Sehän on vaan ammatinvalintakysymys....

Olen nyt 17 vuotta viettänyt tavalla tai toisella aikaani ravintoloissa. ...siis töissä. Baarimikkona, deejiinä, portsarina, kokkina, ja nyt viimeisempänä ravintoloitsijana. Olen myös ollut samalla tai jossain välissä ollut muissa töissä, kuten lukkoseppänä, kaapelityöntekijänä, ja blaablaa.... Kolme vuotta sitten olin jo lähdössä pois tältä alalta, kunnes ystäväni sai minut innostumaan oman ravintolan omistamisesta. Pienen pohdinnan jälkeen ajattelin, että kokeillaan! Yrittäjänä en olekaan ollut. Nyt olen siinä tilanteessa, että olen luopumassa ravintolastani. Mitäs sitten teen?

Melkein kaksikymmentä vuotta olen kuunnellut ihmisten iloja ja suruja. Joihinkin asiakkaisiin on syntynyt vahva ystävyysside. Osa näistä vanhoista tutuista asiakkaista on sairastunut vakavasti, kuollut, muuttanut muualle, jopa lopettanut juomisen.. Kyllä.. lopettanut juomisen. Kuullostaa aika fiktiiviseltä näin suomalaisen korvaan. Kaikki se on ollut hienoa, mutta miettikääpä, kun kuuntelette 8-10 tuntia päivässä toisten ihmisten murheita samalla, kun omassa elämässä on jotain isoa murhetta.. Silti hymyilette ja vastaatte ja yritätte lohdutella sitä toista ja yritätte sulkea pois omat murheet. Rankkaa hommaa. Monet ihmiset on sanonut minulle etteivät pärjäisi tiskin takana. Se on varmasti totta.. Siihen ei vaan kaikki pysty. Tarvitsee aika vahvan luonteen ja kestävän pään jaksaakseen olla siinä hymyilemässä, vaikka oma henkilökohtainen elämä olisi täysin palasina.

Kohta se kaikki on ohi. Pääsen keskittymään itseeni, perheeseeni, ja rakentamaan keskeneräistä taloani. Silti mieleni on vähän haikeana, kun tiedän etten näe näitä ihmisiä, joiden iloja ja suruja olen jo pitkään kuunnellut. Ikävä tulee....