Siitä kasvaa ystävä.

Olen usein kuullut sanottavan "lapset on lapsia". Niinhän se on, kunnes edessä on se hetki, ettei lapset olekaan enää lapsia, vaan heistä kasvaa nuoria aikuisia. Tietysti siinä välissä on vielä se murrosvaihe. Se vaihe, missä tuntuu, ettei maailmassa ole mitään hyvää ja omaa tilaa haetaan huutamalla ja karkailemalla. Se vaihe, missä finnit kasvoissa ihmetellään, että mitä on nämä suuret muutokset, mitä omassa kehossa tapahtuu. Onneksi se vaihe näin vanhemman näkökulmasta kestää vain hetken. No, onhan se aika pidempi, kuin hetki, mutta lapsien myötä jotenkin aika katoaa ja yhtäkkiä huomaa, että lapset on kasvaneet jo isoiksi ja samalla tajuaa itsestään, että vanhuus iskee vauhdilla. Aika juoksee.

Tänä aamuna seisoin kotini terassilla ja katsoin, kun poikani, tuo vanhin lapsistani ja kohta oman murrosvaiheensa saavuttamassa lähti kouluun. Pihatien puolessa välissä hän kääntyi ja huusi "rakastan sua iskä, muista syödä". Vastasin ja katselin, kun tuo lökäpöksyinen ja karvatupsupipoinen nuorukainen reppu selässään pinkaisi tien yli. Yli päästyään poika vielä pysähtyi ja kättään heilutellen moikkasi minulle. Katselin hänen reipasta kävelyään bussipysäkille ja suojatien kohdalla hän vielä ylitti tien ripeästi samalla moikaten ja kiitellen pysähtyneitä autoja. Hyvä poika.

Jäin miettimään isä-poika suhdettamme ja sitä, kuinka paljon näen tuossa pojassa itseäni saman ikäisenä ja vielä aikuisenakin. Hieman ujo ja arka, koulukiusattu, mutta iloinen, huumorintajuinen ja kiltti, mutta osaa myös kiukutella ja olla ärsyttävä. Olemme myös samankaltaisia ajatuksinemme. Pysyttelemme hiljaa ja mietimme ja analysoimme asioita pitkään ja sitten kun tunnemme, että ajatukseen on löytynyt mielestämme järki, niin puhumme siitä ja analysoimme hieman lisää. Suhteemme on hyvin läheinen ja pystymme puhumaan aivan kaikesta. Joskus huumorin ja sarkastisuuden kautta, joskus riitelyn kautta ja joskus, joka on mielestäni paras, istumme olohuoneessa ja puhumme rauhallisesti ja pitkään.

Poikani on myös erittäin huolehtivainen minusta. Esimerkiksi viimeksi, kun hän oli menossa koulusta suoraan viikonlopuksi äidilleen. Hän soitti minulle, koska tiesi, että jäisin viikonlopuksi yksin kotiin ja kysyi "pärjäätkö iskä?". Sanoin pärjääväni ja ei huolta. Lopuksi sain vielä tarkat ohjeet "ota rauhallisesti, muista syödä, rakastan sua ja muista, ei mitään äitipuoliehdokkaita". Naurahtaen lupasin noudattaa ohjeita ja sanoin rakastavani häntä.

Tänään iltapäivällä, kun poikani palasi koulusta, hän meni suoraan omaan huoneeseensa lukemaan kokeeseen. Minä istuin hiljaa olohuoneessa ja mietiskelin. Jonkin ajan päästä poikani kävellessä keittiöön hän kysyi "mikä on iskä?" vastasin, että "kunhan mietiskelen", jolloin poikani sanoi "isi, älä murehdi. Muista, että sulla on mut, joka pysyy tässä sun vieressä ja sitäpaitsi, ei sun pidä murehtia mitään, koska sä oot elämässäsi tehnyt niin paljon hyviä juttuja ja nytkin teet, kun kirjoitat ja teet musiikkia". Vastasin, että "en murehdi, vaan mietin meitä kahta ja suhdettamme", johon poika vastasi ajatuksellani, jota päässäni olin miettinyt "muista iskä, mä oon aina sun paras ystävä".

Ja tuo poika, joka on elänyt vierelläni ja kokenut kanssani ne hyvät hetket, sekä elänyt vierelläni ja kärsinyt kanssani ne huonot hetket, jaksaa silti aina uskoa ja luottaa minuun. Tuo poika, jota olen kieltänyt ja jolle olen huutanut, mutta silti antanut helposti anteeksi. Tuo poika, jonka kanssa olen itkenyt ja nauranut. Tuo poika, jota päivittäin halaan ja muistamme sanoa toisillemme "rakastan sinua".

Tuo poika ei kohta enää ole pelkästään vain poikani, vaan siitä on kasvamassa paras ystäväni.

 Omistettu pojalleni, rakastan sinua!

-isi-