surra, jos olen eronnut pitkästä suhteesta, koska emme osanneet hoitaa ja vaalia sitä? Kauanko pitää surra, jos olen tiedostaen eronnut ihmisestä, jonka kanssa parisuhde ei toimi? Kauanko pitää surra, jos toinen ihminen lähtee, eikä halua olla kanssani?
Kaikissa tapauksissa mietityttää, surettaa ja ikävä repii rikki, mutta ei sitä kalenteri kerro, koska saan olla valmis. Ei niille kipeille, tai vähemmän kipeille tunteille voi aikaa määritellä. Eikä lopulta sillekään, kun iskee ajatus, että pitäisikö minun muka jäädä suremaan, miettimään ja odottamaan loppuelämäkseni, jos vaikka ehkä kuitenkin jonain päivänä? Olenko tunteeton ja huonompi ihminen, jos selviän ajallisesti nopeammin ja ihastun ja rakastun? Olenko läheisriippuvainen?
"Opettele olemaan yksin". Läheisriippuvainen ei osaa olla yksin. Olenko minä kuitenkin hieman läheisriippuvainen, vaikka osaan olla yksin, mutta en halua olla? Haluan minä parisuhteessakin olla joskus yksin ja tehdä omia juttujani, miesten juttuja. Mutta se tunne, kun vieressä on ihminen, jota voin koskea, jonka viereen voin käpertyä, riidellä lapsellisesti, puhua iloista ja suruista ja joka on vierelläni aina silloin, kun en halua olla yksin. Se on paras tunne maailmassa ja tervettä riippuvuutta.
Sinkku jo pelkästään sanana tekee minut onnettomaksi. En pidä sinkkuudesta, en ole koskaan pitänyt, vaikka se kuinka vapauttaisi minut tekemään kaiken, mitä en parisuhteessa saa tehdä.
Sami Minkkinen kirjoittaa Havaintoja parisuhteesta blogissaan osuvasti näin: "Muistan sen kun olin viimeksi sinkku. Aluksi se tuntui vapauttavalta.
Koko maailma edessä avoinna kuin hyvä kirja, jota voi alkaa ahmia sivu
kerrallaan. Kymmenen minuutin päästä se alkoi ahdistaa. Aika tuntui
tahmealta ja se valui hiljalleen kuin siirappi purkin reunaa pitkin." Koko kirjoitus kannattaa lukea ja sen voi lukea täältä. Ja niin se todellakin on. Kymmenen minuuttia riittää..
Mitä sillä kuitenkaan loppujen lopuksi on väliä, jos minussa on pilkahdus läheisriippuvuutta? Miksi väkisin yrittäisin olla yksin ja ilman sitä maailman ihaninta tunnetta nimeltään rakkaus? Miksi minun ja elämäni pitäisi olla puolikas ilman sitä toista puolikasta, joka tekisi siitä kanssani kokonaisen, kauniin ja toivottavasti loppuelämän kestävän tarinan, jota kutsutaan parisuhteeksi?
Minulla ei ole kiire mihinkään, mutta minulla on vain yhden elämän mittainen matka kuljettavana. Eikä siinä ole mitään väärää, että en halua kulkea sitä matkaa yksin, vaan kulkea sen tasa-arvoisesti jonkun kanssa tiellä, jonka nimi on rakkaus ja yhteisenä päämääränä loppuelämän kestävä parisuhde.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti