Meillä kaikilla on geeneissämme periytyneitä asioita. Esimerkiksi ulkonäkömme on periytyvää ja siksi usein saammekin kuulla meistä sanottavan "olet ihan äitisi, tai isäsi näköinen". Omassa suvussanikin on ulkonäöllistä identtisyyttä, noh.. ainakin äitini mielestä, koska hän AINA sekoitaa minut ja oman veljensä, siis minun enoni keskenään. Ja miksipä ei sekoittaisi, sillä onhan meillä yhteneväisyyksiä. Kumpikin on melkein kaksimetrisiä ja miehiä.
Tarkemmin katseltuna meitä ei ulkoisesti erotakaan toisistaan muuten kuin, että toinen on kaksikymmentä vuotta toista vanhempi, toisella on hiukset päässä ja toinen painaa kaksi kertaa enemmän, kuin toinen. Sekaannus on siis ymmärrettävää. No mutta.. jätän nyt tämän rakkaudella täytetyn sarkastisen äitini piikittelyn ja menen aiheeseeni, koska mietiskelyni aiheena ei ehkä ollut tällä kertaa perinnöllinen ulkonäkö.
Muistimme ja käyttäytymismallimme ei ole periytyviä asioita. Jokaisella muisti kehittyy itsenäisesti omassa hippokampuksessa(luin joskus netistä) ja käyttäytymismallimme opimme ulkoisista tekijöistä, yleensä vanhemmiltamme, jonka seurauksena saammekin joskus kuulla "olet ihan kuin äitisi, tai isäsi".
Tuleva mietintäni kuitenkin liittyy eniten valokuvamuistiin, jota tutkimusten mukaan ei ihmisellä edes ole(luin senkin netistä), mutta autismissa sitä kuitenkin voi esiintyä. Eli siis onko sitä, vai ei? Todennäköisesti tulevan kirjoitukseni myötä saan vielä koko suvulleni autismi-diagnoosin hommattua. Mutta asiaan...
Olen vuosien aikana usein kuullut tarinan, jossa joskus kauan sitten tuttavamme oli talvella ajanut pihaamme ja kysynyt isältäni tietynlaiseen autoon sopivaa laturia. Isäni oli miettinyt hetken, sytyttänyt vihreän nortin huulilleen ja lähtenyt kahlaamaan umpihankeen.
Pienen matkan päässä isäni oli pysähtynyt, pyyhkäissyt jalalla muutaman kerran lunta ja nostanut maasta juuri sen oikean laturin. Valokuvamuisti?
Tämä kaikki sai jokin aika sitten sukupolvellista jatkoa, joka sai minut ajattelemaan tuota vanhaa tarinaa. Olin alkuvuodesta tekemässä pihalla hommia, kun yhtäkkiä huomasin tarvitsevani sorkkarautaa. Hetken siinä mietittyäni ja katseltuani lähdin kävelemään parikymmentä metriä umpihankeen. Pysähdyin, pyyhkäisin hieman jaloillani lunta ja tartuin siihen sorkkarautaan. Valokuvamuisti?
Sitten, vain muutamia viikkoja sitten olin lasteni kanssa ulkona leikkimässä. Lapset oli rakentamassa suurta lumiukkoa ja vanhempi tyttäreni kysyi, missä olisi sellainen lasten hiekkalapio. Nuorin, nelivuotias tyttäreni hihkaisi, että odotappas ja käveli pienen matkan umpihankeen, pysähtyi ja alkoi jalallaan siirtelemään lunta, kunnes nosti lumen alta sen pienen hiekkalapion. Valokuvamuisti?
Loppupäätelmänä en voi yhdistää tätä kaikkea ainakaan millään tavalla ulkonäköön. Muistilla on jotain tekemistä, mutta koska se ei ole geneettistä, niin sekään ei tätä kaikkea selitä. Opittuun käyttäytymismalliinkin tämä kaikki sopii vain lauseilla "olin kuin isäni" ja "tytär oli kuin isänsä". Loppujen lopuksi jäljelle jää siis vain se valokuvamuisti, joten tarkoittaako se, että tämän kirjoituksen myötä olen nyt jollain tavalla saanut räpellettyä sukuni kauan hukassa olleen pandoran lippaan auki ja tietämättäni paljastanut mietinnöilläni suvussa piilevän perinnöllisen autismin? hmmm...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti