Yksin omassa yksinäisyydessä.

Opettele olemaan yksin. Lause, johon olen usein törmännyt lukiessani erilaisia kirjoituksia elämästä. Olen myös joskus saattanut kuulla tuon lauseen parikin kertaa parisuhteeni päätyttyä. Yleensä tuohon jälkimmäiseen törmäilyyn on lausetta kuitenkin vielä jatkettu: "...niin osaat sitten olla toisen kanssa.". Mitä se tarkoittaa? Osaanhan minä olla yksin! Miten oma yksinoloni liittyy toiseen ihmiseen? Itseasiassa olen pienestä asti osannut ja vaikka olenkin luonteeltani hyvin sosiaalinen, niin olen aina osannut arvostaa yksin olemisen hetkiä. Viime vuosina olen alkanut arvostaa yksin olemista vielä enemmän. Lopulta ajattelen, että tuolla minulle sanotulla lausahduksella on haluttu enemmänkin sanoa: "Rakasta itseäsi, niin osaat rakastaa toista.". Sen minä voin ymmärtää ja on pakko sanoa, että viime vuosien vaikeiden sattumien ja sieltä nousemisen myötä olen todella oppinut rakastamaan itseäni. Senkin minä opin,.. niin, olemalla yksin ja kuuntelemalla itseäni.

Ymmärrän ja tiedän, että tälläkin hetkellä monet kärsii yksin olemisesta. On surullista, että tuolla jossain on ihmisiä, joilla on hyvin niukka sosiaalinen verkosto tai sitä ei ole ollenkaan. Ei harrastuksia, eikä muita sellaisia asioita, jotka tekisivät yksinolosta nautittavaa. Saan siis monellakin tapaa olla hyvin kiitollinen ja onnellinen, että ympärilläni on hyvin laaja sosiaalinen verkosto jonka kanssa minulla on mahdollisuus viettää aikaa aina silloin, kun en jaksa tai halua harrastaa yksin.

On kuitenkin yksi asia, joka varmasti yhdistää minua ja niitä monia, jotka yksin elävät. Se on yksinäisyyden tunne. Läheisen ihmissuhteen puute. Toisen ihmisen läheisyys, rakkaus, rakastumisen ja rakastamisen tunne.

Yksinäisyyden tunteet tulevat esiin vain ajoittain. Joskus sen laukaisee jokin hetki. Joskus se vain tulee. Olen välillä huomannut nukkumaan mennessäni, että tuijotan sänkyäni. Sitä puolta, joka on tyhjä. Sitä puolta, johon iltaisin käännän päiväpeiton ja sängyllä lojuneet tyynyt. Se on välillä vaikeaa, kun omassa ajatuksessaan toivoo, että siinä kaiken sen petivaatteilla täytetyn puolen tilalla olisi ihminen. Ihminen, josta ottaa kiinni. Ihminen jota koskea. Ihminen, jota voin katsoa silmiin ennen nukahtamista ja sanoa "rakastan".
Joskus kun peiton reuna hipaisee paljasta selkääni. Se tuntuu siltä, kuin sormi koskettaisi hellästi hipoen. Sormi, joka sanattomasti sanoo "Ihanaa että olet siinä".

Aamulla herätessä katson välillä viereeni. Katson olenko yksin. Ne on niitä aamuja, kun välillä tuntuu ettei ole syytä herätä. Ei ole ketään ketä koskea, suudella, sanoa "huomenta, minä rakastan sinua".

Joskus kun teen ruokaa hellan ääressä mietin itsekseni, että tulisipa taakseni tulisi ihminen joka ottaisi minusta kiinni ja kysyisi "Mitä me syödään". Välillä istuessani tässä koneellani kirjoittaen ajattelen, että tulisipa taakseni se ihminen, ottaisi kiinni ja kuiskaisi "Eiköhän riitä, mennään nukkumaan".

Olen muutaman kerran istunut olohuoneessa yksin ja nähnyt outoja valveunia. Ne on nopeita, vain muutamien sekuntien hetkiä, jossa näen kaksi ihmistä tekemässä jotain. Välillä omia juttujaan, välillä sylikkäin sohvalla, välillä täydellisessä riidassa. En näe kasvoja. En tiedä keitä he ovat. Outoja hetkiä, mutta silti minulla on niistäkin selkeä ajatus. Minä haluan olla niissä hetkissä. Elää juuri niitä hetkiä.

En ole aikaisemmin tuntenut tällaista. Ehkä siksi, että olen elänyt elämäni parisuhteissa. Ehkä siksi, että en ole koskaan ollut ilman toista ihmistä näin pitkään. Ehkä siksi, että olen oppinut itsestäni niin paljon yksin ollessani. Ehkä siksi, että osaan kuunnella itseäni ja tiedostaa tällaiset hetket. En tiedä, mutta sen tiedän, että olen viimeiset vuodet oppinut rakastamaan ja tuntemaan itseäni niin paljon, että tiedän olevani valmis rakastamaan toista.

Mutta vaikka yksinäisyys tuntuukin välillä hyvin epämiellyttyvältä, niin en aio silti kiirehtiä. Nautin tavallaan näistä tunteista nyt ja tiedän, että joka päivä ne haluaa kertoa minulle jotain. Opettaa minua ja valmistaa tulevaisuuteen ja juuri siihen oikeaan hetkeen.

Loppuun aforismi, joka kertoo juuri ajatukseni sen oikean löytämisessä.

"Don´t find love, let love find you. That´s why it´s called falling in love because you don´t force yourself to fall, you just fall". -Tuntematon

Seksiä, viinaa ja rock´n rollia. Mielihyvää masennukseen.

Luin tällä viikolla uutisoinnin Ilta-Sanomista. Jussi Ahde oli kertonut avoimella Facebook päivityksellään masennuksesta ja siitä toipumisesta. Uutinen sai minut jälleen peilaamaan omaa aikaani masentuneena. Siihen oli helppo samaistua, sillä Ahteen kokemus ja siitä kirjoittaminen ei omasta sairastamisestani ja siitä toipumisesta kovinkaan eronnut. Yhtäkkiä vuosia sitten Ahteen mieleenpainuva ja hauska lausahdus: " Hei terve! Mä oon Jussi Ahde ja mä aion nyt vetää kokaiinia nokkaan." ei kuulostanutkaan omassa mielessä enää niin hauskalta.

Mieleenpainuvin ja isoin tuossa Ahteen julkaisemassa tekstissä oli ajatus elämän päättämisestä. Kun kaikki on mennyt ja menetetty ja jäljellä on enää tyhjyys. Oman sairauteni aikana en onneksi noita ajatuksia mieleeni saanut. Tai nyt jälkeenpäin ajatellen kai se ajatus jollain tavalla mielessä kävi, sillä pahimman romahtamiseni aikana kerroin lääkärille kysyttäessä, että en ole ajatellut itsemurhaa, mutta mietin mitä järkeä on enää missään. Ehkä siis näin myöhemin ajatellen olin sitä mielessäni jollain tavalla miettinyt.
Muistan myös oman äitini mietteet ja pelot siitä, että missä olisin ollut, ellei omat lapseni ja vastuu heidän kasvatuksesta ja hyvinvoinnista olisi pitänyt minua tässä elämässä kiinni. Ympärilläni oli myös muutama hyvä ystävä, jotka päivittäin kävi katsomassa ja puhumassa. Yksi näistä ystävistäni joskus sanoikin: "Tulin katsomaan, että oot hengissä". Hauskaa, siis näin jälkeen päin, mutta tiesin jo silloin ja nyt tänään vielä paremmin, että tuossa lauseessa oli oikea, syvempi ajatus ja pelko. Mitä jos olisin jäänyt silloin itseni ja ajatuksieni kanssa täydellisesti yksin? En tiedä, enkä halua sitä enempää välttämättä edes enää miettiä.

Avoimessa tekstissään Ahde kirjoittaa, kuinka tuosta pimeydestä oli kuitenkin tie valoon:

-Itsensä vapauttaminen tuosta tuskaisesta kierteestä oli lopulta uskomattoman paljon yksinkertaisempaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella, se oli vain aivan päinvastoin siitä mitä yhteiskuntamme, ja ne useat kymmenet kirjaoppineet ”asiantuntijat” joilta apua hain, meille opettaa; tulikin vain uskaltaa antautua ja lopettaa taistelu masennusta vastaan, sekä pysähtyä kuuntelemaan mitä tuo masennus minulle haluaa kertoa. Tulikin vain hyväksyä ja kokea nuo alas painetut tunteet joita yhteiskuntamme on ehdollistanut meidät tuomitsemaan ja kieltämään, ja joita olin aina paennut ja turruttanut mielialalääkkeillä, roskaruoalla, nettipornolla, uhkapelaamisella, tv-sarjoilla, videopeleillä, viinalla ja muilla huumeilla sekä lukemattomilla muilla tavoilla millä haemme onnellisuuden sijasta hetkellistä MIELIHYVÄÄ. Tapoja paeta ajatuksiamme eristäen itsemme muusta maailmasta sekä omista tunteistamme on tänä päivänä lukemattomia, ja yhteiskuntamme mainostaa niitä meille joka tuutista erittäin agressiviisesti kuten jokainen voi havahtua huomaamaan jos vain pysähtyy katsomaan.

Itse en lähtenyt turruttamaan itseäni lääkkeillä. Olen aina ollut hiukan lääkevastainen. Jossain vaiheessa kuitenkin suostuin niitä kokeilemaan, mutta lopetin aina, kun alkoi tuntua huonolta. Kovimpiin SSRI- masennuslääkkeisiin en koskaan edes suostunut. Sen sijaan tein ehkä vielä pahemman virheen, sillä alkoholi astui vahvasti maailmaani. Jokainen päivä kului alkoholia juoden. Kotona, omassa rauhassa ja yksin. Oli jotenkin helpompaa olla ja lopulta illalla, ei sammua, vaan käydä nukkumaan. En juonut itseäni humalaan. Join vain pitkin päivää samalla kotitöitä tehden ollen pienessä nousussa koko ajan. Kaikki tuntui paljon helpommalta alkoholia nauttineena. Lopulta tuli kuitenkin onneksi eteen ne hetket, jolloin tajusin että sen täytyi loppua.

Yksi ja suurin ehkä oli se, että joka ikinen kerta, kun lähdin viettämään iltaa, niin poliisi oli jollain tavalla illanvietossani mukana. Ystävänikin sitä ihmettelivät ja onneksi lopulta huomauttivat, sillä en ollut enää oma hauska itseni. Tajusin, ettei näin voi olla. En ollut ennen joutunut sellaisiin tilanteisiin. En ole sellainen ihminen.

Toinen ja se lopulta pysäyttävin hetki tuli, kun muistan heränneeni aamulla ja kelloa katsellessani mietin, että mihin aikaan voisin aloittaa juomisen. Tai siis mihin aikaan se olisi "normaalia" enkä antaisi itsestäni vaikutelmaa, että olisin alkoholisoitunut. Täysin absurdi ajatus joka lopulta sai suhtautumiseni alkoholin "masennuksen parantavaan" voimaan kääntymään.

Raha tuottaa ihmiselle mielihyvää. Masennuksen aikana minulle kehittyikin rahaan erityinen mielihyvää tuottava asia, ostaminen. Sain suurta mielihyvää kun sain ostaa jotain. Lopulta tuhlasin tuhansia kaikkeen sellaiseen, jolla ei ollut mitään merkitystä. Osaa niistä en ole koskaan tarvinnut, enkä lopulta edes tarkalleen muista, mitä kaikkea tuolloin ostinkaan ja mihin se kaikki meni.

Yksi suurimmista mielihyvää tuottavista asioista oli seksi. Olin masennukseni aikana seurustelusuhteessa, tai itseasiassa parissakin joten sitä oli. Mutta sitten kun nekin lopulta tulivat päätökseen ei millään ollut lopulta väliä. Muistan, että oli pitkiäkin hetkiä, kun seksi ei todellakaan kiinnostanut, mutta sitten kun kiinnosti, se oli holtitonta, rajua ja rajatonta, eikä sillä ollut lopulta väliä, kenen kanssa, miten ja missä se tapahtui. Se oli täysin epänormaalia sille minulle, joka olin ollut, mutta koska se tuotti mielihyvää, se riitti, enkä ajatellut sitä sen enempää. Tähänkin onneksi heräsin ja ymmärrys tuli lopulta ystäväni sarkastiseksi vitsiksi tarkoitetulla sanomisella. Eräänä päivänä nimittäin ystäväni soitti ja valitteli, että oli ollut jotenkin hirveää, kun hän oli vähän ajan sisällä ollut kahden eri naisen kanssa, mutta jatkoikin samaan hengenvetoon "ai niin, täähän on sulle vaan normaali alkuviikko". Vitsi, joka tahattomasti muutti suuntaani takaisin oikeaan suuntaan. Kiitos siitä.

Lopulta en enää eristänyt ajatuksiani ja elämääni noihin kaikkiin tekoihin. Lopulta siis, niin kuin aiemmin olen aiheesta kirjoittanut ja kuten Ahde omassa kirjoituksessaan sanoo," uskaltaa antautua ja lopettaa taistelu masennusta vastaan, sekä pysähtyä kuuntelemaan mitä tuo masennus minulle haluaa kertoa."

Minulta edelleen usein kysytään, miten selvisin masennuksesta. Se on aihe joka tuntuu olevan elämässäni läsnä usein. Ei enää niinkään itseni kautta, mutta ystävieni. Joka kerta se silti tuntuu hyvin läheiseltä, kun ihminen ja varsinkin ystävä ottaa minuun yhteyden kysyäkseen tai kertoakseen. Se on kokemus, joka ei poistu elämästäni koskaan. Se on kokemus joka muutti minua. Se on kokemus, joka teki minusta tällaisen, erilaisen minän.

Sanoin joskus psykiatrilleni, että jokaisen ihmisen pitäisi kerran elämässään masentua. Sanoin tämän siksi, että olen nähnyt elämässäni ihmisiä, joiden suurimpia murheita on valittaa vesisateesta, työstään, tai siitä, ettei tänä vuonna päästä etelään. Masennu kunnolla, niin ensimmäinen mitä opit lopulta arvostamaan on se, että hengität. Nautit siitä, että saat olla tässä, nähdä ja kokea. Löydät itsesi ja rakastut itseesi ja sitten alat oikeasti rakastua siihen, mitä on ympärilläsi. Näet kaiken eri tavoin.

Hän ei ihmetellyt eikä korjannut. Hän ymmärsi täysin mtä tarkoitan.

Loppuun jätän lainauksen Jussi Ahteen kirjoituksesta, koska tähän minun on helppo samaistua. Se on juuri sitä omaa ajattelumaailmaani. Ja niille, jotka edelleen miettii, miten selvitä masennuksesta niin tässä...

-Jiddu Krishnamurti, eräs aikamme arvostetuimmista ajattelijoista kirjoitti että ”ei ole tervettä yrittää sopeutua perusteellisen sairaaseen yhteiskuntaan”, ja tuon lauseen lukeminen toi itselleni valtavasti lohtua ja toivoa aikoinaan. Se muutti elämääni suuresti koska se avasi portin sille ajatukselle että mitä jos en olekkaan viallinen epäonnistuja, vaan mitä jos tuska tuleekin siitä että yritän väkisin sopeutua yhteiskuntaan joka on kaiken sen vastaista minkä sydämessäni oikeaksi tiedän ja tunnen. Vasta vuosia myöhemmin syvällisesti oivalsin että asia todella on näin, ja että tuo ei ollut vain minun tuskan taustalla vaan se on koko kollektiivisen ihmiskunnan tuskan taustalla. Yritämme väkisin sopeutua meidän mielen luomukseen joka ei resonoi meidän sydämen kanssa. Jos vain pysähtyy katsomaan, voi jokainen hyvin selkeästi havaita että olemme todella luoneet yhteiskunnan jossa rahan ja oman edun tavoitteleminen keinoja kaihtamatta on hyväksyttyä ja jopa arvostettua vaikka pintapuolisesti esitämmekin usein muuta, ja jossa vastakkainasettelu, sairaudet, väkivalta, ihmisen esineellistäminen sekä monet muut erillisyyden harhasta johtuvat pelon oireet on voimakkaasti havaittavissa jokapuolella ympärillämme. Tämä on useimmille, varsinkin erityisen herkille ihmisille erittäin hämmentävää, tuskaista ja ristiriitaista koska meidän jokaisen luontainen halu ja tarve on olla ystävällisiä, rakastavia ja auttavia toisia kohtaan sekä toimia yhteisönä kohti yhteistä hyvää, ei kilpailla toisiamme vastaan rahasta ja vallasta.
Tullakseni syvällisesti onnelliseksi, tuli siis vain havaita yhteiskunnan todellinen luonne, riisua uhrinviitta harteilta ja lopettaa pakeneminen. Tuli uskaltaa kohdata rehellisesti itsensä sekä omat tunteet ja pelot, ja tehdä tarvittavat muutokset ITSESSÄÄN. Kun tuon tekee, huomaa lopulta että tuska ei synny niinkään edes siitä mitä tekee, vaan siitä mistä energiasta käsin sitä tekee, koska aivan kaikkea voi tehdä pelosta tai rakkaudesta käsin, ja kohtaamme aina sitä samaa energiaa kokemuksessamme kuin mitä itse liikkeelle laitamme. Se on kokemukseni mukaan aivan sama pakeneeko tunteita ja ajatuksia huumeisiin, pornoon, shoppailuun, kuntosalille, kirjanpitoon tai vaikka hyväntekeväisyystyöhön, mutta jos tuo tekeminen kumpuaa pelosta, eli tuskaisten tunteiden pakenemisesta, ulkopuolisen hyväksynnän hakemisesta ja hetkellisen mielihyvän metsästämisestä käsin, on lopputulos laajemmasta perpspektiivistä katsottuna aivan sama, eli rakkaudettomuuden tunne. Kun taas alkaa tietoisesti harjoittelemaan itsensä rakastamista ja alkaakin kohtelemaan itseään samalla ymmärryksellä, myötätunnolla ja anteeksi annolla kuin kohtee pientä lasta, alkaa kokemukseni mukaan erittäin voimakas transformaatio kohti syvällistä onnellisuutta, rauhaa ja vapautta.
Itsensä ja omien tunteiden sekä pelkojen rehellinen kohtaaminen, olemassa olevan tilanteeen totaalinen hyväksyminen sekä anteeksi anto on se mistä todellinen rakkaus alkaa, ja vain rakkaus voi pysyvästi parantaa pelon, eli sen mistä kaikki viha, kateus, väkivalta, kilpailu, häpeä ja vastakkainasettelu maailmassa kumpuaa, niin yksilötasolla kuin kollektiivisestikin. Kun kohtaa itsensä rehellisesti, tekee tarvittavat muutokset elämässään ja sytyttää rakkauden sisällään, seuraa ulkoinen heijastus kyllä perässä. Kun uskaltaa laittaa kaiken fokuksen sisäänpäin ja tekee sen työn itsessään, alkaa myös automaattisesti olemaan rakastava, ymmärtävä, anteeksiantava ja auttava ympärillä olevia ihmisiä kohtaan, jonka takia itsensä rakastamisen opetteleminen on mielestäni epäitsekkäin ja jaloin teko jonka ihminen voi tehdä, ja suosittelen sitä koko sydämestäni jokaiselle rakkaalle kanssaeläjälle.
Kun vain uskalsin itkeä kaikki ne itkut, tuntea kaikki ne tunteet ja kohdata kaikki ne pelot joita olin hävennyt, turruttanut ja alas painanut, ja uskalsin antaa itselle anteeksi aivan kaiken mitä olin ikinä tehnyt, puhunut tai ajatellut, syttyi rakkaus sisälläni ja helpotus oli jotain niin sanoinkuvailematonta ja elämää mullistavaa että sitä haluaa automaattisesti jokaisen sielun kokevan tuon saman. On tärkeä ymmärtää että se on matka erillaisine vaiheineen, ja se matka alkaa kokemukseni mukaan vain tietoisesta päätöksestä tehdä omasta onnelisuudesta ja sisäisen rakkauden sytyttämisestä elämänsä tärkein tehtävä, mutta se matka johtaa lopulta jokaisen väistämättömästi takaisin todelliseen rakkauteen, eli ykseyteen, tilaan jossa kohtelee kaikkea elämää tietäen että olemme tämän väliaikaisen muodon takana yhtä ja samaa.
Mahtavaa ja elämää mullistavaa matkaa, sekä valtavaa rakkautta juuri sinulle

Kiitos Jussi Ahde.

Sinkkumiehen hullut ajatukset.

Olen viettänyt sinkkuelämää nyt noin kahden ja puolen vuoden ajan. Ihmiselle, joka teini-ikäisestä asti on elänyt parisuhteissa se on ikuisuus. Löydänkö enää koskaan ketään? Kuolenko yksin ja unohdettuna? Elänkö lopun elämääni kissan kanssa erakkona jossain haalistuneessa puutalossa, jossa on ikkunoita rikki, katto vuotaa ja pihalla oleva omenapuu vanhus harmaantuu ja kuolee kanssani. Vain minä, kissani ja omenapuu. No ei kai nyt sentään? Vaikka eihän sitä voi tietää. Voiko sen?

En minä todellisuudessa ajatusmaailmaani ihan noin pitkälle ole oikeasti vienyt, mutta en voi väittää, etteikö rivienvälistä jotain omia hetkittäisia ajatuksia olisi luettavissa.

Sinkkuuteni matka tähän mennessä on ollut monella tapaa mielenkiintoinen. Olen osannut nauttia yksin olemisesta. Olen ajoittain mielessäni kaivannut toista ihmistä viereeni. Olen ihastunut. Olen rakastanut. Lopulta kuitenkin päätyen pisteeseen, jossa haluan olla täydellisesti yksin.

On hyvin vaikea selittää, miten tällainen ikuinen parisuhteilia yhtäkkiä haluaakin vain olla yksin itsensä kanssa. Ehkä se on vain ollut vihdoin sen matkan ja oman pysähdyksen aika, jossa kunnolla tutkiskelen jo elettyä elämääni, itseäni, tätä hetkeä ja sitä, mitä tulevaisuudelta todella toivon ja haluan. En enää tarvinnut ketään. Yksin oli hyvä olla..

Siinä samalla vein itseni ja ajatusmaailmani myös lopulta niin pitkälle, että tuhannen ja yhden yön tarinanikin saivat päätöksen ja aloin kasvattaa miehistä immenkalvoani takaisin. Tässä jo monen mielestä hullun ja ihmetystä herättäneen päätöksen taustalla on ollut kuitenkin syvempi ajatus. Kuvitelkaa se hetki, kun lopulta tapaat ihmisen, johon tunnet vetoa. Miltä se ensimmäinen kosketus tuntuu? Tuntuuko se erilaiselta? Herättääkö se kaikki vaistot eri tavoin? Mitä kaikkea se saa aikaan? Siinä muutamia kysymyksiä, joihin ei vielä löydy vastausta, mutta ehkäpä tämä hullu kokeiluni jonain päivänä vielä saa vastauksensa.

Ja niin, siinä missä kevät ja alkava kesä on alkanut herätellä luontoa eloon, niin on minussakin alkanut herätä jotain. Yhtäkkiä tunne, että en halua enää olla yksin, sekä halu löytää ja kehittää ihmissuhde alkoi vahvasti voimistua. Aikaisemmin passiivinen, mustavalkoinen ja muita ihmisiä huomioimaton maailmani on muuttunutkin pikkuhiljaa ympäristöstään kiinnostuneeksi. Olen alkanut nähdä asioita väreissä ja alkanut nähdä ympärilläni liikkuvia ihmisiä. Lopulta kiinnostus ympäristöön ja varsinkin toiseen sukupuoleen on kasvanut jo niin suureksi, että huomaan hölmönä tuijottavani ihmisiä, enkä edes välitä vaikka he huomaavat. Sitäpaitsi parhaimpia on ne tuijotukset, joissa saan takaisin tuijotuksen ja vielä hymyn päälle.

Aikaisemmin myös leikkimielisenä suhdepelinä pitämäni deittisovellus Tinderinkin käyttö on muuttunut. Poistin vanhan profiilini ja tein kaiken uudelleen. Aikaisemman profiilitekstin sisältö vaihtuikin huomaamatta harrastuksista ja pinnallisesta esittelystä hieman enemmän totisempaan suuntaan. En kuitenkaan edelleenkään ole mikään Tinderin suurkuluttaja, eikä se vieläkään ole saanut vakuutettua minua siitä, että jonain päivänä sieltä suuren rakkauden löytäisin.

Jos voisin jotenkin enemmän selventää tämän hetkistä ajatusmaailmaani, niin kuvittele sekoittaa koko Harlekiini-kirjojen sisältö Meg Ryanin ja Tom Hanksin yhteisiin elokuviin. Ripottele siihen sitten vielä hiukan Fifty Shades of Grayta sekaan. Siinä vähän esimerkkiä tämänhetkisestä ja vilkkaasta ajatusmaailmastani ja tuokin on vasta jäävuoren huippu, sillä en todellakaan osaa sanoa, että mistä olen vielä tämän kaiken päälle kehittänyt itselleni vauvakuumeen?! Viimeisten viikkojen aikana olen vielä törmäillyt useasti pieniin ihmisiin, jotka ovat asiaa mukavasti ruokkinut. Uskon kuitenkin, että se liittyy vain jotenkin tähän kaikkeen tämän hetkiseen, eikä ole siis varsinaista vauvakuumetta.

Mutta ellei tuohon kuumeiluun tule loppua, niin apu on jo lähellä. Viikko sitten nimittäin löin kättä päälle erään naispuolisen ystäväni kanssa siitä, että adoptoimme pienen tyttölapsen kauko-idästä. Tässäkin asiassa kuitenkin hieman mietityttää se, että tämä toinen osapuoli elää parisuhteessa. Onko nyt siis tulossa elämääni se hetki, kun tutustun hieman erilaiseen suhteiluun, jota myös polyamoriaksi kutsutaan? Toisaalta ajatus siitä on hieman houkutteleva. Nainen, kaksi miestä, kasa omia ja toisen lapsia ja vielä yhteinen adoptio kauko-idästä. Tuohon ei tarvitsisi enää muuta, kuin hommata jostain keski-suomalaisesta kylästä iso vihreä niitty, kasata se täyteen asuntoautoja ja -vaunuja, sekä muutama teltta. Siinä ne kesät menisi sitten humpatessa.

Lopuksi on kuitenkin sanottava, että vaikka mieleni pyörii tällä hetkellä hyvin voimakkaasti siirappisen rakkauden ja parisuhteellisuuden perässä, niin en ole etsimällä etsimässä mitään. Olen vain nyt siinä hetkessä, missä olen valmis vastaanottamaan ja antamaan. Jännittävintä tässä kaikessa on kuitenkin se, että en voi tietää missä, tai millloin edessäni on se hetki ja juuri se ihminen, joka muuttaa kaiken. Onko sellaista olemassa?

Jaksan kuitenkin vahvasti uskoa, että ennen sitä hetkeä, jossa olen erakoitunut haalistuneeseen puutalooni, olen saanut tuntea ja jakaa sen elämän suurimman tunteen, rakkauden. Eikä sitä edes tiedä, vaikka joku olisi vielä kanssani keräämässä omenat siitä harmaantuneesta puusta.


"Omistautumisen tarve jollekin itsemme ulkopuolella olevalle on suurempi kuin kumppanuuden tarve... Elämällämme on oltava tarkoitus, koska kukaan ei voi elää vain itselleen." -Ross Parmenter

Helvetillinen hierontasessio.

En voi sanoa, ettenkö olisi hyvin onnellinen siitä, että olen viimeisen kymmenen vuoden ajan saanut viettää aikaani nyt jo vahvasti teini-ikäisten lasteni kanssa, sekä katsella heidän aikuisuuteen kipuilua hyvin läheltä. Aina se ei kuitenkaan ole ollut ihan helppoa ja ainakin yksi asia ylitse muiden on mietityttänyt jo pitkään. Miksi lapset ei opi mitään?

Tässä vaiheessa olisi hyvinkin helppoa syyttää teini-ikää ja sen tuomaa angstisuutta, mutta kun samojen asioiden kanssa on nyt painittu siitä asti, kun lapset äidiltään luokseni muuttivat kymmenen vuotta sitten, niin kyllä kai siihen joku muu syy on olemassa?

Olen tätä asiaa matkan varrella kysynyt useaan kertaan myös niiltä ihmisiltä, jotka työkseen painivat lasten ja varhaiskasvatuksen parissa ja kaikilla niillä kymmenillä kyselykerroilla vastaus on ollut lähes identtinen, "lapset tarvitsee toistoa". Ymmärrän toki, että toistoilla ihminen oppii parhaiten, mutta jos kyseessä on ihan joka päivä toistuvat asiat, niin kymmenen vuotta päivittäin toistoa alkaa olemaan jo sellainen määrä, että tuossa ajassa varmasti sikakin oppisi valmistamaan itse itsensä joulupöydän juhlakaluksi.

Jokin aika sitten sairastuin miesflunssaan. Tai niin aluksi luulin, kunnes yhtäkkiä koko kehossa tuntui sellainen kipu, kuin olisin maannut useamman tunnin kokovartalohieronnassa jonka itse saatana oli minulle tarjoillut. Sairastumisen vakavuudesta kertoo myös se, että jos aikuinen mies ajautuu omatahtoisesti lääkäriin, niin pelkkä flunssa on jo aika kaukana.

Mutta kuten osasin hieman odottaa, niin lopulta sieltäkään ei apua herunut. Kaikkien mahdollisten tutkimusten, kuvausten ja näytteenottootojen jälkeen ainoa asia, mitä minua hoitaneen puoskarin suusta ymmärsin oli, että jos ei kuolema korjaa parissa päivässä, niin on pieni mahdollisuus, että näen loputkin hetket lasteni oppimattomuudesta ennen kuin he lentävät pesästä omilleen ja päästävät minut eläkkeelle kaikesta siitä patoutuneesta turhautumisesta.

Mutta niin kuin olen usein kuullut, niin hyvin toteutettu ja tuntuvin hieronta päättyy aina onnelliseen loppuun. Ja vaikka tässä tapauksessa se ei kovin taivaalliselta tuntunutkaan, niin loppuhuipennus oli silti hyvin lähellä. Nimittäin sillä aikaa kun minä taistelin elämän jatkumisesta omassa sängyssäni, lapset ottivat yllättäen ohjat käsiinsä. Poikani, joka ei aikaisemmin ymmärtänyt miten jauheliha paistetaan oli yhtäkkiä keittiössä pilkkomassa sipulia päättäväisesti ja taidokkaasti kuin ylimielinen tv-kokki. Onneksi poikani, nimittäin tyttäreni vain vähän aikaa sitten kysyi totisella ilmeellä, että mistä tietää kun vesi kiehuu. En tiedä vieläkään onko tällaisen kysymyksen esittämiseen syy minussa, sosiaalisessa mediassa, vai onko opetussuunnitelma kouluissa muuttunut niin paljon, ettei teini-ikäinen vielä tiedä milloin vesi kiehuu. Tyttäreni oli kuitenkin kai vahingossa onnistunut nielaisemaan jonkin Martha Stewartin kodinhoitoon liittyvän opuksen osallistumalla yhteiseen hyvään siivoamalla.

Onnellinen loppu, se suurin huippu ja sitä myöten autuas olotila jäi kuitenkin valitettavasti kokematta. Sillä sitä mukaa kun oloni kohentui ja aloin taas päästä jaloilleni, alkoi lasteni osallistuminen jälleen hidastua ja lopulta päätyi siihen vanhaan kaavaan, jossa saan taas olla jatkuvasti pyytämässä, uhkailemassa, ja otsasuontani pullistelemalla käskemässä näitä isänmaan toivojani päivittäisiin askareisiin mukaan.

Mutta koska viimevuosien itsetutkiskelun kautta olen oppinut ajattelemaan asioita hieman eri tavoin, niin löydän tästäkin oppimattomuuden kolikosta kääntöpuolen. Lapseni on siis kaikkina näinä vuosina kyllä oppinut ja sen sain vihdoin nähdä ja kokea, joten kaiken sen saamattomuuden ja laiskuuden takaa löytyy sittenkin oppivia nuoria, joille on kehittynyt taitoja, joilla he tulevat pärjäämään myöhemmin elämässään.

Kolikon huonompi puoli valitettavasti on se, että jos en tiputtaudu parvekkeeltani alapuolella olevan terassikaluston sekaan tai juokse pihatieltä varomattomasti auton alle, niin ilman otsasuonen repeämistä on turha edes yrittää saada kruununperillisiäni tekemään niitä muutamiakaan annettuja kotitöitä. Yksikään näistä vaihtoehdoista ei kuulosta kovin houkuttelevalta ja varsinkin nuo kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa saattaa jopa aiheuttaa sellaisia kipuja, etten koe niitä kovinkaan hyödyllisinä tai turvallisena kotitöihin piiskaamisen keinona. Parasta on siis vain ottaa rauhallisesti ymmärtäen, että kyllä ne lapset oppii, vaikka se ei siltä aina näytä.

Minä taas voin vastavuoroisesti hyvillä mielin, vaikkakin hieman uupuneena ja turhautuneena tekemättömistä kotitöistä keskittyä kokeilemaan jatkossa enemmän sellaisia hierontasessioita, jotka tuntuu hyvältä heti alusta lähtien ja tietenkin, päättyy autuaan onnellisesti.

Masennuksen hoitoa for dummies.

Eilen keskustelin puhelimessa hyvän ystäväni kanssa pitkän tovin masennuksesta. Minulla masennus on jo onneksi mennyttä, mutta ystäväni on vielä matkalla. Sanoin, että tekisi mieli kirjoittaa sellainen "masennuksen hoito for dummies" opas. Toisaalta pikkuhiljaa lause lauseelta valmistuva osaelämänkertani tulee olemaan eräänlainen opas masennuksen hoitoon, vaikkakin kerron siinä vain omia kokemuksia, niin uskon, että se voi toimia myös jonkinlaisena oppaana jollekin toiselle, joka tuosta helvetillisestä mielialahäiriöstä kärsii, vaikkakin jokainen hoito ja tapaus on yksilöllinen. Tässä kuitenkin pähkinänkuoressa kolme asiaa, jotka kannattaa mielestäni muistaa masennuksen hoidossa, tai toimi ainakin omassa hoidossani tärkeimpinä.

Pysähdy.

Kun ensimmäisen kerran sain diagnoosin masennuksesta ajattelin, että höpöhöpö. Yksityisen lääkäriaseman puoskari puhuu sekavia. Eihän se nyt ainakaan sitä ole. Muutamia kuukausia aikaisemmin olin ajautunut avioeroon ja töissä oli jatkuva kiire ja taistelu onnistumisesta. Stressiä se vaan on. Niin no, sitähän se varmasti pohjimmiltaan olikin, mutta piilossa kehittyikin jotain suurempaa. Vasta yli kaksi vuotta tuon vähättelyn jälkeen ymmärsin, ettei oloni parannu sillä, että jatkuvasti yritän suorittaa ja tehdä jotain. Itseasiassa juuri se asioiden väkisin tekeminen vain pahensi asiaa, joten pysähdyin. Pysähdyin täydellisesti ja jäin pois yhteiskunnan oravanpyörästä. Pysähtyminen itseasiassa ei ollut enää sillä hetkellä itsestäni kiinni, vaan tuli kuin itsestään. Voimat oli niin loppu, ettei mistään enää tullut mitään. Pelkästään nouseminen sängystä, tai enemmänkin sen alta, oli prosessi, joka vaati erikoisia ponnisteluja. Muistan hyvin, kuinka maidon hakeminen lähikaupasta oli uskomattoman vaikeaa, joka tarvitsi noin kolmen tunnin valmistelut ennen toteutumista. Pysähtyminen ajoissa on siis erittäin tärkeää ja jos joku sanoo, että "sun pitää", niin muista, että ei, ei pidä. Muista pysähtyä.

Käsittele.

Olen ollut sellainen ihminen, että ajattelen ehkä liikaa. Silti se on ollut vain noin kymmenes osa siitä, miten lopulta masennuksen aikana aloin ajatella ja käsitellä asioita. Jossain vaiheessa ajatteleminen oli kuitenkin hiukan vaikeaa, sillä niin kuin sanotaan, ongelmien määrä pysyy aina vakiona. Yhdestä, kun pääsi, niin toinen on jo jalka vahvasti oven välissä. Asioiden käsitteleminen on silloin hyvin vaikeaa, kun uutta kasvaa vanhan ja vielä puolitiessään käsitellyn asian päälle. Tulee lumipalloefekti, joka tuntuu siltä, ettei se koskaan pysähdy. On ehkä kuitenkin jopa liian helppoakin sanoa näin jälkeenpäin, että kyllä se pysähtyy. Ensin pitää vain itse pysähtyä kunnolla. Jos et tee mitään, niin mitään ei voi tapahtua. Pysähtymisen jälkeen siis käsittele asiat. Mieti itsenäisesti, mutta muista puhua asioista avoimesti myös muille. Älä jää yksin.

Hyväksy.

Tämä on ehkä se haastavin ja vaatii aikaa ja varsinkin sitä, että edellinen, eli käsittele kohta on hallussa. Sanotaan, ettei saa ajatella asioita liikaa, mutta käsittelemällä asiat jokaisesta eri kulmasta lopulta tekee hyväksymisestä yllättävän helppoa. Jos jonkin asian hyväksyminen tuntuu raskaalta, niin käsittely on kesken. Tietysti tämä on vain minun oma mielipiteeni, mutta sanottakoon, että matkallani sieltä jostain tähän päivään olen menettänyt lähes kaiken. Matkalla hajosi avioliitto, luovuin omasta lapsestani (jonka onneksi sain myöhemmin takaisin kotiin), pari parisuhdetta hajosi, työt ja oma yritykseni teki lopulta konkurssin, sekä viimeisimpänä ja kirsikkana masennuksen kakussa, oma koti meni. Koti, jonka olin jälleenrakentanut ja johon olin kauan sitten syntynyt myytiin lopulta syksyllä 2017. Odotin sitä hetkeä ja kylläpä helpotti, kun pääsin lapsuuteni kodista eroon. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kaikelle tuolle oli tarkoitus ja ymmärrän sen täysin. Lopulta olen kääntänyt tuon kaiken omaksi vahvuudeksi ja niin kuin minua hoitavan lääkärin kanssa olimme jo vuosi sitten yhtä mieltä, näin piti tapahtua ja se oli hyvä. Pysähdyin, käsittelin ja lopulta hyväksyin.

En tiedä, miten lopulta voisin tätä sanoa täysin ymmärrettävästi, mutta masennus oli aikakautena minulle yksi elämäni paras ja opettavaisin koulu. Se oli matka, jossa ensimmäisen kerran elämäni aikana lopulta keskityin itseeni ja omiin ajatuksiini tavalla, joka muutti minua ja teki lopulta minusta monella tavalla erilaisen. Esimerkiksi kävely vesisateessa kohti bussipysäkkiä huomaten, että bussi meni ohi ja sen perävaloja katsellen nostattaa enää ainoastaan pienen hymyn. Nimittäin kyllä tässä maailmassa on oikeasti tärkeämpiä ja vakavampia asioita, kuin piipittäminen sään vaihteluista, tai myöhästyminen bussista. Seuraava bussi tulee kyllä aikanaan ja sateen jälkeen paistaa taas aurinko.

Uusi vuosi, sama minä.

Viikko on nyt eletty tätä uutta ja entistä mahtavampaa vuotta. Viikko on ollut aikaa lunastaa lupaukset, jotka tuli luvattua sillä maagisella kellonlyömällä kuohuviini kuplien sisältä poksahtaneista ajatuksista. Kuntosalien onnelliset omistajat ovat jo lennelleet rahojen kanssa maailman ääriin ihmisten hikoillessa saleilla siihen asti, kunnes se innostus noin kahden viikon jälkeen lopahtaa, tai arjen kiireet ei enää anna aikaa tälle uudelle ja ihanalle harrastukselle. Onneksi kuitenkin koko vuosi on jo maksettu etukäteen uuden, terveellisemmän elämän toivossa. Ravintoloiden hiljaiset pöydät huutavat jo helmikuuta, jolloin ihmiset jälleen sosialisoituu tuoppiensa äärelle. Helmikuussa punainen ja turvonnut naama on saanut taas oman värinsä ja muotonsa takaisin, joten taas on yksitoista kuukautta aikaa nauttia alkoholista ja huudella siinä samalla kesään asti, kuinka hienoa oli olla suoraselkäisesti kokonainen kuukausi juomatta.

En ole mikään uuden vuoden ihminen, enkä ymmärrä niitä uutena vuotena tehtyjä lupauksia. Lupauksia, jotka voisi tehdä vuoden jokaisena päivänä, kuten esimerkiksi tänään. Kuulun kuitenkin siihen ryhmään, joka muistelee edellisen vuoden tapahtumia ja jännityksellä odottaa kaikkea sitä, mitä se uusi ja tuore vuosi tuo tullessaan. Tässä jo muutamia viikkoja olen miettinyt tuota juuri taakse jäänyttä vuotta. Vuotta, joka muutamista sitä edellisistä vuosista poiketen jää monella tavalla muistoihin.

Jos viime vuodesta kaivaa muutamia asioita, jotka tekivät siitä ikimuistoisen, niin mieleen tulee ainakin ehdokkuuteni kunnallisvaaleissa. Enpä olisi vuoden alussa uskonut olevani tuollaisessa mukana, mutta olin ja se oli jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, mitä elämä voi yhtenä aamuna yllätyksellisesti eteen tuoda. Menestystä ei tosin tällä kertaa tullut, mutta se, että tein sen on kokemus, joka jää mieleen ja luulen, että neljän vuoden päästä kokeilen uudestaan.

Seuraavaksi isoin juttu oli lähteä toteuttamaan haavetta, joka oli jäänyt kahdeksi vuosikymmeneksi takaraivoon odottamaan oikeaa hetkeä. Elokuussa tuo haave sitten lopulta toteutui, kun pääsin aloittamaan kauan haaveilemani radiotoimittajan opinnot. On ehkä outoa, että tämä toteutunut haave ei ole listani kärjessä. Tällä hetkellä se kyllä on jo sitä kirkkaasti, mutta tuossa vaiheessa se ei sitä ollut ja seuraavaksi varmasti ymmärrätte miksi.

Kuten varmasti kaikki, jotka ovat kirjoituksiani lukeneet tietää, että elämääni on viime vuodet varjostanut sairaus nimeltä masennus. Joulusta 2012 asti tuo sairaus jollain tavoin varjosti elämääni ja nyt sitten viimein marraskuussa 2017 hoidot päätettiin lopetettaa kokonaan itseni ja lääkäreiden yhteisellä päätöksellä. Minä menin ja voitin sen, eikä mikään voi mennä sen asian yli, että sain itseni takaisin.

Enkä tietenkään halua unohtaa kaikkia niitä mahtavia ihmisiä, joihin sain tutustua ja jotka tulivat osaksi elämääni. Kiitos teille kaikille, että olitte ja olette siinä!

Miten sitten vuosi 2018? Mitä kaikkea on luvassa? Opiskelu ainakin jatkuu kesään asti ja toivottavasti silloin valmistun oikeaksi radiotoimittajaksi. Lisäksi alustavasti on jo sovittua ohjelmaa alkavaan syksyyn asti. Siinä kaikki. Mitä kaikkea muuta tulee, niin en todellakaan vielä tiedä ja se juuri tässä kaikessa on parasta.

Ehkä kuitenkin salaisesti toivon ja odotan, että tämä olisi se vuosi, kun se oikea, romanttinen, tasa-arvoinen, välittävä, läheinen, ikävöivä, hölmö, ja paljon paljon muuta sisältävä rakkaus tulee ja ottaa minua kädestä ja vie mukanaan. Rakkauden vuosi 2018. Se olisi täydellistä! Sitä toivoen ja odottaen...

Hyvää ja yllätyksellistä tätä vuotta!

"Isi, sun pitää löytää tyttöystävä".

Aika ajoin minulta kysellään parisuhdestatuksestani. Ymmärrän sen, sillä olenhan viettänyt elämästäni suurimman osan parisuhteessa. Nyt kuitenkin suhteettomuuteni on tullut siihen ikään, että se on oppinut kävelemään, se osaa jo itsenäisiä leikkejä, se nukkuu kokonaisia öitä, eikä sen läheisriippuvuuden tarve ole enää niin suuri.

Välillä saan suoranaisia kehoituksia statukseni muuttamiseen ja sen ehkä suurin syy ja seuraus on kirjoitukset, joita aika ajoin kirjoitan. Te, jotka ette tässä vaiheessa ymmärrä, mitä tarkoitan, niin kehotan ensin lukemaan kirjoitukseni isä muuntautuu äidiksi, sillä tämä tuleva kirjoitus on jollain tavalla löyhä jatko-osa tuolle kaikelle.

Reilu viikko sitten istuin yläkerran parvekkeella, kun pihalle ilmestyi kaksi vanhaa ystävääni. Niitä näitä siinä jutellessa sain palautteen parvekkeella olevien viherkasvien määrästä. Minä tietenkin käänsin tuon huumorilla omaan tyyliini seksuaalisen suuntautumiseni käännekohdaksi, mutta se ei tällä kertaa pelastanutkaan minua tilanteesta, vaan veti yhä syvemmälle pimenevään pöllönsilmään. Olen kuulemma aikaisemmilla kirjoitteluillani jo antanutkin vähän sellaista mielikuvaa. Tässä vaiheessa on siis hyvä jättää kertomatta innostuksestani pimenevään syksyyn yhdistettynä tuoksukynttilöihin. Ja niin, kerrottakoon kuitenkin, että niitä viherkasveja on parvekkeella kaiken kaikkiaan parisenkymmentä.

Kuten aikaisemmista, niin tästäkin kirjoituksesta voi ehkä päätellä, että asia on alkanut mietityttää minua itseänikin. Viimeisin huomioni tähän kaikkeen outouteen kävi vain pari päivää sitten, kun vaihdoin sänkyyni lakanoita. Lopuksi laitoin siististi päiväpeiton ja heittelin siihen päälle koristetyynyt. Tässä kohtaa todella pysähdyin, nimittäin KORISTETYYNYT! Pahinta tässä kaikessa on, ettei niitä ole yksi, tai kaksi, vaan yhdeksän. Jumalauta YHDEKSÄN koristetyynyä! Heteromiehen sängyssä! 

On sanottu, että lapsen suusta kuulee totuuden. Miksi en aiemmin kuunnellut, sillä jo jokunen aikaa sitten vein pienimmän, nyt esikoulun aloittaneen tyttäreni hammaslääkäriin. Odotushuoneessa istuskellessamme siihen ilmestyi erittäin näyttävän näköinen suuhoidon ammattilainen. Hetken tuota ilmestystä salaa vilkuiltuani käännyin katsomaan tytärtäni. Huomasin, että tuo pieni ihmistaimi tuijottaa tuota samaa hoitajaa. Yhtäkkiä tyttäreni kääntyy katsomaan minua ja sanoo: "Isi, sun pitää löytää tyttöystävä". Pieneksi hetkeksi tuo pieni ihminen sai minut täysin sanattomaksi, kunnes sain lopulta kysyttyä, miksi minun pitäisi saada tyttöystävä? Ja niin, lapsen suusta todella kuulee totuuden: "Ettei sun tarttis nukkua yksin ja sulla olis joku, joka rakastaa sua". Voi rakas prinsessani, miksi en todella kuunnellut sinua aiemmin?

Kirjoittaja on mies, joka todella kaipaa muutosta elämäänsä ja sitä, että saa olla vain ja ainoastaan mies NAISEN ja miehen välisessä suhteessa.

Mihin ihastut, siihen vihastut.

" Valitse puolisosi tarkkaan, sillä se asia mihin siinä ihmisessä ihastut, niin tulevaisuudessa vihastut. Ihanan seurallinen ja sanavalmis, mä vakuutan, että hän on sitä perheriidan sattuessa. Ihanan hiljainen ja rauhallinen, niin sitten, kun ootte ollu 10-15 vuotta yhdessä, niin se on semmoinen, jolle joutuu kaikki asiat esittämään itse ja vetämään mukanaan".

Näillä sanoilla Presidentti Tarja Halonen eräässä viihteellisessä keskusteluohjelmassa kuvaili ihastumisen ensi huumaa ja sitä, miten se vuosien saatossa lopulta kääntyy päälaelleen. Kuinka viisaita sanoja nuo olivatkaan. Tuo lausahdus todella potkaisi jokaisen aivosoluni kertaheitolla täydelliselle maratonille, kun aloin miettimään tuon asian paikkansa pitävyyttä ja samalla peilaamaan hieman itseäni ja sitä, mihin tulevaisuudessa minun tulee keskittää huomioni.

Onko asia lopulta todella niin? Huumorintajuinen muuttuu vuosien saatossa pelleksi, hyvästä sarkastisuudesta tulee vittuilua, tai monen asian osaavasta, tai tietävästä ärsyttävä besserwisser? Omasta kokemuksesta täytyy tunnustaa, että niin tämä kaikki taitaa todellakin olla, sillä olen nähnyt ja kokenut tuon kaiken. Niin varmasti moni muukin.

Jos kuvailisin itseäni esimerkiksi siten, että olen hyvin huumoritajuinen, positiivisen sarkastinen, pieniä ja isompiakin remonttihommia osaava miehen kokoinen mies, joka viihtyy hyvin kotona ja tykkää katsella sohvalla elokuvia silloin, kun haluaa olla tekemättä mitään ja rentoutua.

Miten tuo kuvaelma muuttuisi pahimmillaan vuosien saatossa?

Lapsellinen, jatkuvasti vittuileva sika, joka makoilee sohvalla, paitsi silloin, kun lähtee rakentelemaan jotain helvetin linnunpönttöjä.

Pelottavaa ajatella, mutta noin se voi hyvinkin kääntyä. Mihin minun siis pitää tarkentaa ajatukseni siinä vaiheessa, kun tapaan jonkun mielenkiintoisen ihmisen? Miten voin minimoida sen, ettei tulevaisuudessa vastaan tule enää ihmistä, joka alkaa jossain vaiheessa vihastuttaa?

Voisin todella yrittää tulevaisuudessa ajatella järjellä ja yrittää minimoida vuosien päästä tapahtuva vihastuminen, mutta todellisuudessa tiedän, ettei asia lopulta toimi niin helposti.
Ainakin omalla kohdalla ajattelen asian menevän jotenkin näin: Järjen äänen pitäessä pitkää, tylsää ja täynnä kylmää faktaa sisältävää monologiaan, niin lopulta käy siten, että takaa ilmestyy hormoneilla täyteen tuutattu, vuoren kokoinen järjestyksenvalvoja nimeltään sydän, joka ottaa tiukan kuristusotteen tuosta tylsästä järjestä ja lopulta viskoo tajuttomana pitkälle taka-alalle aloittaessaan oman ja paljon mielenkiintoisemman monologin. Tuo puhe on kiinnostava, täynnä rakkautta ja vie lopulta ajatukset ihan uudelle ja paljon miellyttävämmälle tasolle. Niin se vaan menee, että sydän vie aina voiton järjeltä siinä vaiheessa, kun kohdallemme osuu se ihana kirous nimeltään rakkaus.
Sen verran kuitenkin tiedän, että jossain vaiheessa järki herää ja kerää itsensä, jonka seurauksena taka-alata alkaa kuulua hiljainen kuiskaus: mihin ihastut, siihen vihastut.

Kiireessä voi satuttaa päänsä.

Siitä on taas hetki, kun blogini on saanut uutta päivitystä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö pää olisi täynnä ajatuksia, joita pitäisi kirjoittaa ja täten vapauttaa tilaa uusille ajatuksille. Edellisen kirjoitukseni kirjallinen mielialahäiriö myötä lopulta innostuin niin paljon ajatuksesta kirjan kirjoittamiseen, että aloitin sen ja se on nyt vienyt yllättävän paljon kirjoittavaa aikaani. Myös elokuussa aloitettu radiotyön opiskelu on pitänyt minut hyvin kiireisenä. Kiireestä tulikin mieleen...

Elämme maailmassa, jossa ihmisillä on jatkuva kiire. Kiire työssä, kiire kotona, kiire opiskelussa, kiire elää kiireessä. Elämme maailmassa, jossa kiire aiheuttaa sen, että unohdamme helposti joko täysin, tai ainakin osittain itsemme ja toisemme. Kiire aiheuttaa tarpeetonta stressiä ja tarpeeksi kun sitä stressiä kerää, niin siinä voi huomaamattaan satuttaa päänsä.

Vaikka olenkin vannoutunut yksityisautoilija, niin liikun nykyään päivittäin julkisilla kulkuvälineillä. Se on vaan niin helppoa ja stressitöntä, eikä siinä edes olisi mitään järkeä aamuisin lähteä autolla täältä maaseudun rauhasta täysin toiselle puolelle Helsinkiä. Kaikille aamut ja julkinen liikenne ei kuitenkaan ole niin stressitöntä ja kiireetöntä, nimittäin se hermostunut kaoottisuus alkaa juuri hetki ennen bussin pysäkille saapumista.

Bussi pysähtyy Ruoholahden pysäkille. Tässä vaiheessa ihmiset on jo kapealla bussin käytävällä yrittänyt ohittaa edessä olevia ihmisiä. Jalat on laitettu lähtötelineisiin, ovet aukeaa ja vielä uloskäynnillä ohitetaan. Jään suosiolla hieman taka-alalle. Ihmiset juoksevat suoraan pysäkiltä edessä olevan talon läpi kohti metroa. Minä lähden kiertämään tuota taloa, sytytän sikarin ja vaihdan päässäni oleviin kuulokkeisiin musiikin. Saavun toiselle puolelle taloa, jossa nuo talon läpi juosseet ihmiset seisovat vieressäni liikennevaloissa. Valot vaihtuu ja toisiaan tönien juostaan metron ovista sisään. Minä jään ulkopuolelle polttamaan sikarin loppuun samalla seuraten juoksevia ihmisiä. Metroaseman taululla vilkkuu 0 minuuttia ja seuraavaan 5 minuuttia. Ihmiset lähtevät juoksemaan pitkiä rullaportaita alas. Tiedän koko ajan, ettei nuo ihmiset ehdi. Ei, vaikka portaikon tilalla olisi vapaapudotus suoraan alas. Stumppaan sikarin ja kävelen aulassa sijaitsevaan kioskiin, kaadan kahvin, maksan ja saan iloisen hyvän päivän toivotuksen. Lämmin kahvi kädessä astun rullaportaisiin, muistan seistä oikealla puolella, ja pitää myös kahvia oikeassa kädessä, koska vasen puoli on niille, jotka juoksevat portaat alas ja kahvia ei voi pitää vasemmassa kädessä, sillä ihmiset tönivät alas juostessaan.

Yhtenä aamuna meinasi syntyä kaaos, kun joku seisoi vasemmalla puolella, eikä ihmiset päässyt ohi. Mietin jo mielessäni, että kohta lauma ihmisiä käy tuon tukkivan ihmisen kimppuun. Alas päästyäni huomasin, että tukos oli sokea ihminen ja vieressä oleva opaskoira. Onneksi, sillä näkevä ihminen ei olisi varmasti selvinnyt tuon vihaisen ja hermostuneen ihmisjoukon käsissä. Alas päästyäni huomaan, että ne ihmiset, jotka juoksivat jo ennen kahvin hakuani alas, kävelevät laiturilla hermostuneena. Metro tulee ajallaan. Ihmiset tungeksii metroon, vaikka se seisookin pysäkillä vielä tovin. Ovet alkaa sulkeutua ja joku juoksee vielä ovien väliin, osa jää asemalle hermostuneena pyörimään. Seuraavaan metroon on kuitenkin taas se 5 minuuttia. Seuraavalla asemalla ihmiset ovat taas lähtötelineissä. Kohta alkaa taas uusi juoksu seuraavaan etappiin.

Mihin ihmisillä on kiire? Miksi heti aamusta alamme stressata ja kiirehtiä? Voisiko aamun aloittaa sen viisi minuuttia aikaisemmin ja tehdä kaiken ilman kiirettä? Meinasin itsekin kokeilla yhtenä aamuna kiirehtimistä, kun nukuin hieman pidempään. Parin minuutin pyörimisen jälkeen pysähdyin ja kysyin itseltäni, että mitähän vittua olen tekemässä. Otin lisää kahvia ja menin ulos istumaan. Menin seuraavalla bussilla ja lopulta myöhästyin 12 minuuttia. Mitä sitten? Ei kaatunut maailma. Ei stressiä.

Eräänä päivänä olin saksalaismallisen päivittäistavarakaupan sisäänkäynnin läheisyydessä. Vanhempi pariskunta lähestyi ovea ja nainen käveli suoraan vielä kiinni olevaa liukuovea päin, vaikka katsoi koko ajan eteenpäin. Niin kiire oli kauppaan, ettei ovi ehtinyt aueta. Lopputuloksena silmäkulman aukeaminen koko matkalta nenän juuresta uloimpaan nurkkaan, joka johtui oven ja pään väliin jääneistä silmälaseista. Mies pidätteli nauruaan naisen huutaessa miehelleen jo alkaneesta hymyilemisestä. Onneksi tuo herrasmies pystyi lopulta pidättämään naurunsa ja osasi olla sanomatta jotain opettavaa, sillä veikkaan, että sillä hetkellä olisi myös joku toinenkin silmäkulma saanut osuman, joka ei olisi enää kiireen aiheuttama.

Kiireetöntä ja stressitöntä alkavaa viikkoa kaikille.

Kirjallinen mielialahäiriö.

Voin helposti myöntää, etten ole koskaan ollut mikään kirjallisuuden suurkuluttaja. Itseasiassa vielä viisi vuotta taaksepäin en ollut lukenut vielä kymmentäkään opusta koko siihen astisen elämäni aikana ja tuohon lukuun saa helposti mahdutettua myös kaikki siihen mennessä luetut koulun oppimateriaalit. Yleensä, kun minulta on kysytty olenko lukenut jonkun kirjan, niin olen ystävällisesti tehnyt vastakysymyksen, jossa tiedustelen, josko tuosta kyseisestä kirjasta olisi mahdollisesti saatavilla helpommin luettavaa muotoa, eli elokuvaa. Olen minä jotain lukenutkin ja joskus aloin lukemaan jopa raamattua, mutta lukeminen tyssäsi heti alkumetreille, sillä oli se niin vaikeasti ja raskaasti kirjoitettua ja vieläpä sillä pienimmällä kirjasinkoolla, etten jaksanut millään keskittyä. Toisaalta mielessä heräsi heti nyt kysymys, että olisiko elämä mennyt tähän asti hieman eri tavalla, jos olisin aina jaksanut lukea sen kaiken pienimmällä kirjoitetunkin.

Ei siis peiliin katsoessa tarvitse paljon miettiä, että miksi elämäni on kulunut hämyisten baarien tiskejä kuluttaen, tasaisesti molemmin puolin. Toisaalta varsinkin pienien baarien hyvä puoli on se, kun erilaisten ammattikuntien ihmiset yhdistyvät samaan paikkaan ja jos vähänkin osaa pitää korviaan auki, voi oppia paljon. Minäkin kun vietin kymmenen vuotta Helsingin Punavuoressa pienessä kivijalkakuppilassa, jossa sain päivittäin palvella kirjailijoita, toimittajia, näyttelijöitä, elokuvakriitikkoja, lääkäreitä, tuomareita, juomareita, insinöörejä, unohtamatta tietenkään viereisen telakan duunareita, joita oli ympäsi Suomenmaan kokoontunut työn perässä risteiliöitä rakentamaan, niin tuossa porukassa jos ei kuule tarinoita, tai yleistietous kasva, niin vika on kuuntelijan korvissa. Eikä tästä ole, kuin hieman yli viikko, kun erään baari-illan päätöksenä kävin vaatimattomasti leppoisan keskustelun suhteellisuusteorista erään matemaatikon kanssa. Helposti aukeava aihe kolmessa promillessa ja ihan normaalia baaripöytä keskustelua, eikö?

Se, että lukeminen ja varsinkin luetun ymmärtäminen on kohdallani ollut hankalaa, niin jos joku olisi viisi vuotta sitten ehdottanut, että kirjoittaisin jotain, olisin voinut vaikka hieman isällisellä avokämmenellä seitinohuesti hipaista tuon sanojan hipiää, jotta ei jatkossa puhuisi niin sekavia. Sitten sekin kuitenkin tapahtui ja aloin kirjoittamaan ja vieläpä näinkin julkisesti.

Nyt olenkin sitten jostain kaivanut päähäni ajatuksen, joka veisi tämän kaiken kirjoittelun aivan uudelle tasolle. Haluan kirjoittaa kirjan. Ilmeisesti kyseinen ajatus olisi päivänselvä jatko-osa tälle kaikelle, mutta minulle, jonka yksi lempisitaateista on "kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa", se ei olekaan välttämättä ihan läpihuuto juttu.

Mikä voisi sitten olla kirjani aihe? Vaihtoehtoja riittää ihan omasta elämästäkin, eikä värikyniin tarvitsisi koskea. Kirjoittaisinko vuosistani baareissa? Siihen saisi sisällytettyä huumoria, juhlimista, väkivaltaa, seksiä ja ennen kaikkea, alkoholismia ja sen seurauksia. Tai jos kirjoittaisin vaikeimmista masennus vuosistani, jotka myös sisältäisi kaikki edellä mainitut asiat ja vähän päälle? Voisin myös kirjoittaa yhdestä lyhyestä, alle vuoden kestäneestä, mutta elämäni uskomattomimmasta parisuhteesta, jossa nuo kaikki aiheet jälleen löytäisivät paikkansa. Tässä viimeisessä aiheessa, vaikka ajallisesti kestikin niin lyhyen aikaa on vielä sekin hienous, että siitä saisi kirjoitettua täydellisen kirjasarjan, eli omanlaisensa Iijoki-sarjansa, sillä yhteen kirjaan ei saisi mahdutettua kuin viisitoista minuuttia tuosta tapatumarikkaasta suhteilusta kerrallaan, ellen sitten halua kirjoittaa raamatun paksuista pokkaria, tai paremmin sanottuna uutta raamattua, sillä tuossa opuksessa tapahtumat muistuttaisi monella tavalla sitä pyhää kirjaa, ristiinnaulitsemista myöden, vaikkakin enemmän ja onneksi kuvainnollisesti. Aiheita siis on ja mikäli tämä jo hetken jatkunut mielialahäiriö ei mene ohitse, niin aloitan lähiaikoina jonkun, tai joidenkin tarinoiden kirjoittamisen kirjan muotoon.

Mielialahäiriöstä tulikin mieleeni juttu, jonka kuulin vähän aikaa sitten. Siinä kaksi entistä työkaveriani ravintola ajoilta oli puhunut kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen näistä keskustelijoista oli hyvinkin räiskyvä persoona, joka usein sisällytti puheisiinsa räjähdysmäisen tiuskimisen, sekä tarjoili välillä juomien lisäksi märkää rättiä näyttävästi ja tuntuvasti suoraan kasvoihin. Eräänä päivänä tämä pirttihirmu oli tunnustanut sairastavansa kyseistä kaksisuuntaista, johon sitten tämä toinen keskustelun osapuoli, vanhan koulukunnan ovimies oli rennosti tokaissut, "jännä, että se näkyy vaan yhteen suuntaan".

Itseään etsimässä.

Muistan elämäni aikana usein kuulleeni lausahduksen, jossa ihminen sanoo etsivänsä itseään ja nopealla johtopäätöksellä kuitenkin saanut huomata sen tarkoittavan jotain ihan muuta, kuin oikeaa itsensä etsimistä. Eihän ihminen voi itseään oikeasti kadottaa, vai voiko sittenkin?

Jos käyttäisin psykoterapeutti Maaret Kallion oppeja ja piirtäisin elämästäni diagrammia, niin se olisi neutraalista viivasta, eli syntymästäni alkaen aika tasaista nousua muutamalla pienellä kuopalla varustettuna noin kolmenkymmenenviiden vuoden matkalta, jonka jälkeen henkinen, mutta pahasti tuntuva lapio aloitti lyömisen kasvoilleni niin kovaa, että melkein tajunnan menettäneenä ja voimattomana piirtäisin viivaa jyrkässä kulmassa kohti sitä nolla rajaa, aika lailla vielä sen alle ja siellä se sitten pysyisikin jonkun aikaa. Tässä vaiheessa sanoisin, että itsensä kadottaminen käy yllättävän helposti, mutta löytäminen ei sitten tapahdukaan samalla tahdilla.

Reilut kolme vuotta sitten oli pakko käydä hieman kyselemässä ammattilaiselta, mitä hän olisi mieltä ajatuksistani, sillä olin saanut tuosta henkisestä lapiosta jo muutaman niin tiukan tällin, että mieleni vaelsi paikassa, jossa kyseenalaistin omia ajatuksiani niin paljon, etten enää tiennyt oikean, tai väärän ajatuksen eroa. Epäilin olevani koko ajan siis varustettu väärillä ajatuksilla, jotka mielessäni oli oikeita. Eipä lopulta tarvittu kuitenkaan kovin montaa käyntiä päätohtorin pakeilla, kun hän ajatuksiani mittailtuaan antoi minulle "terveen" paperit ja samalla käännytti kaljuuntuvan kupolini pois turhista ja negatiivistä ajatuksista, joissa tuomitsin itseäni turhaan. Toisaalta jäin lopulta hieman miettimään tuota diagnoosin luotettavuutta, sillä eräällä kerralla kun tuo kieltämättä hyvinkin näyttävän näköinen poppatohtori tuli lyhyessä hameessaan ja pitkävartiset saappaat kopisten ehkä jopa tarpeettomankin lähelle minua kertoakseen, kuinka hyvältä jälleen sinä päivänä tuoksuinkaan ja vielä lähtiessäni halusi muistuttaa huumaavasta tuoksustani, niin kaikista istunnoista jäi lopulta päällimmäisenä mieleen, että kummankohan sisimpään tässä olikaan lopulta tarkoitus kaivautua. Noh, antoipas ainakin erilaista ja uutta ajateltavaa. Jatkoin lopulta itsetutkistelua omassa rauhassa ja täytynee nyt tarkentaa, ettei se itsetutkistelu edellisen tapahtuman takia kuitenkaan keskittynyt niihin miehen pienempiin ja kuulemma enemmän ajatteleviin aivoihin, vaan noin metrin verran ylemmäksi. 

Samoihin aikoihin vetäydyin sosiaalisesta maailmasta miltei täysin ja erakoitumiseni alkoikin aiheuttaa lähimmäisilleni kyselyjä ja huolta. Rauhoittelin tovereitani, sillä tuo katoamiseni oli täysin tarkoitettua, koska halusin rauhassa käydä ajatuksiani läpi itseni löytämiseksi. Aloitin siis isommalla kaavalla mietinnän, jota olen myöhemmin kuullut ammattikielellä kutsuttavan syvemmäksi meditaatioksi. Ja vaikka olen elämässäni useinkin kuullut ulkomuotoni liitettävän buddhalaisuuteen, niin tämä ei tarkoittanut sitä, että olisin päivät pitkät istunut olohuoneen matolla jalat ja kädet sylissä merenkohinaa kuunnellen ja suitsukkeen tuoksua aivastellen, vaikka kai tuotakin voisi hieman salaa itsekseen kokeilla, mutta kiitos vanhan jalkaan kohdistuneen työtapaturman ja siitä aiheutuneen ristisiteiden liiallisen venymisen, on parempi jättää rikkinäisten sidosnarujen koeponnistus väliin.

Itsensä löytäminen voi olla pitkä ja tuskallinen matka. Minun kohdallani siihen tarvittiin noin kolme vuotta ja niin oudolta, kuin se voikin kuullostaa, olen menneiden mietiskelyiltäni lopulta tullut siihen päätökseen, että olen hyvinkin tyytyväinen, että näin ja koin ne huonoimmat hetket, sillä nyt olen enemmän kuin koskaan oppinut itsestäni, elämästä ja siitä, mitä haluan ja en halua elämältäni tulevaisuudessa. Kadotin, etsin ja löysin.

En ainakaan vielä tällä hetkellä ole miettinyt kääntymistä buddhalaisuuteen, mutta sen verran olen jo ehtinyt matkallani aiheeseen tutustua, että miltei täydellistä patsaskopiota mukailevalle olemukselleni paremmin sopiva ja mukava asento lopulta löytyi ja se on kyljellään lepäävä malli. Tarkoittanee siis, että olen saavuttanut valaistumisen, eli nirvanan. Buddhalaisittain, arhat.

Mitä vuosi tuo tullessaan?

Niin se taas viime yönä napsahti gregoriaaniseen kalenteriimme yksi vuosi lisää. Mitä se sitten tällaisen tavallisen kuolevaisen elämään vaikuttaa? Tänä aamuna heräsin samalla tavalla, kuin edellisenäkin aamuna, eli kurkku kuivana vessaan hoiperrellen, lapseni ei edelleenkään ollut halkaisemassa atomia, vaan nukkuivat, kissat olivat edelleen jaloissani huutamassa ruokaa ja pankkitilikin tuon maagisen keskiyön jälkeen näytti edelleen tasan samaa summaa, eli nollaa. Valtakunnassani kaikki siis kunnossa ja ennallaan.
Mikä sitten muuttui tuona taianomaisena yönä? Mieleeni ei heti oikeastaan tule muuta kuin se, että seuraavat kolme kuukautta tästä eteenpäin kirjoitamme jokaiseen lomakkeeseen ensin väärän vuoden, jonka sitten puoli paperia suttaamalla korjaamme oikeaksi ja lopulta se lomake ei enää näytäkään niin hyvältä. Piloilla koko helvetin paperi. Kutosesta kun ei millään, ei edes pienellä ihmeellä saa helposti muotoiltua seiskaa näiden kahden numeron pienimuotoisen erilaisuuden takia.

Uudenvuoden juhlinta ei oikeastaan ole vuosiin enää merkinnyt minulle paljoakaan, ei varsinkaan aikuisiällä. Mielestäni vuoden vaihtuminen on vähän sama, kuin kutsuisin läheisimmät jonain Heinäkuun tiistaina luokseni ja sitten juotaisiin viinaa määrällisesti suunnilleen ööö.. liikaa ja syötäisiin perunasalaattia ja auringossa kypsytettyjä, noin kullan hinnoissa olevia nakkeja, jotka kaikkinensa on kuitenkin sitä samaa teurasjätettä, kuin kaikki muukin. Kaikki tämä sen takia, että huomenna on keskiviikko!
Sitäpaitsi se olisi parempi ajankohta muutenkin, nimittäin kaikella sillä rahalla, mitä olisimme käyttäneet niihin Kiinalaisiin pahvitötteröihin, jotka näyttää tökeröltä ja, joista taivaalle lentäessään kuuluu kassakoneen kilinä, olisimme voineet ostaa tietenkin ja Suomalaisittain, enemmän viinaa...

Lapsille, niin myös omille lapsilleni uusivuosi on tärkeää ja hienoa. Uusivuosi on lasten juhlaa. Muistan, että lapsena se merkitsi minullekin paljon, sillä uusivuosi ilman pelkoa siitä, että näkö voi lähteä raketin aiheuttamana oli suoraan sanottuna tylsää ja pilalla. Nyt vanhempana tuo pelko on ottanut jo sen verran järjen tuulta alleen, että yritän pysytellä mahdollisimman kaukana kaikesta sellaisesta, mikä voi viedä näön (jopa siitä hämärällä etiketillä varustetusta pullosta, jonka kaula on sisältä hieman huurteessa jonkun samalla kuiskuttaen toiseen korvaani, että ota vaan, se on hyvää tavaraa). Muuten en kyllä viinasta kieltäydy, en todellakaan.

Loppuun hieman asiaakin... Viimeiset vuodet elämässäni ei ole ollut kovinkaan kummallisia. Sen on voinut jo helposti lukea kirjoituksistani. Mitä minä sitten odotan tältä vuodelta? Rehellisesti sanottuna en osaa enää odottaa mitään, mutta tiedän, mitä minun täytyy tehdä, että se on parempi. Aloitin sen etsimisen ja toteuttamisen jo hyvissä ajoin, eli tänään. Hain tänään mukaan mielenkiintoiseen ja hauskaan projektiin, joka pitäisi minut kiireisenä koko kevään. En kuitenkaan paljasta tästä sen enempää muuta kuin, että toteutuessaan olisin tulevaisuudessa jossain vaiheessa kaikkien nähtävissä ja kuultavissa. Jos tuo ei onnistu, niin saatte sitten odottaa hieman pidempään ja syksyn suunnitelmieni toteutumista. Joka tapauksessa tästä vuodesta on tulossa toimeliaampi ja varmasti erilainen muutamiin aikaisempiin vuosiin verrattuna, enkä voisi sitä kaikkea enää paljon innostuneemmin odottaa.
Tein myös itselleni uudenvuoden lupauksen, jolla yritän saada elämäntapani muuttumaan parempaan ja terveellisempään suuntaan. Olen senkin jo aloittanut, hyvä minä. Toivottavasti onnistun ja uskon vahvasti, että kyllä minä onnistun.

P.S. En minä oikeasti ole kyyninen, keski-ikäinen jurottaja uudenvuoden suhteen. Mielestäni se on ihan hyvä juhla, joten toivottavasti kaikki osaa lukea hieman rivienvälistä ja näin uudenvuoden jälkeen, edelleen molemmilla silmillä...

Onnellista tätä vuotta kaikille.

Haluan tylsän elämän.

Minulta on usein lähiaikoina kysytty, mitä haluaisin tulevaisuudelta, tai loppuelämältäni. Vastaus kaikessa lyhykäisyydessään on ollut helppo, haluan tylsän elämän. Kuullostaa tietenkin oudolta, sillä kuka haluaisi elämän olevan tylsää? Niin, en minäkään halua, enkä todella tarkoita toiveellani sitä, että istuisin paikallani ikkunasta ulos tuijottaen ja odottaen vuodenajan vaihtumista, ehei, ei sinne päinkään.

Kirjoitin eräänä päivänä Google hakuun "tylsä elämä". Hetkessä sainkin eteeni tuhansia kirjoituksia, jossa valitetaan, opastetaan, tai vain kerrotaan tylsästä elämästä. Näissä kirjoituksissa se olikin sanasta sanaan, tylsää elämää. Ei sosiaalisuutta, ei tekemistä, ei mitään tarkoitusta elämässä.
Luin muutamia kirjoituksia ja on pakko sanoa hieman Tuomas Kyröä lainaten, että "kyllä minä niin mieleni pahoitin". En minä sellaista halua. En myöskään haluaisi, että kukaan tuollaisesta joutuu kärsimään.

Mitä minä sitten olen tarkoittanut sanomisellani? Kaikessa lyhykäisyydessään tarkoitan tylsällä elämällä, että haluan loppuelämäni olevan tavallista, turvallista, iloista, siis kaikin puolin hyvää ja onnellista. Ei kuullosta mielestäni mahdottomalta toteuttaa, vaikka viimeisten vuosien elämä on näyttänyt joltain ihan muulta. Pessimistisyys ei kuitenkaan ole vieläkään saanut minusta otetta ja jaksan edelleen uskoa, että minulla on mahdollista saavuttaa tuo toivomani tylsä elämä. Itseni kuitenkin tuntien ja hyvin tiedostaen tiedän, että en pysty saavuttamaan tuota kaikkea yksin. Kaiken tuon tavallisen, turvallisen, iloisen ja hyvän elämän edellytys ja pohja on rakkaus.

Olen vahvasti sitä mieltä, ettei ihminen voi elää ilman rakkautta. Ei se ole mahdollista, vaikka tunnenkin ihmisiä, jotka ovat eläneet jo pitkään ilman sitä. Tiedän kuitenkin, että hekin sitä joskus kaipaavat ja miksei kaipaisi, sillä ei ihmistä ole tarkoitettu elämään yksin ja jokainen tarvitsee rakkautta. Minulle rakkaus on elinehto. Ilman rakkautta tunnen olevani vain puolikas ihminen, enkä näe omalla elämälläni mitään erikoista tarkoitusta, paitsi tietenkin isän roolissa antamalla mahdollisimman paljon rakkautta omille lapsilleni.

Vähän aikaa sitten kirjoitin sinkkuelän iloista. Tuon kyseisen kirjoituksen lopussa kiteytin kaiken, mitä elämältäni haluan. Se on myös täydellinen pohja sille kaikelle, että saan itselleni tylsän elämän. Saan elää sille toiselle ihmiselle, Saan jakaa elämäni toisen ihmisen kanssa ja tehdä kaikkea mahdollista sen toisen ihmisen kanssa. Saan olla oma itseni ja voin luottaa siihen, ettei se toinen ihminen lähde luotani heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla.

Mieleeni tuli yksi kappale, joka on silloin tällöin jo vuosia soinut päässäni ja kuvastaa hyvin ajatuksiani siitä, millaista elämän pitäisi olla ja parasta olisi, että ihminen vierelläni ajattelisi samoin. Koko kappale itseasiassa on juuri sitä kaikkea, mutta jo pelkästään kertosäe kertoo paljon ja suoraan suomennettuna siinä lauletaan näin:  
"Niin kauan, kun rakastat minua, voimme nähdä nälkää, voimme olla kodittomia, voimme olla rahattomia. Niin kauan, kun rakastat minua, olen sinun platinasi, olen sinun hopeasi, olen sinun kultasi. Niin kauan, kun rakastat minua, niin kauan, kun rakastat minua.".
Tuo koskettaa minua ja on minulle tärkeää, koska minulle on ihan sama, missä olen, tai onko minulla rahaa, tai mitään muuta, kunhan minulla on vieressäni ja elämässäni se oikea ihminen joka rakastaa, tai saan rakastaa. (Kappale on kokonaisuudessaan Justin Bieberin: As long as you love me). Ja kyllä, minä olen Belieber :)

Kahden ihmisen välinen rakkaus on suuri voima. Se tekee kaikesta täydellistä ja sen avulla pystyy tekemään asioita, mihin ei yksin pysty. Juuri se kahden ihmisen välinen rakkaus oikealla tavalla toimiessaan tekee elämästä tavallisen, turvallisen, iloisen ja hyvän.
Minä haluan sen oikean rakkauden, jotta saan toteutettua suurimman toiveeni, eli saan elää sen "tylsän elämän" tekemällä kaikkea mahdollista ja ennen kaikkea sitä kaikkea mahdotonta, mitä yksin en pysty tekemään.

Kukkia ja mehiläisiä.

Muistan, kuinka joskus mietin, mitä minun pitäisi sanoa, tai kuinka opastan omia lapsiani siinä vaiheessa, kun he pääsevät murrosiässään sellaiseen vaiheeseen, että seksuaalisuus ja seksi alkaa kiinnostaa. Nyt vanhemmat lapseni ja varsinkin vanhin alkaa pikkuhiljaa olemaan siinä iässä, että on ollut aika puhua hieman kukista ja mehiläisistä. Miten se sitten tehdään?

Minulla ei ole aikaisempaa omaa kokemusta tuosta kaikesta, sillä olen elänyt lapsuuteni sellaisella aikakaudella, jossa seksi ja seksuaalisuus yleisestikin oli hieman salassa pidettävä puheenaihe, eikä siitä paljon ainakaan kotona puhuttu. Maailma oli hyvinkin erilainen. Ainoa asia, jonka muistan kotona puhutusta on se, kun noin 15+ vanhana olin lähdössä ulos ja vaarini aina meillä vieraillessaan kysyi "lähdetkö kastamaan kärkeä?". Se oli aina yhtä huvittavaa. Olen myös lopulta hyvin tyytyväinen, ettei minulle koskaan kerrottu, mikä olisi "oikein", tai "väärin", vaan sain itse opiskella ja koetella rajojani ja sitä kautta löysin omat seksuaaliset rajani, tai enemmänkin ehkä rajattomuudet, koska kasvoin lopulta hyvinkin avonaiseksi ja suvaitsevaiseksi kaikelle seksuaalisuudelle ja olen jo hyvissä ajoin lapsillenikin sanonut, että minkä seksuaalisen muodon he elämässään valitsevatkin, niin se on heidän oma asiansa ja minä hyväksyn kaiken.

Koulussahan tietenkin kaikkia valistetaan ja kerrotaan, miten ihminen toimii, mutta mitä siitä kaikesta muistaa siinä vaiheessa, kun edessä on ensimmäisen kerran elämässä alaston vartalo? Minä ainakin muistin vain yhden asian, kondomin. Kondomi onkin ainoa asia, jonka tärkeyden olen opettanut omalle pojalleni ja sekin hoitui helposti, kun hän yhtenä päivänä koulusta tullesssaan hihitteli, että ovat saamassa koulusta kondomin. Kävelin kaapille, otin kondomin, heitin sen hänelle ja sanoin "muista aina käyttää ja jos tarvitset lisää, niin pyydä, eikä siitä tarvitse enää hihitellä".

Mitä voisin edes tänä päivänä opettaa omille lapsilleni, sillä miltei kaikessa, mitä lapset näkee, katsoo, tai pelaa on jollain tavalla mukana alastomuus, tai seksi. Sitä on nykyään kaikkialla ja tällä älylaitteiden ja vapaamman seksuaalisuuden aikakaudella lapset näkevät jo hyvissä ajoin kaiken. Televisiosta on vaikeaa löytää sarjaa, tai ohjelmaa, jossa ei puhuta seksistä, näytetä alastomuutta, tai jopa seksiä ja näille kaikille ohjelmille yleinen alaikäraja on nykyään monesti 7-12vuotta. Maailma on todellakin täysin erilainen, sillä minun nuoruudessa oli tasan kaksi prinsessaa, josta oli mahdollisuus saada irti edes jotain seksuaalisuuteen liittyvää ja ne olivat Tähtien sodan prinsessa Leia ja Super Mario Pros pelin prinsessa Peach(Kultakutri), joka vielä ärsyttävästi löytyi vasta sieltä pelin viimeisestä linnasta, eli sen lopullisen kliimaksin eteen piti tehdä töitä.

Aikuisten tehtäväksi ei siis jää enää muuta, kuin huolehtia, että lapset pysyy kondomeissaan ja välillä muistaa hieman palauttaa kullannuppuja todellisuuteen siitä, että niillä ruuduilla näytettävät seksiin liittyvät kohtaukset ei välttämättä ole ihan sitä todellisuutta täydellisine vartaloineen, alusvaatteineen ja asentoineen. Jossain vaiheessa tulee nimittäin se hetki, kun poika tulee hieman humalassa kotiin naisen kanssa, jolta paljastuukin paidan alta täyteen topatut liivit ja housujen alta rintsikoiden kanssa eriparia olevat pikkuhousut. Missä onkaan ne kauniit alusvaatteet sukkanauhoineen, jotka oli siinä yhdessä elokuvassa? Ja mitä sitten, kun päästään sänkyyn asti? Kondomia etsiessä päät kolisee yhteen, järjetön suonenveto jalassa, joka ei lopu, käsi on huonosti ja ai sattuu, tai oho! ei se mennytkään sisään niin sujuvasti, ja niin edelleen.. Missä on ne täydelliset, nautinnolliset ja helpolta näyttävät asennot? Miksi se kaikki ei näytäkään samalta, kuin siinä ohjelmassa? Niistä kannattanee siis hieman puhua jossain vaiheessa..

Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, niin sitä helpommaksi kaikki muuttuu. Minulla kuitenkin on vielä yksi ongelma, nimittäin lapsistani nuorin, viisivuotias, joka on nyt jo jonkin aikaa unelmoinut siitä, että haluaa olla isosisko. Kuullostaa hellyyttävältä, mutta todellisuus onkin sitten jotain muuta. Jokin aika sitten tuo nuorimmainen rakkauden hedelmä soitti minulle videopuhelun ja kertoi, että äiti on raskaana. Äiti kuitenkin heti korjasi, että ei ole ja samalla alkoi kertoa siitä, miten siihen tarvitsee siemenen, että äidin sisällä voi jokin kasvaa ja miehellä on siemenet. Pienen ihmisen järkeen kävi siis heti kysyä minulta, että voisinko minä antaa siemenen äidille? Onko minulla vielä niitä? Veti aikuisen hetken hiljaiseksi, mutta osasin kuitenkin kierrellen sanoa, etten tiedä onko niitä enää. Hän ei ole kuitenkaan suostunut luovuttamaan, sillä viime viikonloppuna kysyi minulta jälleen "Isi, onko sulla vielä niitä siemeniä tallella?" Ja jatkoi vielä "Jos ne on loppu, niin sun täytyy ostaa niitä lisää". Niinpä niin.. Mitenhän tästä vielä tulevaisuudessa selvitään?

Tähän loppuun haluan jakaa yhden erittäin hyvän kukkia ja mehiläisiä ohjeen, sillä olen joskus kuullut elämäni parhaimman vastauksen pieniä ihmisiä mietityttäneeseen kysymykseen, eli "mistä lapset tulee?" Vastaus oli ja on kaikessa yksinkertaisuudessaan helppo, "Jos niillä on reppu, ne tulee koulusta ja jos niillä ei ole reppua, ne tulee tarhasta.".

Isä muuntautuu äidiksi.

Joskus miehelle voi tulla sellainen hetki, jossa tulee mietittyä,että onkohan tämä nyt ihan normaalia. Puhun nyt siis heteromiehistä, jotka löytävät itsensä tekemässä jotain, mikä saa oman itsensä hieman epäileväksi siitä, että onkohan omassa seksuaalisuudessa kuitenkin olemassa jokin poikkeus, jota ei ole vielä ajatuksistaan saanut kaivettua esille, vai onko kaikki lopulta vain kuvitelmaa.

On pakko myöntää, että silloin, jos tällöinkin on omassakin mielessä käynyt jos jonkinlaisia ajatuksia, enkä puhu nyt aiemmin kirjoittamistani tuoksukynttilöistä, tai innokkaasta sisustusvietistäni, enkä niistä siis nyt enempää kirjoitakaan, vaikka kyllä lyhyesti on sanottava, että tänä syksynä olen saanut sisusteltua kivasti uutta kotiani ja samalla siinä on tullut polteltua jo viitisen sataa ihanaa kynttilääkin. Se siitä, ei enempää näistä aiheista.
Nyt voisin kuitenkin sanoa, että tuo kaikki on ollut pikkutyttöjen teekutsut verrattuna siihen, mitä viime aikoina on tapahtunut, enkä varmasti tätäkään ajatusta olisi saanut mieleeni, ellei ihana teini-ikäinen poikani olisi välillä minua muistuttanut "poikkeavaisuuksistani" vihjailevalla sarkastisuudellaan(mistä lie oppinut).

Olen siis usein saanut ohimennen kuulla sarkastisia huomautuksia siitä, kuinka kävelen rätti kädessä ympäri asuntoa, tai leivon jotain sämpylöitä/pullia. Parisen viikkoa sitten kuitenkin alkoi todellinen piikittely, kun poikani yllättäen tupsahti keittiön puolelle ja näki minut istumasssa keskellä keittiön lattiaa, joka oli täynnä pakasterasioita, joita olin juuri lajittelemassa ja siinä samalla ehkä satuin siemailemaan hieman valkoviiniä korkeajalkaisesta lasista. Ei siis mielestäni mitään ihmeellistä.
Hetken siinä tuijotettuaan hänen suustaan pääsi lause "on vissiin ruvettava nukkumaan toinen silmä auki, kun ei tiedä, kuka on tulossa yöllä kylään". Mitä siihen sanoa? Teinkö muka jotain väärin?

Alkuviikosta tämä kaikki sai samanlaista jatkoa, kun olimme saunan jälkeen istumassa olohuoneessa ja minä onneton menin ja kaivoin esille ison purkillisen kosteusvoidetta, jota aloin levitellä jalkoihini. Olinhan minä sitä jo hetken aikaa tehnyt, mutta itsekseni salaa ja tämä oli nyt ensimmäinen kerta, kun raotin tästä aiheesta sitä salaisuuksien kaappini ovea lapsilleni ja paljastin tuon pienen ja rasvaisen salaisuuden. Noh.. Ensin kukaan ei reagoinut mitään, mutta hetken päästä poikani ohimennen vilkaisi minua ja kysyi virnistäen "tuntuuks hyvältäkin?".
Eilen jälleen saunan jälkeen aloin rasvaamaan jalkojani, sillä ajattelin, että tuo ensimmäisen kerran kiusallinen tilanne olisi jo ohitettu, mutta yhtäkkiä poikani kuitenkin nousi sohvalta ja sanoi "nyt riitti, mä otan tavarani ja lähden alakertaan". Mitääh? Pakkohan niitä jalkoja on rasvata, jos karheuskerroin alkaa olemaan sitä luokkaa, että julkisiin tiloihin tarkoitetusta laminaatista alkaa pinta hioutumaan rikki paljain jaloin kävellessä! Kyllähän kaikki miehet rasvaa jalkojaan. Täysin normaalia! Täh? Eikös?

Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että olen joskus jopa hieman salaa kuunnellut ja opetellut tyttöjen juttuja, sillä esimerkiksi reilu pari kuukautta sitten, kun tyttäreni muutti takaisin luokseni ja sanoi ovesta sisään tullessaan minulle, että tarvitsee kuukautissiteitä, niin eipä mennyt sormi suuhun, eikä tarvinnut Googlen voimaa, vaan pää kolmantena jalkana sinkaisin kauppaan ostamaan oikeanlaisia ja tietysti siivellisiä siteitä. Ei tarvitse muuten myöskään heti lääkäriä soitella, kun tytär valittelee alavatsan kipuja, vaan voi rauhassa huudahdella sohvan pohjalta ohjeita siihen, miten kuukautiskipuja voi yrittää helpottaa.
Samalla tavalla on myös hyvä, että olen opetellut muutakin, kuin rikkomaan ennätyksiä rintaliivien yhden käden aukaisussa, sillä siinä vaiheessa, kun sovittelee tyttärelleen harjoitus rintaliivejä ja pitää tietää, miten ne säädetään oikein, niin kiitokset luojalle(naisille), että olen saanut myös koulutusta kiinnittämisen ja säätämisen saloihin. Miksiköhän olen muuten yleensä ollut kiinnostunut tuollaisesta? Hmmm..

Ensi viikonloppuna ja pitkästä aikaa lapset lähtevät viikonlopuksi kyläilemään. En malta odottaa ja itku meinasi päästä, kun sain kuulla, että tällainen mahdollisuus minulle suodaan monen kuukauden jälkeen, eikä minun tarvitse murehtia mistään. Voin vain olla.
En edes vielä tiedä, mitä kaikkea teen. Istunko heti perjantaina alasti telkkarin ääressä PlayStation ohjain kädessä tappaen vihollisia, vai otanko kenties jonkun kuorivan kasvonaamion samalla, kun rentoutan jalkojani hierovassa kylvyssä jazzin soidessa taustalla, jännittävää nähdä... :)

Oli miten oli, niin en minä vieläkään, tai edelleenkään epäile suuntautumistani, eikä se siitä miksikään muutu. Vuodet on vaan vierinyt tarpeeksi ja pääsen vihdoin näyttämään ja opettamaan jälkipolvilleni kaiken sen, mitä olen vuosien varrella, myös ehkä hieman salaa oppinut ja opetellut.
Se, että muuten teen kaikkia "tyttömäisiä" asioita, on ehkä kuitenkin kai, ja vain ihan normaalia, jota myös miehet tekevät ja pakkohan yksinhuoltajaisän on ollut opetella loihtimaan kaikenlaiset ateriat ja herkut, hoitamaan koti, letittämään hiukset, sekä siinä samalla huoltaa itsensä, vaikka siihen sitten hieman rasvaa kuluisikin...

P.s. Kävin viikolla Ikeassa nautiskelemassa ja sain hankittua kaikenlaisia ihania sisustusjuttuja ja tulipa samalla ostettua melkein viitisensataa kynttilääkin, joten sisustettavaa, valoa ja lämpöä riittää.

Sinkkuelämän iloja.

Muistan, kuinka joskus tunsin häpeää sanoessani itseäni sinkuksi. Tunsin häpeää siitä, että olin tuottanut pettymyksen toiselle ihmiselle. Tunsin häpeää myös läheisiäni, perhettä ja sukua kohtaan, jotka uskoivat kanssani rakkauteen ja yhdessä oloon. Olen tuntenut häpeää siitä, että olen luvannut rakastaa ikuisesti, mutta perunut puheeni. Vasta nyt myöhemmin olen tajunnut, ettei siinä ole mitään hävettävää, sillä sinkkuus on vain seuraus ihmissuhteesta, jossa toinen, tai kumpikaan osapuoli ei ollut tyytyväinen.

Hetkittäin sinkkuus voi olla hyväkin asia. Niin, hetkittäin, kunnes tulee se hetki, jossa seisot ravintolan baaritiskillä, yksin, katsellen kellosta lähestyvää valomerkkiä samalla, kun tanssilattia täyttyy ihmisistä, jotka kietoo kätensä toisen ihmisen ympärille tiukasti nauttiakseen sen toisen ihmisen kosketuksesta ja läheisyydestä. Valomerkki tulee ja kävelet taksiin, yksin. Sillä pienellä taksimatkalla ehdit mielessäsi miettiä sitä, kuinka paljon olisit halunnut olla siellä tanssilattialla muiden joukossa ja tuntea sen toisen ihmisen kosketuksen ja läheisyyden. Pääset kotiin, tyhjään kotiin, jossa on hiljaista. Riisut itsesi ja käperryt sänkyyn miettien, miltä tuntuisi, jos siinä vieressä olisi se toinen ihminen, jota voisit halata. Se toinen, jota voisit suudella ja jonka ympärille voisit kietoa kätesi ja nukahtaa. Aamulla heräät ja tajuat edelleen olevasi yksin. Vieressäsi ei ole sitä toista, jota voit heti aamusta tuijottaa, sitä toista, jota voisit heti halata ja pussata, sitä toista, jolle antaa läheisyyttä ja rakkautta. Sitten muutama tunti heräämisen jälkeen menee siihen, että yrität unohtaa kaiken sen, mitä olit edellisenä iltana jäänyt kokematta ja sängyssä yksinäsi miettinyt. Yrität saada itsesi jälleen siihen sinkkuuden tilaan, jossa voit valheellisesti yrittää peitellä itsesi ja tunteesi, sekä kertoa hymyillen ystävillesi olevasi iloinen sinkku ja tykkäät siitä.

Minä olen sinkku. Olen ollut noin yhdeksän kuukauden ajan ja tämä on pisin aika, jonka olen sinkkuna viettänyt sen jälkeen, kun aloitin parisuhteilun yli kaksikymmentä vuotta sitten.
Jos minun pitäisi lyhyesti kertoa, miltä tuo yhdeksän kuukautta on tuntunut, niin sanoisin, että se on kuin epäonnistunut ryyppyreissu. Ensin pyörii peiton alla itsesäälissä ja surullisena, jonka jälkeen päättää piristää itseään lähtemällä ulos viettämään iltaa. Ilta sujuukin mukavasti, humalatila nousee ja ilta vaikuttaa täydelliseltä ja lopulta huipentuu siihen, että tuntee olevansa kuningas. Sitten yhtäkkiä huomaa humaltuneensa liikaa ja tulee se hetki, kun päässä alkaa pyöriä ja oksettaa. On tullut aika lähteä kotiin, jotta voi aamulla herätä kovaan krapulaan.

Tämän yhdeksän kuukauden ryyppyreissun paras osuus on ollut nousuhumala. Nousun aikana olen rauhassa miettinyt itseäni, tunteitani ja sitä, mitä tulevaisuudessa haluan. Onnistuin myös vihdoin tukahduttamaan loputtoman läheisyysriippuvuuteni ja rakkauden kaipuun, jonka ansiosta pystyin välttämään houkutukset, joita tuo täydellinen ilta, sekä kuningas vaihe hetkittäin eteeni asetti. Pari kuukautta sitten alkoi paha olo, jolloin sinkkuus ei enää tuntunut mukavalta, se alkoi tuntua epämiellyttävältä ja ahdistavalta. Nyt minulla on krapula. Sinkkukrapula, joka tarvitsee hoitoa.

En ymmärrä sinkkuutta, enkä sitä, mitä iloa se voisi minulle tuoda. En halua olla enää sinkku. Vihaan sitä. Minä olen parisuhteilija. Rakastan parisuhteilua. Haluan olla tanssilattialla ja tuntea sen toisen ihmisen kosketuksen ja läheisyyden. Haluan tulla sen toisen kanssa kotiin. Haluan riisua ja käpertyä sänkyyn. Haluan silittää, hyväillä, halata ja suudella. Haluan kietoa käteni sen toisen ihmisen ympärille, kuunnella hengitystä ja nukahtaa. Haluan aamulla herätä ja nähdä sen toisen siinä vieressäni. Haluan vain maata sängyssä ja koskettaa. Haluan silittää ja suudella. Haluan tuijottaa niin, että kumpikin tuntee ja tietää. Haluan, ettei se koskaan lopu, vaan kestää ikuisuuden. Haluan tuntea rakkauden. Haluan rakastaa.

Jokainen joka on pidellyt kädessään meren silottamaa kiveä, tietää että jatkuvalla hyväilyllä on ihmeitä tekevä voima. — Tommy Tabermann

 

Oman elämänsä puolivälissä.

Suomalaista elinajanodotetta katsoen olen kovaa vauhtia saavuttamassa puolivälin. En ole kuitenkaan asiasta panikoitunut, enkä ajautumassa kriisiin, vaikka tällä viikolla omaan henkilökohtaiseen matkamittariini kääntyykin taas yksi vuosi lisää. Olen enemmänkin miettinyt sitä, minkälainen elämäni olisi kirjoitettuna kirjaan. Elämänkertaa tässä vaiheessa ei vielä voi kirjoittaa, mutta mitä se sisältäisi tähän asti, mitä se on nyt, kun olen päässyt keskiaukeamalle ja, miten koko tarina päättyy?

Tähän mennessä olen elänyt hyvin vaiherikkaan ja värikkään elämän, josta riittäisi helposti aiheita ainakin yhteen opukseen. Olen erittäin tyytyväinen ja onnellinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden tehdä ja nähdä niin paljon. Joskus mieleen on myös tullut asioita, jotka ehkä olisi voinut jopa jättää tekemättä, mutta en halua katua mitään, sillä katuminen tuo helposti mukanaan katkeruuden, eikä katkeruus todellakaan veisi minua eteenpäin. Eikä sitäpaitsi tarvitse ainakaan miettiä sitten elämäntarinani viimeisillä sivuilla, että olispa..

Yksi keskeisimpiä paikkoja elämäntarinassani on ollut synnyinkotini. Paikka, jossa olen viettänyt suurimman osan elämästäni. Ja vaikka olen sieltä välillä pois lähtenyt, niin aina olen sinne kuitenkin palannut. Viimeisen kerran tein paluumuuttoni noin kahdeksan vuotta sitten oman perheeni kanssa. Se oli elämänvaihe, jonka voin vieläkin nostaa monellakin tapaa eletyn elämäni huippukohdaksi, sillä olin silloin elämässäni sellaisessa tilanteessa, jossa minulla oli se omakotitalo, vaimo, kolme lasta, kaksi kissaa, ja pihassa kaksi autoa. Kliseistä? Kyllä, mutta silti hetkellisesti niin sanottu täydellinen elämä. Niin.. hetkellisesti, sillä neljä vuotta sitten, kun päädyimme avioeroon ja jäin kahden vanhimman lapseni kanssa kolmistaan, en osannut vielä siinä vaiheessa edes aavistaa, kuinka korkealta ja kovaa olin tippumassa.

Aloitin tämän kaiken kirjoittamiseni syksyllä 2013, noin vuosi tuon korttitalon sortumisesta. Se kaikki tähän asti kirjoittamani on kuitenkin ollut vain pieni raapaisu siihen suoraan sanoen helvetilliseen elämänvaiheeseen, jota olen viime vuodet elänyt. Se on myös kaikki, mitä olen menneisyydestäni muistanut, sillä kaiken tuon keskellä en ole enää osannut, tai kyennyt muistamaan sitä kaikkea, mitä olin elänyt ja kokenut aikaisemmin. Tarpeeksi, kun huonoja asioita tapahtuu, niin se vain yksinkertaisesti tappaa kaiken hyvän, vaikka en silti voi väittää, etteikö tuona helvetillisenä aikana olisi tapahtunut hyviäkin asioita, mutta se kaikki valitettavasti vain jäi kaiken huonon alle, enkä usko, että aika niitä kultaa. Onneksi kuitenkin sen järjettömän paskasateen päätteeksi tuli poutasää...

Nyt, kun pääsen kirjoituksessani nykyiseen hetkeen, eli siihen varsinaiseen keskiaukeamaan, niin parastahan olisi sanoa, että minulla ei enää tuota taloa olisi ja olisin päässyt kaikesta menneestä. Valitettavasti se kuitenkin on vielä olemassa, mutta erittäin positiivinen asia kuitenkin on, että noin puolitoista kuukautta sitten muutimme pojan kanssa sieltä pois.
Pitkäaikaisen vanhan ystävän valppaudella ja avustuksella löytyi aivan mahtava rivitalohuoneisto tämän kylän yhdestä parhaimmista paikoista ja paikka on tuntunut oikealta kodilta heti päivästä numero yksi. Vanhaan ei ole ikävä ollut, eikä tunnesidettä vanhaan ole olemassa.
Eihän minulla olisi sitä lapsuuteni kehtoa ollut tässä tilanteessa muutenkaan mitenkään varaa, tai edes mahdollisuutta pitää ja sitäpaitsi, mitä kaksi ihmistä tekee seitsemällä huoneella? Parasta tässä kaikessa on ehdottomasti kuitenkin se, että ne huonot muistot, jotka olivat jollain tapaa joka ikinen päivä läsnä siinä talossa ja tässä perheessä, on hiljalleen kadonnut ja sen kaiken tilalle on tullut tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet.

Lisäksi, että tuo aukeama pysyisi kunnolla auki, niin hieman muuttomme jälkeen sain painaa tuon aukeaman keskeltä siten, että se varmasti pysyy auki. Reilu vuosi sitten tein nimittäin julkisesti ennustuksen ja tiesin sisimmissäni tämän päivän vielä koittavan. Ja niin se ennustukseni sitten toteutui, kun tyttäreni, josta olin reilut puolitoista vuotta luopunut vaikealla päätöksellä, päätti muuttaa äidin luota takaisin luokseni ja hänen omia sanojaan lainaten "tuli takaisin kotiin". Tämä kaikki on nyt ollut minulle se elämänkertani todellinen keskikohta, josta on mukava lähteä kirjoittamaan elämää eteenpäin ja hieman eri mielellä.

Menneisyys ja muistot on osa ihmisen elämää, joita ei voi, eikä pidäkään unohtaa. Niistä pitää vain osata ottaa oppia ja yrittää tehdä tulevaisuudessa asiat hieman eri tavalla, tai ilman suorituspaineita, paremmin.
Mitä minä haluaisin tulevaisuudelta? Rehellisesti sanoen haluan, että elämän kirjani toinen puolisko olisi loppuelämän kestävä tarina jollain tapaa menestyneestä ja iloisesta miehestä ja hänen perheestään, sekä vielä enemmän haluan, että se on täynnä siirappista rakkaustarinaa ilman suurempaa draamaa. Eihän ole paljoa vaadittu? Eihän?

Yhden miehen näkökulma: Tinder

Puolisen vuotta taaksepäin, kun kirjoittelin aiheesta Tinder, niin kokemukseni tuohon tämän päivän amorin appiin oli varsin olematon. Tuolloin pohjana kirjoittamiselleni koostui enemmänkin toisten ihmisten ja varsinkin naisten näkemyksistä ja kokemuksista ja, vaikka olin sitä itsekin ajan saatossa kokeillut lyhyen aikaa, niin silloisesta käytöstä ei juurikaan ollut mitään mieleen jäänyt, joten eipä siinä ilmeisestikään kummoinen kokemus ollut kyseessä. Kuitenkin vain hetki tuon kirjoituksen jälkeen kiinnostus otti minusta vallan ja latasin sen.

Sainkin aika nopeasti huomata, etten ollut sitä koskaan itseltäni poistanutkaan, sillä eihän se mihinkään poistu, vaikka sen ohjelman kokonaisuudessaan poistaa laitteesta, vaan tili on ensin suljettava kyseisen ohjelman sisältä ennen koko ohjelman poistamista. Tilin sulkeminen on tuon ensimmäisen huomaamisen jälkeen tullutkin hyvin tutuksi, sillä tuosta keväästä asti olen elänyt Tinderin kanssa pienoista viha-rakkaussuhdetta, eli poistanut ja avannut tilini uudestaan jo muutamia kertoja. Nyt olen kuitenkin muutaman kuukauden ollut vahvasti vihasuhteessa ja tulevassa kirjoituksessa ehkä selviääkin miksi. Tulossa siis yhden miehen havaintoja ja näkökulmaa Tinderistä.

Ensitöikseni haluan puhua kuvista. Siinä missä miehet on saanut palautetta huonoista kuvistaan, niin eipä voi sanoa naisten kuvien olevan sen parempia. Miten huumattu tiikeri toimii naisen vieressä, jos naiset on sitä mieltä, etteivät lämpene miesten vastaaville kuville? Suuria määriä näkee myös lomakuvia jostain vuosien takaa, jossa pahimmillaan on kuvasta leikattu entinen mies pois sillä tuloksella, että kuvan reunassa vilkkuu vielä eksän bermuda shortsit, sulavaa.
Yksi parhaimmista näkemistäni lomakuvista on kuitenkin kuva, joka oli otettu jossain New Yorkin ulkopuolella ja taustalla sojotti kaksi pilvenpiirtäjää. Niiden nimet oli muuten WTC1 ja WTC2. Siitä taisi olla pieni viidentoista vuoden mittainen hetki, kun kyseinen kuva oli otettu. Eikö uudempia ole? Lomakuvat ei ole mitenkään pakollisia, eikä ainakaan tällaisessa tapauksessa. Nainen makoilemassa suuren veneen kannella on myös mielestäni yksi, joka herättää kysymyksiä. Oliko eksäsi rikas? Menikö vene erossa puoliksi? Pintaliitäjä? Onnenonkija?
Ja sitten ne peiliselfiet.. Joskus olen nähnyt jotain hyvääkin kyseisissä kuvissa, mutta miksi se naama on väännetty sellaiseen asentoon, että kuvassa näyttää enemmänkin olevan ikkunaan törmännyt bullboggi? Näitä hauskoja kuvia näkee usein muissakin sovelluksissa, valitettavan usein, valitettavan paljon ja valitettavasti.

Esittelytekstiä itsestään on mahdollista kirjoittaa viidensadan merkin verran. Miksi sitä ei kirjoiteta? Vaikka kyseessä on sovellus, jossa ulkonäkö on tärkeimmässä asemassa, niin pieni esittelyteksti täydentää tuota ulkonäköä aika lailla ja kertoo enemmän ihmisestä ja luonteesta. Itse painan helposti ruksia jo pelkästään esittelytekstin puuttuessa, vaikka voisinhan minä kaiken kysyä viesteinkin siinä tapauksessa, jos match tulee.
Teksti voi myös mennä monella tavalla pieleen ja antaa toiselle myös vääränlaisen kuvan toisesta. Eniten minua on yleensä mietityttänyt tekstissä lausahdus "tykkään matkustella", tai "matkustelen paljon". Siis kaikkinensa hyvä tieto, mutta siinä vaiheessa, kun ammattina on esimerkiksi opiskelija, tai minulle tuttu ammattikunta ravintolatyöntekijät, tai joku muu samalla palkkatasolla oleva ja lisäksi kyseessä on yksinhuoltaja parin lapsen voimin ja löytyy vielä joku kotieläinkin, niin olisiko lause "tykkäisin matkustella", tai "toivottavasti sinulla on rahaa, että voimme matkustella" parempi? Toisaalta kyllä minäkin tykkään matkustella, mutta kun on muovilusikka suussa syntynyt niin...

Viimeisenä, eikä vähiten ärsyttävänä, viestittely. Mitä sitten, kun se match tulee ja maailma aukenee keskustelulle. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että suurimmat pettymykset tulee näillä hetkillä. Naisten mielestähän suurimmaksi osaksi miehen on tehtävä keskustelun aloite. Näin olen usein tehnyt ja sitten se tapahtuu, tattaraa.. ei vastausta, koskaan. Joskus myös käy niin, etttä vastauksen saa seuraavana päivänä, eikä siinä mitään, sillä en odota, että se toinen ja minulle vielä täysin tuntematon ihminen päivystäisi koko ajan toisessa päässä odottaen minulta viestiä ja salamannopeasti vastaisi kompastelevaan lähestymisyritykseeni. Pahinta kuitenkin on, että lopulta, kun se toinen vastaa ja samalla kysyy jotain, niin sitten, kun vastaat siihen ja esität vastakysymyksen, seuraava viesti tulee taas vuorokauden kuluttua. Tällä tahdilla, kun keskustelu etenee, niin perustietojen saamiseen toisesta ihmisestä menee suunnilleen viikko ja on mennytkin, ennen kuin kyllästyin. Esimerkiksi baaritiskillä saman keskustelun voi hoitaa parissa minuutissa. Ei ole nettideittailu äkkipikaisen hommaa ei!

Joskus olen kuitenkin saanut ilolla huomata, että naiset aloittavat keskustelun ja minä, kun olen niin kiirellinen mies, olen usein vastannut aika nopeasti takaisin ja mitäs sitten.. ei vastausta.. koskaan.. Vastaukseni on täten ollut tylsä, koska esim. kyselyyn "mitäs puuhaat" olen vastannut usein ihan päivittäisiä tekemisiäni ja hiljaisuus on alkanut siitä. Mitä minun olisi pitänyt vastata? "On vähän tiukka paikka, sillä olen juuri Kiinassa pelastamassa jättiläispandan poikasia salametsästäjiltä, eli voidaanko palata myöhemmin asiaan?", tai "Eipä tässä ihmeempiä. Kävin juuri ratsastamassa valkohailla Madaqaskarin ympäri, mitäs itse?".
Kaikista kerroista vain yhden kerran juttu on luistanut alkumetreistä hyvin ja koko sen viisiminuuttisen, joka kuitenkin päättyi siihen, kun huomasimme asuvamme hieman kaukana toisistamme. Jälkeenpäin ajatellen taisi olla aika ontuva syy..

Juttuahan tästä aiheesta riittäisi pienen pokkarin verran, mutta tässä nyt pieni pintaraapaisu kokemuksistani ja näkemyksistäni tuohon suuren rakkauden, tai yhden illan rakkaudettomuuden hakukoneeseen. Ehkäpä voisin taas jossain vaiheessa yrittää muuttaa vihasuhteeni takaisin amorin aalloille, rakentaa uuden profiilin ja kokeilla, miltä tuntuu hidas, tuskallinen ja todennäköisesti mahdoton tutustuminen toiseen ihmiseen. Viesti päivässä pitää romantiikan loitolla.

Onko kaikki tulossa "hulluksi"?

Olen aina rakastanut persoonallisen näköisiä autoja. Olen pyrkinyt siihen, että kulkineeni erottuisi jollain tavalla tuhansien muiden joukosta, joten olen yrittänyt joko rakentaa siitä persoonallisen näköisen, tai hankkia erikoisemman ja persoonallisemman mallin, jotta löydän sen varmasti ja helposti isoimmankin marketin parkkipaikalta. Jotenkin olen tässä kuitenkin aina epäonnistunut, sillä joka kerta, kun olen tehnyt kaupat jostain omasta mielestä harvinaisemmasta versiosta, niin jo kotimatkalla vastaan tulee samanlainen, vaikka aikaisemmin en ollut nähnyt yhtään samanlaista. Enkö vain osannut nähdä aikaisemmin näitä muita, kun se asia ei ollut osa omaa elämääni?

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole kirjoittaa autoista, tai autoilusta, vaikka kyseiseen otsikkoon olisi helppo sisällyttää kanssa-autoilijoita omalta kylältä, sillä mielestäni turvallisempaa on ajaa ruuhka-aikana ja silmät sidottuina Helsingin keskustassa, kuin yrittää selviytyä kolaroimatta, tai hengissä Kirkkonummelaisesta kiertoliittymästä. Tämän kaiken alun tarkoituksena oli siis olla ilmeisesti aika hutera ja romahtamaisillaan oleva aasinsilta tulevaan kirjoitukseeni.

Joskus taannoin mietin, että mitä tapahtuu, jos paljastan kaikille omat mielenterveysongelmani? Mitä ihmiset ajattelee minusta? Teenkö itsestäni jotenkin oudon? Pitäisikö minun vain pysyä hiljaa ja piilottaa se kaikilta? Lopulta kuitenkin päätin sen tehdä ja kaivauduin tuosta pienestä mielenterveysongelma kaapistani saranat paukkuen ulos. Eipä aikaakaan, kun sain huomata, että ovet alkoivat lennellä saranoiltaan vähän siellä täällä. Yhtäkkiä koko ajan ympärilläni olleet ystäväni, tuttuni ja tutuntuttuni alkoivat lähestyä minua kertomalla omista kokemuksistaan. En olisi osannut edes aavistaa, kuinka moni niin lähellä olleista ihmisistä kärsi jonkinlaisesta mielenterveydellisestä ongelmasta. En siis ollut, enkä ole ongelmieni ja sairauteni kanssa yksin. En todellakaan.

En tiedä, onko mielenterveydellisistä asioista aina puhuttu näin paljon, vai näenkö nämä asiat vasta nyt, koska se koskettaa omaa elämääni. Nyt melkeinpä joka aamu uutisia lukiessani törmään artikkeliin, jossa käsitellään näitä asioita. Lisäksi aiheesta on alettu tuottamaan ohjelmia, kuten esimerkiksi yksi ehdottomista suosikeistani psykoterapeutti Maaret Kallion keskusteluohjelma Yhden illan juttu, jossa julkisuudessa elävät miehet kertovat omaa tarinaansa. Ja vaikka katsoisin mielelläni tuota ohjelmaa jo pelkästään Maaret kallion takia, niin on mielenkiintoista nähdä aina niin positiivisten ihmisten julkisivun taakse ja huomata, että heilläkin on samanlaiset ongelmat ja menneisyyden haamut, kuin meillä "normaali" kuolevaisillakin.

Viimeisimpänä mielenterveysongelmiin liittyen luin artikkelin Jare "Cheek" Tiihosen elämänkerta kirjassaan tekemästä paljastuksesta kaksisuuntaisesta mielenhäiriöstä. On pakko myöntää, etten osannut edes kunnolla yllättyä tuosta uutisesta ja mielestäni oli erittäin hienoa, että jälleen yksi julkisuuden henkilö ja Suomen mittapuulla todellinen supertähti repii oman kaappinsa oven saranoiltaan auki ja paljastaa itsestään häpeilemättä tuollaisen vaikean sairauden.
Siinä missä masennuskin, niin kaksisuuntainen mielialahäiriö on vakava asia ja väärin hoidettuna tai hoitamattomana voi olla tuhoisa. Olen nähnyt sen hoitamattomuuden erittäin läheltä ja siinä vaiheessa, kun revit hyppäävää ihmistä pois sillankaiteesta ja odottelet ambulanssin tuloa pitäen toista maassa paikoillaan, tai lähdet täydessä vaatetuksessa naaraamaan ihmistä ylös järvestä hänen yrittäessä hukuttaa itsensä, niin ei varmasti ole ihme, jos omalla vintillä käy sellainen tuulahdus, että pölyn laskeuduttua huomaat, että kaikki tavarat ei ehkä olekaan enää omilla paikoillaan.

Luen paljon blogeja, kolumneja ja muita artikkeleita liittyen mielenterveysongelmiin. Aika usein olen törmännyt siihen, että ihmiset, joilla on, tai on ollut mielenterveyden kanssa ongelmia, ovat saaneet kuulla olevansa hulluja, heikkoja, tai laiskoja. Joissain tapauksissa kommentti osioon on oksennettu, että kirjoittaja ei voi olla masentunut, koska jaksaa ja pystyy kirjoittamaan, tai tekemään asioita.
Siksi on mielestäni erittäin hyvä, että mielenterveysongelmista kirjoitetaan ja puhutaan nykyään enemmän. On myös erittäin hyvä, että Suomalaiset julkisuuden henkilöt avaavat elämäänsä ja kertovat omista ongelmistaan ja antavat täten kasvot mielenterveydellisille haitoille, sillä ehkä tällä tavoin myös se mistään mitään tietämätön nettihuutelija saa huomata, ettei mielen ongelmissa ole todellakaan kyse hulluudesta, heikkoudesta, tai laiskuudesta, vaan päinvastoin.

Tietämättömille siis tiedoksi, että mielenterveysongelmat ei useinkaan siis tarkoita, että potilas makaa lepositeissä kattoon tuijottaen ja vaahto suusta valuen. Se ei tarkoita sitä, että joku tulee kirveen kanssa vessan ovesta läpi huutaen "here´s Johnny", eikä se myöskään tarkoita, että joku kulkee tuolla koukku kädessä ja sadetakki hulmuten jahtaamassa puolialastomia nuoria samalla kertoen näille, että tietää mitä kukin teki viime kesänä. Ei ei ja ei.

Olen huomannut, että joitain näitä julkisuuden henkilöitä, suurinta osaa ystäviäni ja myös omahyväisesti sanoen, itseäni yhdistää monet asiat, sillä tarpeeksi kauan, kun yrittää tehdä paljon, tekee paljon, sekä antaa itsestään liikaa, eli kaiken mahdollisen ja odottamattomalla hetkellä vastaan nouseekin yhtäkkiä seinä, niin silloin on vaarana, että mieli ei sen kaiken paineen ja stressin alla pysykään välttämättä enää täysin kasassa ja mielenterveys saattaa hetkellisesti saada pienen osuman, joka vaatii hieman aikaa korjautuakseen.

Niin kuin vanhassa sanonnassa, "eihän se mittään se kova vauhti, vaan se äkkipyssäys".